Helsingin valtuuston puheessaan 30.11. Outi Alanko-Kahiluoto luetteli syitä, joiden perusteella hän katsoi ministeri Grahn-Laasosen tehneen virheen tämän lupailtua valtionosuutta (VOS) Guggenheimin toimintakuluihin.

Syytelista oli pitkä, sen näkee videolta kunhan se nettiin ilmestyy. Kaikkia syytöksiä ei ehtinyt mieleen painaa mutta ainakin nämä: Guggenheimin valtionaupu olisi pois nykyisilta VOS-osuuden saajilta. Guggenheim ohittaisia muita VOS-listalle pyrkiviä. Ministeri Grahn-Laasonen ei voi luvata VOS-osuutta tulevien hallitusten puolesta. Guggenheim tuskin edes täyttäisi valtionosuuskriteerejä. Grahn-Laasonen teki virheen.

Alanko-Kahiluoto mainitsi olevansa Museoliiton puheenjohtaja. Missä roolissa hän valtuustossa puhui? Tietyn etupiirin eli nykyisten VOS-saajien edunvalvojana? Onko Alanko-Kahiluodon lähipiirillä samantapaisia kytköksiä valtionosuus-etuisuuksiin kuin Juha Sipilällä väitetään olevan Talvivaaraan ja sen valtionapuihin? Syödäänkö Alanko-Kahiluodon aamiaispöydässä VOS-leipää? Tätä en tiedä mutta toivon Ylen ja muiden toimittajien – Stilleristä ja Vuorikoskesta alkaen – tutkivan Sipilän tapaukselle analogiset tapaukset.

Suuntaako Vihreän puolueen puheenjohtaja Ville Niinistö katseensa myös Sipilä-rinnaisteisiin tapauksiin?

Isot teatterit ja orkesterit tunnetusti elävät valtionosuuksien varassa. Kerran listalle päässyt haluaa siellä ikuisesti pysyä. Kulttuurin startupeilla ei ole asiaa valtionosuusapajalle. Kulttuurikentästä on tullut musikaaleja ja turvallista leipää jauhava mylly. Tässä mielessä se on rinnasteinen ay-liikkeelle joka on rakentanut muurin ympärilleen vakiintuneiden etujensa säilyttämiseksi. Alanko-Kahiluodolla oli aiempina vuosina taipumus moittia ay-liikkeen etupiiriluonnetta.

Noin kuukausi sitten eduskunnan Arkadia-seuran paneelissa Alanko-Kahiluoto puolusti nykyistä VOS-käytäntöä (yllätyin siitä). Puhe haiskahti jo silloin. Puheen yllä leijui lähipiirin rahantuoksu. Tavoilleen uskollisena Alanko-Kahiluoto myös ehti paneelissa luetella omat ansionsa moneen kertaan: Museoliiton puheenjohtajuus, kolmannen kauden kansanedustajuus, Helsingin sivistyslautakunnan (aiempi) puheenjohtajuus. Kulttuuriväen tuttavuuspiiri, jota Krista Kosonen kuplaksi arveli, on tiukka ja murtumaton kuin työeläkeyhtiöiden hallinto. Helsingin Talvivaara. Montako niitä kaikkiaan onkaan: ay-liike, työeläkeyhtiöt, kulttuuriväki, vossit.

 

Kulttuurin matalamielisyys Helsingissä – pari sanaa siitäkin.

Laura Kolbe teki valtuustopuheessaan 30.11. erittäin merkittävän rinnastuksen. Jos Helsingin porvarit olisivat 1800-luvulla saaneet päättää Engelin suunnitelmien toteutettavuudesta, ei Helsingissä olisi ainoatakaan Engel-rakennusta, ei yliopiston kirjastoa, ei valtioneuvoston rakennusta, ei Senaatintoria eikä sen ympäristöä. Onneksi oli Venäjän tsaari joka ei Helsingin porvareista piitannut. Tänään Helsingin kaupunginvaltuusto on täynnä matalamielisiä pienporvareita.

Lauantai-iltojen höpöttäjä, Baba Lybeck teki vuoden kulttuuriteon valitessaan Finlandia-voittajaksi Jukka Viikilän, Engel-kuvittelijan. On sentään muutama jotka ymmärtävät globaalin kulttuurin perään. Muut, nämä valtuutetut möyrivät maata, kaivavat tunneleita, rakentavat puksukeskuksia ja tekevät meistä pelkkiä ”asukkaita” joita ei globaali lennokkuus kosketa. Tosiasiassa pienporvarit kasaavat väyliensä penkoille veronmaksajia jotta saavat ylpeillä valtuuston pöntössä.

Helsinki ja Suomi on pikkunarsistien maa.

 

Jälkirjoitus

AamuTV:ssä 1.12. Osku Pajamäki sanoi että oikotietä kulttuuriin ei ole. Onneksi oli oikotie 1800-luvulla, Venäjän tsaari. Herätköön tsaari henkiin.

Valtuustossa yksi puolue kannatti Guggenheimia yksimielisesti. Näin keikahtaa maailma. Kulttuuri nousee Impivaarasta, siis sittenkin. Tervetuloa Impivaaran Aapot ja Eerot.

 

Helsingin kaupunginvaltuuston kokoukset, video.

Sisään menen, tottakai, museokortilla. Kahveja en osta, se on liian kallista. Etsiydyn seinustalle, mielellään niin että näkymäksi avautuu meren aava ja että katse ei osu Kauppatorin kylmänvalkoisiin levyseiniiin, palaceihin, kaupungintaloon, presidentin lättänään, maailmanpyörään on silläkin nimi, dynamiittia vaan alle, jätteeksi koko roska, kalasataman kuopan täytteeksi.

Rahaa ei museo minulta saa. Mutta kukunorin saatte, saturunoelman, kalaharilta vuoristojärvelle. Tai saatte moreenin, veden voiman, näsijärvi työnsi ja pyhäjärvi veti, kutomon huminan, arojen pehmeän puuvillan. Tällainen syntyy vain globaalissa taideilmastossa, petsatun puuseinän suojissa, ajatusten avaruudessa, meren välkkeessä, tuulen tuiveessa.

Mutta helsinki, se vain kaivaa kuoppaa, valaa betonin, liekö onttoa sekin, murenee. Ei ole tämän minun kaupunkini, hiili tupruaa, ylimieli kukoistaa, kukkenheim kaatuu.

Onko ehdotettu rakennus synkkäsävyinen?

Onko ongelmana rakennuksen estetiikka?

Asian voi nähdä toisin. Rakennus on mielenkiintoinen, erilainen, kenties kiehtova. Olin paikalla kun voittaja-arkkitehdit esittelivät ehdotustaan Sanomatorilla. He olivat nuoria, pienikokoinen nuori nainen ja nuorehko poika, oliko toinen Japanista toinen Ranskasta. Eivät ollet leuhkoja, enemmän kansanomaisia. Kertoivat, että rakennuksen ulkoseinien väri on kopsattu suomalaisesta kesämökistä, hiileen vivahtava seinä (tumma petsaus vai mitä sanaa he käyttivät) ja että seinä vanhetessaan muuttuu hopeansävyiseksi. Eikö tuo ole hieno ja kansanomainen ajatus, kunnioittaa suomalaista mielenlaatua. Arvostan heidän ideointiaan. Onko rakennus muka ruma, eikö pikemminkin päinvastoin. Rakennushan on arvoitus, nousee pala palalta kohti merta, huipulla avara lasinen tila, kerrankin näköala Eurooppaan, maailmaan, Aasiaan. Ulos Helsingin tunkasta, ulos Suomen tunkasta.

Entä rakennuksen käytettävyys yleisön kannalta. Arkkitehdit sanoivat että sen eri osat ovat kaikelle kansalle avoimia ja että siellä voi kuljeskella eri suuntiin, oleilla eri tiloissa, kulkea läpi. Tämä kuulostaa erittäin houkuttelevalta. Sinne tekisin pesän, lehtiö, kynä ja läppäri mukaan. Kukkenheim ei ole raharysä turisteille, se on paikka meille pikkuhelsinkiläisille ja suomalaisille.

Taiteellinen ’vaikuttavuus’? Tästä ei puhuta juuri lainkaan. Taidekenttä Suomessa on pysähtynyt, jauhaa rutinimyllyä eikä anna yleisölle paljoakaan saatikka että taide nousisi politiikan ja yhteiskunnan ylle, avaisi ja avartaisi. Tervetuloa taiteellinen mielikuvitus, kriittisyys, ulosastuvuus.

Estetiikan taju ei puutu voittajarakennuksesta vaan poliitikkojen mielistä. Poliitikot jauhavat elinkeinopolitiikkaa, kuinka monta museokävijää, kuinka paljon rahaa seudulle. Tällaisen puheen oikea nimi on siltarumpupolitiikka. Siltarumpua on poliitikkojen puhunta täynnä. Muuta siitä tuskin löytyykään.

Turistit kautta kiinan ja japanin surraavat lentokoneella, polttavat kerosiinin, päästävät hiilen, pysähtyvät yöksi, Kämpin johtaja Laura Tarkka saa toivomansa yöpyjän, ei maallista hiekkakenkää. Hetken surisee videokamera kukkenheimissa, pitäähän matkamuisto olla, toki ja yoki. 500 000 kävijää. Rahaa seudulle, miljoonia muka.

Tällainen puhunta on taiteen väärinkäyttöä. Ylempään eivät Helsingin poliitikot pysty.

Taide ei ole vasara jolla taotaan coineja. Taide on ruoska jolla coinistit ajetaan ulos temppelistä. Helsinki ei tarvitse soinisteja.

Taide on tapa avata, oivaltaa toisin, nähdä yksitotisen maailman tyhjyys, kumota Juha Sipilän yhteinen tilannekuva, aukoa alistaminen. Taide kulkee politiikan ja ekonomistiikan edellä.

Tässä on ydin. Tässä ja vain tässä. Taide on kumous, ylöskääntö, nosto ja nostotus. Taide heittää maailman.

Missä on taide, kuvitus, mielikuvitus, mielen leikki, pispalan moreeni? Ei, suomesta ei löydy. Maailmalla voi vahingossa sellaiseen osua. Maxxissa kerran.

Helsingistä sellaista on vaikea löytää. Täällä taide jauhaa vossia, apurahaa, rahanapua. Eduskunnassakin on Arkadia-seura. Mistä he puhuvat? Pelkkää vossia, kaksi tuntia, nämä puolueiden johtavat taideasiamiehet. Höpö höpö ja löpön löpö. Suomalainen taidebyrokratia erektoi. Heidän puhuessaan keskityin juttuuni filosofiasta.

Mikä oli Kiasman idea? Alunperin lie haettu edelläkulkijuutta, ei vain taiteen, vaan ties jopa politiikan yli ja ohi. (Ehkä tämä on liikaa kuviteltu.) Pari kertaa Kiasmassa sellaista vilahti, kauan sitten. Äsken oli vuosien jakso ettei kukaan tiennyt onko Kiasma vielä olemassa. Mona Hatoumin näyttely parhaillaan, valonpilkahdus pitkän kooman jälkeen. Tosin pakolainen Hatoumin kriittistä sanomaa – ihmiset häkeissään – ei havaita tai haluta ymmärtää, kriitikko Valkonen varsinkaan. Hatoum-näyttelyn idea lienee syntynyt ennen Leevi Haapalaa. Haapalan nyt haarukoima ARS-17 vaikuttaa paluulta tylsyyteen, taiteen kuplaan, virtuaaliviisastelua. Käymättä voi jäädä.

Helsingin taidemuseo HAM värväsi Ai Weiwein näyttelyyn kävijöitä massoittain mutta mikä oli näyttelyn jälkijäämä? Maailmalla kiertää juttuja, joissa Weiwei arvioidaan keskisormeksi.

Näinköhän kukkenheimillekin kävisi? Vaara on aito. Sulaisi esoteriaan, ihmiset ohimennen vilkaisevat, mieli korkealla kun on kuuluttu joukkoon, käyty museossa.

Järkyttäisikö kukkenheim Suomen seisovaa taidekenttää, kirjallisuutta myöten? Silloin se olisi itsensä ansainnut. Jaksaako joku lukea korhosta tai kähköstä, katsoa veitolaa tai hintikkaa? Tylsyyksien maa, autio maa. Eliot, tule tänne. Paetaan rostoviin.

Miljardeja, miljardeja, miljardeja betonoidaan Helsingin seudulla kalasatamiin, triploihin, ihmisten hautaamiseen myyrätunneleihin (länsimetro), suojaan meren välkkeeltä, jätkäsaariin, asumaan tien kurapenkoille. Ihmiset kalasatamissa ja triploissa kiusaavat toisiaan, tuijottavat ja töllöttävät kuin kaksisuuntaiset mielialahäiriöt, nuutuvat ja sammuvat betonielementtien soppeloihin. Asukkaiksi heitä kutsutaan, olintilojaan asunnoiksi. Ikävystyneinä ja toivonsa kadottaneina he räknäävät tilejä, hoitavat laskuja kuin Vanja-enon Sonja, professorin ja vaimonsa sekä Astrovin jo lähdettyä, elämän tyhjennyttyä. ”Nii surkee olo .. mitä me voidaan tehdä .. nyt kirjotetaan laskut .. mä kirjotan toisen, kirjota sä se toinen .. ruokaöljyy 5 litraa .. tattariryynejä .. ja vanhaa velkaa jälellä kaks seiskyt viis.”

Tiedoksi teille kaikille: näin me täällä Helsingin seudulla elämme. Räknäilemme. Joku vie koron. Ajatuksen virta on täältä paennut, rostoviin tai mihin. ”Nyt ne sitte lähti .. Onpa hiljasta .. Mulla on surullinen olo, kun ne lähti.”

Sinnemäki kutsuu tätä rakkaaksi kaupungiksemme.

Kukkenheimin tilalleko uusi palace. – Voi ei, mistä löydän, tien, pois, jonnekin, mihin vaan? Herran taivas.

Yliopistofilosofien kokoama Skeptisismi -kirja käy läpi epäilyn perinnettä antiikista nykypäivään. Kirja on erittäin tervetullut.  Mutta tarjoaako se lääkettä ilmiöihin, jotka tänään on nimetty populismiksi, dogmatismiksi ja epätotuuden ajaksi?

500 vuotta sitten Luther puhdisti kirkon uskoa. Puhdistaako Skeptisismi nyt maallista uskoa? Sellaiseksi kirja voi olla turhan akateeminen, vähintäänkin se kaipaisi jatkotyöstöä.

Mitä hyväksymme tietona ja miksi? Mikä on totta? Kysymykset ovat häkellyttävän ajankohtaisia, sanotaan kirjan johdannossa.

Tietona pidetyt asiat muuttuvat aikakaudesta ja kulttuurista toiseen. Tietoväittämät muokkaavat maailmaa. Niillä  on yhteys etuihin, intresseihin. Hallitusta muodostaessaan Juha Sipilä vaati, että kaikilla on oltava yhteinen tilannekuva. Vaatimus haiskahtaa dogmatismille: totuuden ja todellisuuden on oltava yksi ja yhteinen.

Antiikissa filosofinen epäily näyttäisi olleen hyvinkin kehittynyttä. Miten on tänään? Osaammeko kyseenalaistaa ja kysyä toisin?

Epäilyn ja kysymisen käytäntöjä Skeptisismi-kirjasta poimittuina:

  • Väittämän testaaminen vastaväittämällä
  • Sokraattinen kysely, ristiriidan tunnistaminen
  • Montaigne-tyyppinen esseistiikka
  • Lähtökohtaolettamusten kritiikki
  • Varmana pidettävän lähtökohdan etsintä, myös varmuuden kiistäminen
  • Käsitteiden kyseenalaistus, kategorisointien purkaminen
  • Havaitsemisen rajojen tunnistaminen ja ylitys
  • Mielekkyysanalyysi, sulkeumista irtautuminen, fenomenologia
  • Mahdollisten tietämisten maailmat (annetun todellisuuskuvan kritiikki)
  • Taide, kirjallisuus, kokemustieto
  • Teoriain erehtyväisyys ja korjaaminen (fallibilismi)

Käsitteiden johdattelevuudesta sekä havaitsemisen rajoista löydämme esimerkkejä talouden piiristä. Mitä merkitsevät sanat työvoima, työllistää, työn tarjonta, työmarkkinat, talouden tasapaino, talouskasvu? Cambridgen yliopiston taloustieteen professori Ha-Joon Chang sanoo taloustieteen ’totuuksien’ perustuvan laiskoihin oletuksiin ja rajoittuneisiin näkemyksiin ellei suorastaan tarkoitushakuisiin käsitteisiin. Markkinoiden rajoja ei voida määritellä tarkasti, siksi taloustiede ei ole tiedettä samassa mielessä kuin fysiikka tai kemia, se perustuu poliittiseen toimintaan. Jos tutkimuskohteen rajoja ei voida määritellä tieteellisesti, tutkimus ei ole tiedettä, sanoo Chang.

Myös Talous ja filosofia -kirjassa kyseenalaistetaan talouden tasapainon käsitettä ja teoriaa.

Entä nykyfilosofia? Tarjoaaako se lääkkeitä dogmatismin ja herkkäuskoisuuden tauteihin? Skeptisismi-kirjassa nykyfilosofiaa käyvät läpi Sara Heinämaa ja Ilkka Niiniluoto.

Heinämaan teksti on täynnä lennokkaita mielikuvia: tieteellisen tietämisen tavat, teoreettisten järjestelmien rakenteet, tietämisen mielekkyysehdot, mielekkyysanalyysi, merkitysperustan jäsentäminen, asioiden ilmenemisen tavat, puhtaat kokemukset, tietoisuuden moninaisuus, mahdollisen tietämisen edellytykset, irtikytkeminen, poissulkeistaminen, kuvittelu, kartoitus, fiktio. Fenomenologinen tietoisuus on virtaava, avoin ja kehkeytyvä moninaisuus. Lakkaamme asennoitumasta maailmaan läsnä- ja käsilläolevana todellisuutena, Heinämaa sanoo.

Heinämaan kirjoituksen perusteella fenomenologiasta jää sekava kuva. Mikä on sen käytännön anti? Millainen kokemus ja tietämys maailmaa tänään ohjaa? Miksi Trump voitti? Miksi Clinton hävisi? Aiemmin Heinämaa kirjoitti HS-kolumnin otsikolla ‘Suomen kriisi kadottaa yhteiset merkitykset kuten 1930-luvun natsi-Saksassa kävi’. Merkityskumousta kolumni ei synnyttänyt.

Yhden kipakan haasteen mielekkyysanalyysi näyttäisi nykymaailmalle heittävän. Matemaattisilla menetelmillä on mielekkyysrajat, matemaattiset tieteet tavoittavat vain suljetun ja lopullisen. Filosofista perinnettä hallinnut matemaattinen tieteen malli joutuu fenomenologian myötä kyseenalaiseksi, sanovat Husserl ja Heinämaa. – Millainen sulkeumien verkosto nykymaailma onkaan: kansantalouden tilinpito, budjetin kehykset, EU:n talouskurikriteeristö, demokratian edustuksellisuus, valtioiden rajat, osakeyhtiö jne. Maailma on kaikkea muuta kuin avoin.

Mielekkyysanalyysin myötä matemaattispainotteinen nykyfilosofia joutuukin itse epäilyn, skepsiksen kohteeksi. Sokrates ei olekaan kuollut.

Populismi, onko se taistelua maailman suljettuuksia (dogmatismia) vastaan? Sulkeumien olemassaoloko selittää populismin, ei populistijohtajien pahantahtoisuus tai itsekkyys. Populismi on syrjään jääneiden, alisteisten, rajattujen, toivon ja näköalan menettäneiden hätähuuto maailman suljettuuksia vastaan, maailman ekonomistista kuvailua vastaan.

Ilkka Niiniluodon artikkeli tuskin lisää turhaumiin kohdistuvaa ymmärrystä.

Niiniluodon tekstissä näyttäisi vilahtavan ylenkatse maallikkoymmärrystä kohtaan samaan tyyliin kuin Juhana Vartiaisen luuserileimassa brexitin jälkeen. Niiniluoto kirjoittaa: ”Organisoitu skeptisismi suuntautuu herkkäuskoisuutta ja vastuutonta toiveajattelua vastaan.” Keitä ovat herkkäuskoiset ja vastuuttomat toiveajattelijat? Mitä on ”organisoitu skeptisismi”? Organisoidulla arvelen Niiniluodon tarkoittavan oikeaa tiedettä, establishmentia, katederia, professoreita, yliopistoa, eliittiä. Niiniluodon asenteella ei populismia selitetä eikä lääkitä, päinvastoin.

Niiniluoto vyöryttää teoriakehitelmiä, joiden mkaan totuutta lähestytään asteittain

  • hypoteesien kautta
  • todennäköisyyksien nojalla
  • tutkimalla empiirisesti uskomusten muodostumista (naturalistinen tietoteoria)
  • tyytymällä totuudenkaltaisuuksiin
  • korjailemalla uskomuksia (fallibilismi)
  • perustelujen kestävyyttä arvioimalla
  • totuuden käsitettä supistamalla
  • sosiaalisen yhteisön yksimielisyydellä
  • arvausten kautta asymptoottisesti

Totuuden asteittainen lähestyminen kuvannee eräitä luonnontieteen kysymyksiä, kuten kiistaa pimeän energian olemassaolosta. Kulttuurisiin kysymyksiin se ei istu. Ilkka Niiniluodon totuus- ja todellisuuskäsitys on naivi ja konservatiivinen. Se pitää sisällään luulotelman että maailma on niin lähellä totuutta (ja niin hyvä) kuin suinkin olla voi. Herkkäuskoisuus ja dogmatismi ei ole kaukana. Skeptisismiin on tosiaankin tarvetta.

Totuudenkaltaiseksi oletetun todellisuuskuvan naiviutta kritisoi Paul-Erik Korvela. Kulttuurinen maailma on moninaisuuksia, tulkintoja, perspektiivejä, versioita. Tulkintojen paremmuuksista voidaan keskustella eli ei pidä sortua ääreskeptikkojen maailmasta tyystin vetäytymiseen.

Katederifilosofia Suomessa ohenee, sulkeutuu loogis-matemaattiseksi ja muuttuu vihkiytyneiden keskinäispuhunnaksi. Helsingin yliopiston filosofian oppituolien haltijuudet ovat kuvaava jatkumo: analyyttinen filosofia, logiikka, matematiikka. Kaukana kavala maailma. Sattumaa tämä ei liene.

Filosofian tilasta vuoden 1500 tienoilla Skeptisismi-kirja kertoo näin: Filosofiaa luonnehtivat itsetarkoitukselliset käsitemääritelmät ja sanahelinän sokkelot. Filosofia ei enää ollut luovaa, eikä sillä ollut arvoasemaa. Filosofinen kirjallisuus pakeni muualle.  – Eikö tuo ole tutunoloista, vertaa Niiniluodon totuusvyörytelmät yllä.

Aikamme akateeminen filosofia eristäytyy abstraktioihin palaamatta käytännön kysymyksiin tai erityistieteiden heikkouksiin. Tiedemaailmassa haiskahtaa hyvä veli -kerho, annetaan naapurin olla rauhassa, puhuipa hän tieteen nimissä mitä tahansa. Voisiko tätä pitää yhden lajin totuudenvastaisuutena, postfaktuaalina?

Helsingin yliopiston nettisivun mukaan filosofian tehtäviin kuuluu arvioida kriittisesti erityistieteiden perusteita ja metodeja. Miten on, toteutuuko tämä Suomessa? Vertaa professori Changin kritiikki taloustieteen tieteellisyyttä kohtaan.

Ihmisten tulisi kehittyä talouskansalaisiksi, ehdottaa Chang. Tällä hän ei tarkoita taloustietoa vaan kansalaisten kykyä kyseenalaistaa taloustiede.

Mikä on skeptisismin, Skeptisismi-kirjan, filosofian ja yliopiston yhteiskunnallinen merkitys (vaikuttavuus)? Avautuuko se maailmaan? Kuinka voimallista ymmärrystä kirja tarjoaa dogmatismin, populismin ja politiikan myllerrysten (brexit, Trump) ilmiöihin? Vai jääkö kirja filosofian laitoksen kaappiin, tekijöineen kaikkineen? Ei hyvältä näytä.

Lähestyykö yliopiston, tieteen ja filosofian kulttuurinen arvo asymptoottisesti nollaa kuten vuonna 1500? Jyllääkö tieteissä, erityisesti tiedepolitiikassa dogmatismi: tutkimus sidotaan palvelemaan olevaa todellisuutta (elinkeinoelämää) ja sen takeeksi yliopiston sisäinen demokratia ajetaan alas (yliopistolaki 2010). Kaikkoaako epäilevä skeptinen filosofia jälleen ulos yliopistoista? Hyvältä näyttää.

Yhteiskunnan dogmaattiset sulkeumat kuristavat maallikkokansaa. Ihmiset ajelehtivat tiedollisesti. Hätäpäissään he turvautuvat populismin syötteisiin.

Populismin ilmiöitä ei pidä vain tuomita ja pilkata (”luuserit”). On ymmärrettävä niiden taustalla oleva hätäaspekti. Populismista on tehtävä tieteellistä, kansalaistiedettä (science in society).

Kansalaistieteeksi ei riitä kapeisiin teknisiin kysymyksiin rajautuminen kuten nyt halutaan tehdä. Kansalaistieteen ydin kohoaa filosofiasta ja tieteiden kritiikistä. Kansalaistieteen kunniakas tehtävä on taistella maailman sulkeumia ja dogmatismia vastaan.

Nuivettukoot elitismin säätiöt, Tampere3 ja muut. Eläköön Tampereen yhteiskunnallinen yliopisto, aiempien aikojen tiedekritiikin kehto. Filosofit ja skeptikot takaisin yliopistoihin. Ulos yliopistoista Kauppakamari, Teknologiateollisuus, SAK ja itsevaltaiset rehtorit. Yliopistolaki 2020 voimaan.

Lähteitä:

Skeptisismi. Epäilyn ja etsimisen filosofia. Gaudeamus 2016.
Ilkka Niiniluodon ja Malin Grahn-Wilderin keskustelu Helsingin kirjamessuilla 29.10.2016. Yle Areena.
Ha-Joon Chang: 23 tosiasiaa kapitalismista. Into 2015.
Ha-Joon Chang: Taloustiede. Käyttäjän opas. Into 2015.
Tutkimus: Pimeää energiaa ei ole, eikä maailmankaikkeus laajene kiihtyvää vauhtia. Yle 2.11.2016.
Paul-Erik Korvela: Olemme aina eläneet faktojen jälkeistä aikaa. Politiikasta.fi.
HY:n teoreettisen filosofian verkkosivut.
Sara Heinämaa: Suomen kriisi kadottaa yhteiset merkitykset kuten 1930-luvun natsi-Saksassa kävi. HS 7.11.2015.
Talous ja filosofia. Gaudeamus 2013.
Avoin kansalaistiede kutsuu osallistumaan.
Uusi yliopistolaki 2010. Into.
Tampere3Info.

Oheislukemistoa:

Jukka Korpela: Länsimaisen yhteiskunnan juurilla. Gaudeamus 2015.
Ari Turunen: Maailmanhistorian kukoistavimmat kaupungit. Into 2015.
Jonathan Lyons: Viisauden talo. Länsimaiden arabialainen perintö. Into 2014.
John Quiggin: Zombitalous. Vastapaino 2014.
Pyhä Raha? Talous uskontona -symposiumi Helsingin yliopistolla 15.-16.9.2016.
Tiedeusko ja todellisuuden rajat. Seminaari Helsingin yliopistolla 13.-14.10.2016.
Juha Haataja: Joukkojen tiede ja tieteilijöiden joukko – yhteinen ponnistus tulevaisuuteen.
Panu Raatikainen: Filosofia Suomessa kaipaa ryhtiliikettä.

Tiedotustilaisuudessa toimittaja kysyi Juha Sipilältä mitä mieltä hän on joka paikkaan leviävästä populismista, esimerkkinä Trumpin voitto.

”Minä kääntäisin tuon asian toisin päin”, aloitti Sipilä.

Ja jatkoi: Tällä hetkellä monet ihmiset ovat työnkuvan suhteen hämmentyneitä ja hädissään. Teknologian kehitys, digitalisaatio ja muu tällainen jättää ihmiset tyhjän päälle, osattomiksi ja voimattomiksi. Heidän on vaikea tai mahdoton löytää hyviä suhtautumistapoja tilanteeseensa. Hädissään he tulevat turvautuneiksi helppoihin vastauksiin kun parempiakaan ei löydy.

Trumpin kannatuksen taustalla on alusta alkaen ollut – näin uskon – kansanjoukkojen aitoa hätää. Siksi on raukkamaista nähdä Trumpin puheissa vain niinsanottu populistinen puoli.  Sipilän sanoin täytyy kääntää asia toisin päin, ymmärtää, samaistua, omata myötätuntoa.

Brexitin jälkeen joku – taisi olla Juhana Vartiainen – sanoi brexit-äänestäjiä luusereiksi. Tällainen pintajauhaminen on isku vasten ihmisten kasvoja. Se on epäanalyyttistä ja tuomittavaa. Epäanalyyttisyys ja ylenkatse tuottaa yllätyksiä kuten USAn vaaleissa nyt. Suomessa vastaavia yllätyksiä ovat olleet SMP:n nousu 1970 ja Ps-voitto 2011. Näiden ilmiöiden leimaaminen populismiksi on loukkaavaa.

Suomessa on vartiaisten lisäksi akateemisia populismitutkijoita, esim. Leena Malkki, Mari K. Niemi, Laura Parkkinen, Ville Pernaa aiemmin. Heidän analyysinsä eivät vakuuta. He repäisevät ’populismin’ irralleen syntytaustasta, pyörittelevät sitä kuin jotain esinettä, tuomitsevat, syyllistävät ja pilkkaavat.

Kunnia luusereille ja heidän äänilleen vaaleissa. Puhukoon kansan ääni, demokratia.

Syytös tutkijoille, ekonomisteille ja muulle eliittiväelle, joka ei osaa tai viitsi tehdä parempaa analyysiä maailmasta. Jättävät ihmiset tyhjän päälle.

SMP:n / Perussuomalaisten historiallinen kehityskaari on surkeuksien surkeus.

Alunperin SMP syntyi yhden miehen (Veikko Vennamon) vihareaktiona Kekkosta kohtaan.

1968 – 1970 vähäväkisen maalaisväen hätähuuto kanavoitui SMP:hen. Mauno Koiviston betonipolitiikka ja Kalevi Sorsan ”elvytys” murskasi tuon hätähuudon.

SMP / Perussuomalaiset jäi vuosikymmeniksi kahden tai neljän miehen suunsoittokerhoksi eduskunnan takariviin.

2011 vaaleissa vähäväkisen kansan sosiaalinen hätähuuto kanavoitui SMP:n perilliseen, nyt siis toisen kerran.

2010-luvulla natsionalistinen puoliväkivaltainen jengi on vallannut puolueen. Sosiaalisuus on kadonnut tyystin. Sampo Terhokin sanoi eräiden EU-vaalien alla että EU ei saa ajaa sosiaalista Eurooppaa. Terho hehkuttaa ”kansallistalkoita” (puhe eduskunnassa 20.9.2016).

Toivottavin tilanne seuraavien eduskuntavaalien jälkeen on että eduskunnassa ei ole ainoatakaan (natsionalistista) perussuomalaista.

  •   Riikka Pulkkisesta ja Engelin kaupungista  -  vallattomia mietteitä

Vuosien ajan vieroksuin Riikka Pulkkista. HS tarvitsee jokasyksyisen tähtöläisen – ajattelin.

Tänä syksynä olen muuttanut mieltäni. AamuTV:ssä sekä kirjamessuilla näin Riikan haastattelun (nojaan tässä niihin). Yhtään Riikan kirjaa en ole lukenut. Viimeisimmän yritin saada lainaan Helsingin kaupunginkirjastosta. Mutta: varausjono oli yli 1600. Siis yli 1600. Lukeva väki on löytänyt Riikan toisin kuin nurkkapatrioottiset finlandia-raadit, joiden mainostamat rakkaustarinat eivät kiinnosta, ainakaan minua.

Mikäs Riikassa kiinnostaa. Terävä oivallus, upeat vertauskuvat, eri tasojen vertautuvuus, siitä kumpuava syvällisyys, ihmisläheisyys. Oivallusten myötä Riikka kohoaa poliittisen puheen yläpuolelle. Riikka on terävä ja sympaattinen poliittinen ajattelija olematta poliittinen kirjailija.

Jos haastatteluja on uskominen, niin Riikan uusimman kirjan ydinsana on berliini. Berliiniä sanottiin vapauden kehdoksi. Mutta miksi vapaus oli aidattu, suljettu, muurin ympäröimä. Aidattu vapaus, nykymaailman vertauskuva. Eurooppa on meidän aikamme berliini, sanoo Riikka. Osuva, sykähdyttävä vertaus. Piikkilangat, muurit, pakolaisten palautussopimukset – nämä ovat Euroopan muuri. Muurien sisustaa kutsutaan vapaudeksi. Onko tämä vapautta? Miksi vapaus pitää sulkea, rajata, estää. Välimereen on tänä vuonna hukkunut 4220 henkiöä, enemmän kuin viime vuonna yhteensä. Sulje hetkeksi hengityksesi, miltä tuntuu.

Itäsaksalaiset rynnivät muuria päin kuten siittiöt rynnivät munasolua päin, sanoo Riikka. Tässä on kuvallisuutta joka ylittää latteat rakkaustarinat. Riikka yhdistää betonin, raudan, rajan ja rajattomuuden, tunteet ja intensiteetin. Paljonko löydät vastaavaa suomalaisesta nykykirjallisuudesta, näistä finlandioista?

Liikkua yli tasojen, yli rajojen, oivaltaa, viiltää, möyhäistä, näyttää poliittisen puheen heppoisuus. Tällaista olen näkevinäni Riikka Pulkkisessa (haastattelujen perusteella). Vieläköhän joskus saan hänen kirjansakin nähtäväksi.

Elokuussa menin Engel-kävelylle, sen järjesti Runokuu. Alkupisteenä oli Aleksanterin patsas. Oppaan lisäksi mukana kulki Jukka Viikilä, Akvarelleja Engelin kaupungista -kirjan kirjoittanut. He kertoivat Engelin elämänkulusta ja tuntemuksista, kuinka hän jämähti räntäiseen sohjokylään. Nyt Viikilän kirja on Finlandia-ehdokkaana. Ei huono veto, ei ollenkaan.

Senaatintori, turistit sitä ihailee, ihailin joskus minäkin (tuskin enää). Opas kertoi torin paikalla olleesta kirkosta. Kirkon rajaviivat löytyvät kiveyksen tummennusviivoina tänäkin päivänä. Kirkon vieressä oli hautausmaa, se jäi torin alle. Mitä kaikkea muuta torin tieltä pyyhittiin pois.

Kirkon portailta katselen torin reunamia. Valtioneuvoston linna, vastapäätä Helsingin yliopisto. Pömpöösejä rakennuksia, keisarin vallan mahtipontia, vallan kerskuntaa. Valtioneuvoston linnan ensi kertaa nähdessään jotkut olivat pyörtyä, kertoi opas. Se oli niin mahtipontinen, kuraisesta ympäristöstä erottautuva.

Linnassa mahonkipöytien ääressä istui senaatti, tänään valtiovarainministeriö. Linnaan on linnoittautunut Euroopan kuri, talous- ja kasvusopimus, budjettikuri, valvonta ja kyttäys, kuka saa, kuka ei saa, kelle annetaan, kelle ei, vaatimus palkkaerojen kasvusta, tulosohjaus, mikä on ’tulos’.

– Entäs se Euroopan vapaus, berliini? Tämä tori, Senaatintoriksi kutsuttu ei ole vapauden tori. Tämä on mahtiponnen, suljetun rajatun ja määritellyn vapauden muurattu sisäpiha. Toisinnäkijät, te siittiöt, turhaan te ryntäilette, turhaan mieltänne osoitatte.

Kryptassa kuuntelin VM:n alivaltiosihteeriä. – Voi mitä dogmatismia, nämä ekonomistit ja valtiosihteerit mahonkipöytiensä ääressä. Suomi on kuollut, henkisesti kuollut. Eurooppa on kuollut, henkisesti kuollut. Älyn syvyys ei viihdy tämän torin reunoilla. Pieni kirjailija, nämä riikat, näkevät syvemmälle, osaavat kysyä toisin, rinnastaa tasot ja nähdä ristiriidat.

Helsingin yliopisto, linna vastapäätä linnaa, torin täytteenä sekin, heittää ihmisensä ulos, levittää pelkoa, vaientaa, hallitsee pelolla. Kaukana tieteen vapaudesta, Euroopan vapaudesta. Pelon perimmäinen lähde on vastapäinen linna sekä Smolna. Yliopisto tarttuu syöttiin, rehtori saa palkkionsa.

Vihaan tätä toria. Senaatintoriksi kutsuttua. Miksei sitä kutsuta Vapauden toriksi? Tai Kurin toriksi? Tai Hävityksen toriksi? Missä on se purettu kirkko ja ne haudat? Sortokausi palaa sadan vuoden välein.

Kaupungin päämaja, tuolla on sekin. Mitä he tekevät. Ajavat ihmiset asumaan tien penkalle (yleiskaava). Purkavat ja hävittävät. Purettiin Engelin aikaan. Purettiin 1960-luvulla. Missä on Heimolan talo ja moni muu. Vanha Jäähallikin upeine lasiseinineen pitää purkaa jotta yitit, äsärveet, lemmikkäät saavat houkuteltua ihmiset elinikäiseen ansaan tai Helsingin kaupunki saa sopivia veronmaksajia jotta sinnemäet saavat palkkansa ja glooriansa. Siittiöt, jättäkää Helsinki rauhaan, täällä on muuri, ylimielen muuri, rahan muuri.

Vihaan tätä toria.

Tori on pömpöösin vallan keskus, dogmaattisen vallan keskus, kirkon purkaja, suutarin ulosheittäjä, haudan peittäjä.

Engel kärsi joutuessaan jäämään kurakylään. Ei päässyt kertaakaan edes käymään kotipuolessa, saksanmaalla. Ainoa lohtu oli piirrellä. Siihen hän hukutti surunsa. Yliopiston kirjasto, siellä sentään on sivistystä, hiukkanen.

Mihin hukutamme surumme tänään. Blogataan.

Jospa Finlandia lipsahtaa Jukka Viikilän Akvarelleille. Siinä lohtu meille.

 

Riikka Pulkkisen paras mahdollinen maailma (haastattelu Ylellä)
Jukka Viikilän Engel on surullinen arkkitehti
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Ihminen – taloutta varten?

Kuuntelin Jari Tervon avajaispuheen Helsingin kirjamessuilla tänään. Se oli hyvä puhe. Sellaisia tarvitaan lisää.

Kotona menin Ylen nettisivuille kopioidakseni talteen Tervon puheen tai nettilinkin. En löytänyt Ylen sivuilta siitä pienintäkään mainintaa.

Yle sanoo tehtäväkseen ”tukea kansanvaltaa ja vahvistaa suomalaista kulttuuria sekä näyttää monipuolinen ja monikulttuurinen kuva maailmasta.”

Mielestäni Tervon puhe toteuttaa tuota tehtävää parhaimmillaan. Uutisoinnin arvoinen se olisi joka tapauksessa nelipäiväisten kirjamessujen avajaispuheena.

Tämä ei ole ainoa asia joka on romahduttanut arvostukseni ja luottamukseni Yleä kohtaan.

Tervon puhe löytyy kokonaisena tästä linkistä, suosittelen:

http://messukeskushelsinki.fi/press-release/jari-tervon-avajaispuhe-hels…

Muutama poiminta puheesta:

” … me suomalaiset olemme Euroopan Unionin jäseninä ulkoistaneet hädänalaisten ihmisten auttamisen Turkille. Meidän alihankkijamme on diktatorisesti hallittu maa, jonka päämies pitää äskettäistä vallankaappausyritystä Jumalan lahjana.

… Euroopan Unioni ostaa Turkilta ihmisten varastointipalveluja. Se on yksi historian suurimmista ihmiskaupoista, mutta ei sitä kutsuta ihmiskaupaksi.

… Kun me eurooppalaiset olemme ostavinamme ihmisoikeuksia Turkilta, me häpäisemme humanistisen ja kristillisen perintömme.

… Kun natsi syyllistyy keskellä Helsinkiä törkeään väkivaltaan, perussuomalainen europarlamentaarikko Jussi Halla-aho pitää sitä ’yksilötasolla valitettavana’. Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Juho Eerola kuvaili natsiväkivaltaa ’ikäväksi sattumukseksi’.

… Meidän pääministerimme Juha Sipilä kirjoittaa blogiinsa: ”Viime viikkoina on tapahtunut väkivallantekoja, jotka huolestuttavat laajalti ihmisiä ja heikentävät turvallisuudentunnettamme. Poliisi tutkii sekä Helsingin Asema-aukion että Kajaanin Otanmäen tapausta.”

… niiden rinnastaminen tällä tavalla on mieletöntä. ”