maaliskuu 2007


Maaliskuun viimeinen keskiviikko, ironian päivä. Eduskunta vetää punaisen viivan. Mitä jää viivan alle? Paitsi köyhyydessä vaikeroijat.

Suurkirkkoon sanaa kuulemaan, kyyti ennen puoltapäivää. Piispan luota presidentin kuuloon, tasavallan henkinen johtajuus puhuu. Kahvin ja kakun tuoksu tunkeutuu valtiosalin puolelta, kättelyt pitää kestää ensin. Tänään on päivä, jolloin me, Eduskunta, menemme kuulemaan Aulis Sallisen oopperaa Punainen viiva. (lisää…)

Mainokset

Köyhät äänestivät laiskimmin, arvelee järvenpääläisehdokas Tapio Bergholm (sd). Olisiko myös niin, että demarit eivät tunnista kaikkia köyhiä äänestäjiä?

Demarit vähättelivät tuloerojen kasvua vaaliohjelmassaan. Selitys ei löytyne muusta kuin että demareista suuri osa on hyvätuloisia. Kun veroja lasketaan ja palkkoja nostetaan prosenttiperusteisesti, erojen kasvua ei estä mikään. Kun vielä sosiaaliturva rakennetaan ansiosidonnaiseksi, erot betonoituvat läpi yhteiskunnan.
(lisää…)

Millaista ihmiskuvaa puolueet meille tarjoavat vaaliohjelmissaan ja puheissaan? Vertailupohjaa saamme Suomen historiasta.

1800-luvun lopulla silloisten puolueiden ihanteena oli kansan sivistyminen. Sivistyksen kautta kansa määrittelisi itsensä ja tarpeensa ja rakentaisi yhteiskuntaa omaehtoisesti. Aleksis Kiven veljekset eivät suostuneet ylhäältä ohjailtaviksi, he valitsivat elämäntapansa itse. Tosin vähäväkisten kansankerrosten itsemääritys karkasi ohjaajien käsistä, päädyttiin sisällissotaan. Pelkäävätköhän nykyiset puolueet vähäväkisten itsetunnon kasvua, koska ohjailevat järjestökenttää hienovaraisesti mutta kattavasti?
(lisää…)

Sattumoisin, en muista miten, olin lipsahtanut politiikan toimittajien blogisivuille. Täytyypä vilkaista, kun eteen tupsahtivat. Ensivaikutelma oli, että tavanomaisen tuntuista politiikan ja talouden toimittajien pintahömppää. Blogitekstien varaan tuskin rakentuu kauaskantoista ajattelua. Mitä enemmän jostain blogista on meteliä julkisuudessa, sitä kevyemmältä se vaikutti. Perässähiihtoa nimensä mukaisesti.
(lisää…)

Suomen elokuvaväki on ties kuinka monta kertaa valinnut Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia parhaaksi suomalaiseksi elokuvaksi. YLE-Teema näyttää elokuvan alkuvuonna 2007.

Surmanluodit kauan sitten nähtyäni minullakin on ollut siitä kaunis ja ihaileva muisto. Sellaisen taideteoksen pystyy luomaan vain henkilö jolla on omaa tuntemusta ja tunnesidettä aiheeseen. Katsoessani nyt elokuvaa uudestaan, en ole sen ”hyvyydestä” tai ”viattomuudesta” enää lainkaan yhtä varma.
(lisää…)