Politiikassa keskeistä on määrittelyvalta. Tämän osoittaa myös eduskuntavaaleihin 2007 liittyvä keskustelu, kuinkas muuten.

Ihmiset tulevat määritellyiksi ulkoapäin.

Meidät määritellään työvoimaksi. Ministerit, virkamiehet ja taloustutkijat laativat työkseen laskelmia, onko työvoimaa tarpeeksi tarjolla, mitä potentiaaleja on missäkin.

Miksi meidän ylipäätään pitäisi olla tarjolla. Tarjota itseään, sitäkö on elämä? On se varmaan sitäkin, mutta muussa mielessä kuin mitä talouselämä tarkoittaa.

Työvoimaa Suomessa on, näin he kertovat, 2 575 000. Miten työikäinen väestö (15-64 -vuotiaat) saadaan mahdollisimman kattavasti imettyä työelämään, työllisyysaste nostetuksi. Asteen ollessa nyt 67, pitäisi se hilata 70:een ja siitä 75:een. Keihin he suuntaavat etsivän katseensa? Työttömät – heidät pakotetaan työelämään pitämällä työttömyysturva ”kannustavana”. Vajaakuntoiset – tämä on uusi löytö, mielenkiintoinen sanonta, nyt siis vauhtia kuntoutukseen. Sairaat – heidätkin on nyt löydetty. Valtion talousneuvosto teetätti Stakesin Markku Pekurisella laskelman tästä potentiaalista, heitä löytyi 500 000. Jo 100 000 riittäisi nostamaan työllisyysastetta kolmella prosenttiyksiköllä, todisti Pekurinen valtion talousneuvostolle. Nyt löytyi syy edistää terveyttä pakottamalla (terveysvero/tasavero, terveystili, lisämaksut huonokuntoisille).

Työministeriökin kirjoitutti valtion rahalla raportin työvoiman tarjonnasta seuraavina vuosikymmeninä. Suurena kysymyksenä raportissa on, onnistutaanko kaikkea potentiaalista työvoimaa hyödyntämään. Globaalitasolla työvoiman tarjonta sentään ylittää kysynnän. – Ihmiset ovat siis hyödynnettävää työvoimaa, nykyisten valtiojohtajien ajattelussa.

Poliitikot ovat koneiston hoitajia. Ihmiset ovat rasvaa, happea, raaka-ainetta, energiaa joka syötetään koneiston sisään. Sisällä rasva palaa, yleensä loppuun ellei ole epäkuranttia jo syöttövaiheessa. Kone ulostaa ruumenta, uupuneita, väsyneitä, ilon kadottaneita, tarmottomia. Heitä he kutsuvat ikääntyneiksi, työkyvyttömiksi, vajaakuntoisiksi. Ihminen on ongelmajätettä. Mitä paremmin lääketiede onnistuu pidentämään elinikää, sitä suurempi rasite ikääntyneet ovat koneiston pyörimiselle, tasapainolle, kestävälle kehitykselle. Heidät, meidät määritellään rasitteeksi. Todellakin, rasitteeksi. Pitääkö tällainen määrittely hyväksyä, alistua siihen? Ihmiset, vanhat ja nuoret, väestön ikärakenne on juuri sitä mitä se kulloinkin on. Kenelläkään ei ole oikeutta arvottaa sitä jostain ulkopuolisesta maailmamäärittelystä käsin (työvoiman tarjonta, riittävyys, huoltotase, eläkejärjestelmän kestävyys, julkistalouden tasapaino).

Meidät määritellään suorittajiksi. Suoritusideologian levitysalustana ovat uudet palkkausjärjestelmät. Niiden mukaan työelämä koostuu kahdesta luokasta: esimiehet ja suorittajat. Demarit rehvastelevat sillä, kuinka työväenliikkeen myötä isäntävallasta päästiin eroon. Nyt se vasta isäntävalta onkin. Mitä kautta isäntävalta ujutettiin takaisin. Tulopoliittisen sopimusjärjestelmän kautta. Niistä sopimuksista löytyvät ne liitteet, joilla yhteiskunnan ”etujoukko” määritteli ja alisti meidät suorittajiksi.

Suorittajuudessa olennaista on se, mitä se sulkee pois, mitä se ei mahdollista. Et pohdi elämisen sisältöjä, sinun tai toisten elämänkulkuja, tarkoituksia, kehityssuuntia, mitä mieltä on missäkin työssä, vai onko mitään. Työn mielekkyyskato on kai tutkimustenkin mukaan työssä uupumisen suurin syy. Näiden kysymysten pohdinta on sinulta kielletty, kun olet suorittaja. Sinulla on määritelty tehtävä, ura ja putki, jossa suoritat. Miten tämä eroaa torpparin päivätyöstä: isäntä sanoi tässä on pelto ja tämä on työ näin paljon pitää olla iltaan mennessä valmista. Suorittajat ovat työtorppareita. Torpparin elämä meille pakotettiin tupo-sopimusten kautta.

Mitä tekevät puolueet! Kaikki hokevat tupo-sopimusten autuutta. Tupo-sopimuksilla ei luoda ainoastaan luokkajakoa esimiehiin ja suorittajiin. Siellä kukoistaa myös harhauttava kielenkäyttö. Tupo-sopimuksiin liitetään – näin he sanovat – kannustavia veronalennuksia. Kannustavuus tarkoittaa ansioverojen alennuksia, prosenttiperusteisia. Suurituloiset saavat euroina paljon enemmän kuin pienituloiset, saatikka tulottomat. Tietenkin suurituloiset saavat myös palkankorotuksina monin kerroin sen minkä pienituloiset, saatikka tulottomat. ”Kannustavuus” on tuloerojen ja luokkaerojen kasvattamista.

Keskusta, demarit ja kokoomus hokevat kilpaa työllisyyttä tukevaa veropolitiikkaa. Eikö hohdokasta olisi asettaa tavoite täsmälleen toisinpäin: kuinka mahdollisimman moni voisi vapautua työelämästä. Ja muotoilla veropolitiikka tällaista tavoitetta tukevaksi. Vapautuminen ei tarkoita toimettomuutta ja joutilaisuutta, vaan omaehtoista uustoimeliaisuutta. Työ- ja elinkeinoelämän nykyiset rakenteet ovat orjuuttavia, niitä vaivaa mielekkyyskato. Rakenteita on purettava, vapautettava ihminen uudelleen. Maapallon aine ja energia on inhimillistettävä. Jyrki Katainen on periaatteessa oikeilla jäljillä sanoessaan ”älkää valtiollistako ihmistä, inhimillistäkää valtio”.

Puolueet ja tupoherrat paasaavat työttömyysturvan kannustavuutta. Tämä ”kannustavuus” on pakottamista. Pidetään perusturva eri muodoissaan niin minimaalisena, että ihmisen on pakko tulla tarjoamaan itseään. Vaihtoehtona on Robert Castelin sanoin ”kituuttaminen pelkille tehokkuus- ja suoritusvaatimuksille perustuvan sosiaalisen maailman aukoissa ja halkeamissa”.

Elinkeinoelämä ja puolueet ovat monopolisoineet määrittelyvallan. Suorituspaineisiin, toimeentulohuoliin ja median hömppään alistetut ihmiset eivät ehdi, eivät jaksa pohtia heihin kohdistuvia määrittelyjä, kyseenalaistaa niitä saatikka keksiä muunlaisia ajatteluperustoja. Politiikka on menettänyt avoimen sisällön, uutta mahdollistavan merkityksen. Sivistys on kapeutettu ja typistetty ammatillisuudeksi, elinkeinoelämälle soveliaaksi välineeksi. Puolueet käyttävät ihmistä alistavia ilmaisuja, sanontoja, määritelmiä, käsitteitä itsessään oikeutettuina. Määritelmien alkuperä on elinkeinoelämässä, taloudessa, taloustieteessä.

Puhuvatko puolueet työelämässä muhivasta uupumuksesta ja kyllästymisestä? Yllättävää – aihe kelpaa sentään edes retoriseksi lähtökohdaksi kokoomukselle: ”loppuun palamisesta on tullut suoranainen epidemia”. Sauli Niinistö ei ole tainnut viihtyä Luxemburgin konttorissa. Tämäntyyppistä omakohtaista työelämään tutustumista on järjestettävä muillekin poliitikoille, siis tet-koulutusta.

Robert Castel puhuu vertaisten yhteiskunnasta. Perusturva on nyt suuntautumassa jäännössektorille (esim. demarien vaaliohjelma) sen välttymiseksi äärimmäiseltä kurjuudelta. Perusturvan nykyistä merkitystä on pohdittava, sanoo Castel. Ei ole oikeutettua alistaa ihmistä arvioitavaksi, pakottaa hänet todistamaan (perusturvan) tarpeensa. Yksilöillä on laillisesti oltava hallussaan oman riippumattomuutensa sosiaaliset vähimmäisedellytykset. Tämä on sosiaalisen kansalaisuuden määrittely. Se on myös muotoilu sille, mitä poliittisin termein kutsutaan demokratiaksi (Castel, sivu 63).

Puolueet, demokratian ritarit, kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman ylläpitäjät, ovat kadottaneet demokratian määritelmän.