Koska Otso Kivekäs ei julkaise kommentteja omassa blogissaan (pari kertaa olen turhaan yrittänyt), esitän tässä Kivekkään väittämiin liittyvän muutaman kysymyksen. Nämä ovat tässä vaiheessa nimenomaan kysymyksiä.

Kivekäs kirjoittaa:

”Malmin kentän alue ympäristöineen on 300 hehtaaria ja sinne suunnitellaan noin 25 000 asukkaan asuinaluetta. Helsinki ja valtio ovat sopineet, että Helsingin tulee kiihdyttää asuntotuotantoa, koska koko maan etu vaatii, että Helsingissä on asuntoja tänne muuttaville. Ja juuri näihin sopimuksiin liittyen edellinen hallitus päätti valtion luopuvan malmin kentästä, jotta Helsingissä olisi maata johon niitä rakentaa.”

Mikä on tämä ”valtion sopimisen” legitimaatio, juridinen perusta? Kuka on valtion nimissä sopinut? Ministeriö? Maan hallitus? Mihin lakiin, mihin valtuutukseen perustuen? Mikä on tuollaisen sopimisen kantavuus, sitovuusalue? Estääkö sopimus eduskuntaa käyttämästä vapaasti lainsäädäntövaltaa esimerkiksi siten että sopimuksen kanssa ristiriidassa oleva laki aiheuttaisi sopimuksen nojalla huomattavan korvausvastuun johon valtiolla ei ole varaa. Malmin tapauksessa ilmeisesti näin arvellaan ja toivotaan käyvän (voisiko valtio vastaavasti asettaa sisääntuloväylien hinnaksi Helsingille vaikkapa miljardi euroa). Onko tämä aitoa demokratiaa, aitoa eduskunnan valtaa? Tämänkaltaisella sopimusmenettelyllä riittävän ovelasti toimien voidaan asettaa eduskunta seinää vasten missä asiassa tahansa ja tosiasiallisesti mitätöidä eduskunnan merkitys. Silloin hallinto ja viranomainen on kaapannut poliittisen vallan. Kuka on tällaisesta sopimusmenettelystä vastuussa? Olisiko sopimukseen tullut sisällyttää varaus ja ehto lainsäädännön muuttumisen varalta?

Mihin perustuu Kivekkään väittämä että ”koko maan etu vaatii” (tässä tapauksessa Malmin rakentamista). Onko aaiasta esimerkiksi tieteellinen tutkimus joka on tieteen tavanomaisten pelisääntöjen mukaan tiedeyhteisön piirissä yleisesti hyväksytty ja myös kansalaisten keskuudessa yleisesti ja kiistattomasti hyväksytty? Miten tämä todetaan (eilen eduskunnassa esitettiin lukuja kannatuskyselyistä, joku mainitsi luvun 13 %). Onko Kivekkään väittämä niinsanottu fakta? Pitäisikö tässäkin tehdä faktan tarkastus (joka sinänsä mielestäni on epäuskottavaa puhetta koska fakta eli todellisuus oletetaan siinä annetuksi mikä ei myöskään ole totta).

Kivekäs kirjoittaa:

”Käypä hinta Malmin kentän alueelle tulee nykyisessä tilanteessa Helsingin kaupungin suunnitteleman käytön, eli asuntotuotannon mukaan. Kaupunginhallituksen jäsen Hannu Oskala arvioi hinnaksi 500 – 1000 miljoonaa. Käsittääkseni arvio on oikeaa suuruusluokkaa.”

Eli siis käypä hinta määrittyy kunnan suunnitteleman käytön mukaan. Mikä on tämän ajattelun logiikka? Voisinhan minäkin suunnitella asunnolleni minkä tahansa käytön ja väittää sen mukaiseksi arvoksi 5 miljoonaa euroa. Kunta voisi suunnitella mitä tahansa käyttöä ja väittää käyvän arvon määrittyvän siitä. Mikä on tällainen arvoteoria? Savukosken kunta voisi suunnitella suolleen asuntokäytön 25 000 asukkaalle ja väittää sen perusteella suon arvoksi miljardi euroa.

Voidaanko rakennusoikeuksia ylipäänsä käyttää arvon perusteena? Rakennusoikeuksillahan ei periaatteessa ole mitään rajaa (kuten ei EKP:n elvytysrahallakaan). Rakennusoikeuksien luonti nojaa lailla annettuun tehtävään, tässä tapauksessa ja tällä kertaa kunnille (tehtävä voidaan myös ottaa pois tai siirtää jollekin toiselle). Voiko tehtävän toteuttaja toimia niin että se omii (siis kaappaa) itselleen laki- ja julkisperusteisen tehtävän tuottaman hyödyn? Eikö tehtävän toimeenpanija tällöin toimi omavaltaisesti, laittomasti, rikosluonteisesti, varastaen? Kysymykseen vastaamiseksi on käytävä tarkoin läpi mm. Martti Häkkäsen tuore väitöskirja Rakennusoikeuden sääntely.

Mitä omaisuudensuoja voi pitää sisällään? Voiko se pitää sisällään omistajan omiin aikomuksiin tai erilaisiin olettamuksiin perustuvan, periaatteessa rajattoman ”arvon” ja sen mukaisen ”omaisuuden”? Järvenpään kaupunki pakkolunasti taannoin isoja alueita ja lunastushinta lie ollut lähempänä raakamaan hintaa kuin jotain oletettua tulevaa käyttöä. Yhdenvertaisuus lain edessä?

Korostan, että nämä ovat vasta KYSYMYKSIÄ. Yksityisoikeudellinen ja julkisoikeudellinen juridiikka sekä näiden leikkauskohta tuskin ovat itsestäänselviä näissä tapauksissa. Lisäksi on muistettava, miltä asiat näyttävät kansalaisten silmissä.

Ehkäpä Malmi-aloitetta eduskunnassa käsiteltäessä pohditaan myös tämänkaltaisia kysymyksiä.

Euroopassa ei ole siirtolaiskriisi vaan poliittinen kriisi, sanoi Amnestyn johtaja Frank Johansson TV:n ykkösaamussa 22.2. Tuo lause pysäytti. Yle Areenaan tuotaessa kyseinen kohta Johanssonin haastattelusta oli leikattu pois.

Euroopan poliittinen kriisi – mitä tuo näkemys pitää sisällään.

Frank Johansson katsoi asiaa vuosikymmenten perspektiivissä, jotakuinkin näin. Aikaa Hitlerin valtaannoususta YK:n ihmisoikeuksien julistukseen kesti noin 25 vuotta. Maailmansodan jälkeen eettinen ymmärrys voitti. Mutta tänään ihmisoikeusperusteet on valtioiden toimesta jälleen mitätöity. Pakolaisten palautussopimukset Turkin ja Libyan kanssa ovat häpeällisiä ja tuomittavia. Häpeän kantaa Suomen ja muiden valtioiden johtajisto, siis myös Suomen hallitus. EU-kokouksesta palattuaan Juha Sipilä kehui sopimusta suurena valtiosaavutuksena.

Eettinen ymmärrys voittaa ennen pitkää taas. Siihen voi mennä vuosikymmen, tai kaksi, tai kolme. Tämän päivän le penit, halla-ahot, sipilät ja risikot ovat aikansa tuikahduksia (nämä eivät ole Johanssonin vaan minun sanojani).

Miksi Yle leikkaa syvää luotaavat sanonnat tallenteistaan? Tämä kertoo toimittajien ymmärtämättömyydestä tai Ylen sensuurihengestä. Kevytmielisyys ei koske vain Yleä vaan mediakenttää läpeensä, erityisesti Helsingin Sanomia. Jälleen tänään 23.2. HS hokee kuinka EU:ta painaa pakolaiskriisi ja kuinka EU kaipaa johtajuutta. Millaista johtajuutta? Eettisen evoluution alasajoa. Rajat kiinni.

HS-päätoimittaja Kaius Niemi toistelee televisossa sananvapauden arvoa. Mitä on tuo ”vapaus” ja ”riippumattomuus”? Oleellista on mitä valitaan sanottavaksi, mitä leikataan pois, mistä vaietaan, millaisia ajattelun ja uusajattelun aineksia media tarjoaa. Tässä mielessä nykymedia Suomessa on surkea.

Toimittajakunnassa tuskin on montaakaan yhteiskuntafilosofista ajattelijaa. Lähinnä jutut ovat päiväläppää. Median johdon seurapiirit suojelevat toisiaan ja valtapolitiikkaa. Ylen johtajien, Ylen hallintoneuvoston, Ylen hallituksen, Helsingin yliopiston (Thomas Wilhelmsson) ja valtiojohdon yhteenpelaaminen on ylimielistä ja keskustelun yläpuolelle asettuvaa. Siinä kukkii tieteellinen asenne, kanslerista alkaen.

Keskinäissuojelun toinen esimerkki: vihapuhe- ja posttruth-sanonnat lyötiin hetkessä läpi kaiken, mediakentän, julkishallinnon, valtiojohdon, yliopisto- ja tiedemaailman, HS-säätiön apurahojen, OKM:n, jopa taideneuvoston. On siinä oltu päivällisellä. Kiina ja ja Venäjä ovat lähempänä mitä kartta kertoo.

Mahdollisuus älyperäiseen havahtumiseen on Suomessa kitketty kaikkialta. Historia poistetaan kouluista ja korvataan ilmiöillä. Tutkijat pelotellaan ja vaiennetaan. Yliopistot pääomitetaan, siis kapitalisoidaan. Tutkimus valtiollistetaan, niinsanottu ’strateginen tutkimus’. Yle miehitetään jees jees jees -tyypeillä. Valtiojohto pilkkaa. Media ja lehdet teeskentelevät, rehvastelevat, rajaavat ja leikkaavat.

Historian tajua tarjoaa toki toimittaja Ville Similä (HS 23.2.). Lutherin teesejä seurasi Euroopassa 150 vuoden kaaos, uskonsodat. Euroopan poliittisen kriisin selkeytti yksittäisten ajattelijoiden, valtioteoreetikkojen ja yhteiskuntafilosofien työ, joka johti mainioihin vallankumouksiin. Vastaavanlaista ajattelutyötä tarvitaan tänään. Median ja yliopistojen anti tältä osin on köykäinen.

Ihmisten karkotukset, palautukset, mereentyöntämiset, piikkilanka-aidat, ampumiset, pommitukset ovat samaa mitä oli uskonsodat 1500- ja 1600-luvulla.

Euroopan poliittisen kriisin havaitseminen ja uusien toimintamallien muotoilu vaatii ymmärrystä ja ajattelua. Amnestyn Frank Johansson näytti hyvää esimerkkiä.

 

Ylen ykkösaamu 22.2.2017. Frank Johanssonin haastattelu (alkuosa). 

Ville Similä: Uskonpuhdistus on yhä kesken. HS 23.2.2017.

Nyt jos koskaan EU kaipaa johtajuutta. HS 23.2.2017.

Arkkitehti Juha Leiviskän töissä lähtökohtana on valo ja avaruus. Valon leikki luo pyhyyden tunnun.Tampereen Eteläpuistoon ollaan luomassa varjojen maata. Hildenin taidemuseo pyysi apuun Juha Leiviskän. Leiviskän vaihtoehto ei kelpaa Tampereen kaupungille.

Aiemmin Juha Leiviskä laati ehdotelman Helsingin Kamppiin. Siihen sisältyi idea alueen halki lännestä itään kulkevasta aukiosta, jota pitkin ilta-aurinko olisi paistanut kaupunkiin. Idea ei kelvannut Helsingille.

(lisää…)

Malmin kenttä on kansallinen kysymys, sanoo kokoomuksen puoluevaltuuston jäsen helsinkiläinen Juha Levo (tässä linkki).

Asia on juuri näin. Malmin kenttä ei ole Helsingin sisäinen asia.

Luin Martti Häkkäsen tuoretta väitöskirjaa ’Rakennusoikeuden sääntely’. Ensilukemisen perusteella vaikuttaa siltä että kunnat kuten Helsinki käyttävät julkisen kaavoitustehtävän rooliaan väärin. Ne kaavoittavat omistamalleen maapohjalle runsaasti rakennusoikeuksia ja käyttävät julkisoikeudellisen tehtävän kautta näin syntyneitä rakennus- tai muita oikeuksia kaupantekovälineenä (esim.tonttien luovutus selvästi kalliimmalla mitä on tonttiin liittyvä kustannus kaupungille). Esim. Tampereen Eteläpuistossa Tampereen kaupunki rahastaa viisinkertaisen ylihinnan:  kustannukset noin 20 miljoonaa, tontinluovutus noin 100 miljoonaa.

(lisää…)

Tutkin Petteri Orvon HS-kolumnin, Antti Rinteen puoluekokouspuheen, Juha Sipilän huolenpitokäkkärän, Li Anderssonin vaaliohjelman. En löytänyt etsimääni.

Puolueet kuvittelevat meidän olevan riippuvaisia heistä. He ”tarjoavat” palveluita, kohtuuhintaisia asuntoja, koulutusta, työtä, hyvää työnantajuutta, niinsanottua hyvinvointia. He ohjastavat meitä: työmarkkinoiden uudistaminen, kannustaminen, vastikkeellistaminen.

Tuollainen asenne on nöyryyttävä. Yhteiskuntateoreettinen ja filosofinen ajattelu puolueissa on olematonta ja ala-arvoista.

Tutkin feministisen puolueen yleisohjelman. Vihdoin löysin eri tavalla ja toisin päin ajateltua. Ohjelma ei lähde rakenteista ja ”tarjoajista” vaan yksittäisistä ihmisistä kohti rakenteita. Tekijäksi ja kokijaksi asettuu ihmisyksilö. Muutosvaateet suuntautuvat rakenteisiin, instituutioihin.

Poimin ohjelmasta muutaman kohdan (lihavoinnit minun) ja yritän sanoa miksi ne tuntuvat hyviltä.

(lisää…)

Tulossa on upeaa. Isäni Tony Erdmann -elokuvassa vilahtavat Sandra Hüllerin kasvot. Voiko tuon persoonan kuvata yhdellä sanalla?

Tony Erdmann on vaikuttavin elokuva minkä olen koskaan nähnyt. Suotta sitä ei ole valittu Oscar-ehdokkaaksi.

Jos on pakko keksiä yksi sana Sandrasta, niin olkoon vienous. Lämminhenkinen, itsellinen, ironinen, leikkisä vienous. Itsessään vahva persoona mutta ei ylen katsova. Mukana oleva mutta ei vietävissä. Tällaisia ei ole paikat täynnä.

Entä elokuvan sanoma? Kaksi nuorehkoa naista sen ideoi ja rakensi. Maren Ade käsikirjoitti, valitsi näyttelijät ja ohjasi. Toinen naisista, oliko Maren vai Sandra vai molemmt, sanoi ettei tiennyt tekevänsä komediaa. Komedia se on, olisi katsonut pitempäänkin. Mutta kuvassa on sisältöä, sanomaa, nykymaailman kritiikkiä.

Brittiläinen Guardian-lehti oli haastatellut Sandra Hülleriä (tässä linkki). Poimin siitä parhaat palat.

(lisää…)

Katselin parina iltana Saksan TV:tä. Kanavaksi valikoitui BBR, mikä lie tarkoittanut Berlin-Brandenburger Rundfunk, siis Saksan Yle. Suomeen palattua avasin TV:n. Yleltä tuli Villikortti. Järkytys ei olisi voinut suurempi olla. Tätäkö on Suomi. Olisinpa saksalainen.

(lisää…)