Suomen elokuvaväki on ties kuinka monta kertaa valinnut Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia parhaaksi suomalaiseksi elokuvaksi. YLE-Teema näyttää elokuvan alkuvuonna 2007.

Surmanluodit kauan sitten nähtyäni minullakin on ollut siitä kaunis ja ihaileva muisto. Sellaisen taideteoksen pystyy luomaan vain henkilö jolla on omaa tuntemusta ja tunnesidettä aiheeseen. Katsoessani nyt elokuvaa uudestaan, en ole sen ”hyvyydestä” tai ”viattomuudesta” enää lainkaan yhtä varma.

Suomen talouselämän ja kulttuurin etujoukko todisteli kautta 1900-luvun luomansa maailman oikeutusta ja ylemmyyttä konstruoimalla sille vastakohdan. Surkeus, toiseus, avuttomuus, barbaarius oli helppo kohdistaa syrjäseuduille, maaseudulle, vähäväkisiin, tuhoutuviksi leimattuihin elämäntapoihin ja elinkeinoihin. Kansallisen taiteen huipulle on nostamalla nostettu teoksia, jotka todistavat toiseuden surkeutta. Rautatie. Punainen viiva. Putkinotko. Hurskas kurjuus. Kahdeksan surmanluotia. Esko Männikön valokuvat. Joutilaat-elokuva. Tämän listan saisi tosipitkäksi, samaan joukkoon lipsahtaa Linnakin.

Ihmisyyden luonnetta vai evoluution harhautumistako kuvastaa se, että kulloinenkin etujoukko kuvittelee maailmansa ainoaksi olevaksi, uskottelee universumin lepäävän heidän luomuksensa varassa. Televisiosarjassa ’Sininen laulu- taiteiden tarina’ Peter von Bagh marssittaa kuvaruutuun naaman toisensa jälkeen, Pekka Tarkasta alkaen, todistamaan modernisaation autuutta ja mistä surkeudesta se meidät pelasti. Luomansa maailman pahoinvointia he sen sijaan kutsuvat hyvinvoinniksi.

Mikko Niskanen on, varmaan hyvässä tarkoituksessa, retkahtanut surkeuden todistelijoiden joukkoon. Ainakin hän antaa kuvan ja sanan aseita todistelijoille. Kuvaamansa sukupolven Niskanen esittää saarnamiesten vietävinä, virrenveisaajina, ajelehtijoina, pontikan keittäjinä, juoppouteen tuhoutujina. Jos tällä mielikuvalla leimataan koko sukupolvi, sen elämäntyö, elämäntapa, pienviljelykulttuuri, sen henkinen maailma, niin mielestäni tämä kuva on väärä ja se on loukkaava. Kuitenkin juuri tätä mielikuvaa ruokitaan ja toistetaan tänäkin päivänä jatkuvasti valtalehdissä, televisiossa, valtapuolueiden levittämissä mielikuvissa, taidenäyttelyissä Kiasmasta alkaen, ties missä.

Pienviljelykulttuurin tietoisen tuhoamisen toisesta puolesta ja seurauksista kertoo Yliopisto-lehden 1/2007 juttu Puupeltojen maa. Maaseutuväki koulittiin pitämään metsänsä tiukassa ojennuksessa. Suomi saatiin toimimaan kuin viilattu, rasvattu puutehdas. Metsäneuvonta, metsälainsäädäntö ja jopa metsäntutkimus toimivat tiukassa kontrollissa 1990-luvulle asti. – Siinä on se luonnonvoima, talouselämän rationaliteetti, jonka valtaa ja vaihtoehdottomuutta pönkittämään on tarvittu ”’kansallinen” taide, kirjallisuus ja elokuva.

Pienviljelykulttuuri ja sen luonut kansa alettiin määritellä yksinomaan negatiivisesti, käyttääkseni Robert Castelin sanontaa. Heistä ja heidän lapsistaan – meistä – tuli yhteiskuntaan pelkkä jäännössektori. Tämän jäännössektorin ruodussa pitämiseksi – tiukassa ojennuksessa kuten metsät – on nyt kehitelty kurinpidollisia ja pelkoa levittäviä palkkaus- ja johtamisjärjestelmiä (upj). Minun reseptini: älä käännä toista poskea, anna heidän pitää rahansa, surfaa, vetäydy, hyökkää, ennen kaikkea sivistä itseäsi, luo toisenlaista elämäntaidetta.

Voisiko politiikan muuntaa elämäntaiteen foorumiksi? Yliopisto-lehdessä 2/07 on juttu ”Picassoja politiikkaan”. Helsingin yliopiston piiristä ei ole pitkään aikaan kannattanut odottaa syvällisiä ajatuksia. Nyt valtiotieteilijä Kyösti Pekonen on havainnut, että taiteelliselle politiikalle olisi kova kysyntä. Politics as art. Nykyinen politiikka on toritaidetta, mielistelyä. Taiteellinen politiikka olisi jotain muuta. Taiteilijan tehtävä on luoda omaperäinen tulkinta asioista ja asettaa tulkintansa yleisön arvioitavaksi.

Yhden tulkinnan esittävät Tere Vaden ja Juha Suoranta blogissaan 23.2.2007: ”Varallisuus (luonnonvarat, pääoma, tieto) nähdään yhteiseksi omaisuudeksi, joka on yksilöillä ja yrityksillä lainassa ja hoidossa.”

Kiinnostuneena lukisin, jos Vaden ja Suoranta jatkaisivat pohdintaa, mitä he tarkoittavat sillä, että varallisuus (luonnonvarat, pääoma, tieto) nähdään yhteiseksi omaisuudeksi, joka on yksilöillä ja yrityksillä lainassa ja hoidossa.

Suomessa oli laaja kansanosa, jonka hoidosta otettiin pois luonnonvarat, pellot, järvet, purot ja metsät. Yksinoikeus niihin ja niiden tuhoamiseen annettiin metsäteollisuudelle. Tämän pakkoluovutuksen tueksi tarvittiin ja luotiin Putkinotko-taide.

Samainen metsäteollisuus kahmii parhaillaan Etelä-Amerikan ja Aasian mantereiden maapohjia, ajaa niillä asuvan väestön kaupunkien slummeihin, tuhoaa niiden elämäntavat kuten aiemmin tuhosi pienviljelykuttuurin Suomesta ja muuttaa luonnon puupelloiksi eukalyptusta tai muuta suoltamaan.

– Alkuperäiskansat ja muut vähäväkiset maapallon eri kolkilla, on aika löytää toisemme, nousta yhteiseen vastarintaan, muotoilla toisenlainen maailma. Pienviljelijä Pasanen oli globalisaation ensiuhri Suomessa.