Puijaus työelämässä on kehittynyt taiteeksi Ranskassa ja muuallakin. Euroopassa kirjoittavat kirjan joutilaisuudesta samaan aikaan kun meitä ahdetaan suorittajiksi. Entä jos tämä – ranskalainen luovuus – onkin sitä innovointia, jota kansakunnalta odotetaan. Luovuutta joka valitsee muotonsa itse. Monilla ammattitaidon kohennuskursseilla olen ollut. Mikähän kurssi se oli, se pidettiin Dipolissa ja kesti yli talven, joskus törmää ihmisiin, joiden teot ja elämä kantavat kauas, säteilee.

Kurssiin kuului viikko ulkomailla, isossa metropolissa, saarivaltakunnassa Atlantin itälaidalla. Infoyritys Ovid kutsui viinilasille. Säteilevä ihminen kysyi, mentäisiinkö. Miksi ei. Sortuvia katuja pitkin, eksyen mutta perille löytäen, Leighton House. Jälkeenpäin luin, että talo on viktoriaanisen ajan tunnettu nähtävyys yhä tänään, brittiläisen kehitysmaa-arkkitehtuurin muistoksi tehty. Pari vuotta vieri, kurssi päättyi. Säteilevä ihminen oli ryhtynyt palvelemaan valtiota. Sanoi: en jaksa, työstä puuttuu mieli. – Sellainen on valtio.

Kahvilan lumo

Kuolkoon suomalainen arkkitehtuuri, oli tämä – kerran säteilevä, kerran uupunut – ihminen otsikoinut illan aiheen kirjakahvilassa. Hän oli perustanut kustantamon, jättänyt siis valtion. Kirjastosta lainaamieni kirjojen joukossa havaitsin, voisiko muuten olla, heti kaksi tuon kustantamon kirjaa: Me olemme Iran, tekijänä Alavi Nasrin, sähköposteista koottu hieno kirja, demokratiaoppia. Tuhansien portaiden lumo, kulttuurikierroksia Portugalissa, tekijänä Rita Dahl. Sitä kirjaa olin lukenut koko kesäisen sunnuntain, aurinko paistoi, kiertäen taivaan, kumma lumo iski minuun välillä, lentokoneet jyrisivät ylitseni, laskeutumisväylää hakien, välillä jäin seuraamaan koneen reittiä, Saramago sanoi valtiosta sen mitä meidänkin pitäisi sanoa, ajatukset karkailivat, lähtisinkö Portugaliin, lähtiväthän hekin sieltä aikoinaan muille maille, kiinaan, intiaan.

Tänään torstaina menen kuuntelemaan, mitä vuosientakainen tuttavuus sanoo arkkitehtuurista, tai mitä saa muut sanomaan. Hyvin sai, pääjohtajasta alkaen. Huomenna perjantaina menen uudestaan, silloin aiheena ovat matkakirjat sekä laulu, Portugali-kirjan tekijänkin näen eläväisenä. Maltanko edes odottaa, näin politiikassa on tapana sanoa. Karaoke-kirjan tehnyt poika valitsi laulukseen Lapin kesän, sanat Eino Leino, sitä joutui kuuntelemaan tarkkaan. Surumieli herkimmillään, tietyllä tavalla totta, mutta toisaalta: ei sille pidä antautua, siis tyystin. Toiminnalla tämä maa on luotu, katsokaa kansanedustajia. Seuraavana päivänä kirjastossa etsin Leinon kootut ja luin Lapin kesän omin silmin. Leinosta olisi pitänyt tehdä snellman, toiminnan mies. Missä ovat taiteilijapoliitikot, mielikuvitus, herkkyys?

Mutta nyt oli siis perjantai, kirjan ja laulun ilta. Saatoin tulla tänne, koska Kiasman kaikkien aikojen paras näyttely – Tarinankertojien aika – oli ehtinyt päättyä (tosi vahinko) eikä minun tarvinnut mennä katsomaan samaa näyttelyä viidettä kertaa, vaikka oli perjantai ja ilmainen sisäänpääsy. Kirjakahvilassa nuori tyttö kertoi kirjastaan Päivä Tukholmassa. Tarmoa ja särmää koko tyttö, ääntä myöten, mistä ja miten tuollaisia syntyy? Mutta myös tämä oikea tuttavani, yhtäkkiä hän unohti olevansa illan emäntä, löysi paikkansa viereiseltä tuolilta, käydä läpi yhteiset tuttavat, kysyä mitä teen, kertoa omistaan. Niin maailma on kaunis.

Kirjamessut – tästä kuullaan

Taas meni viikko. Tapani mukaan piipahdin kirjamessuille, tällä kertaa myös Helsingissä, vaikka aiemmin olen tullut sieltä ulos tyhjän oloisena, ollut niin kammottavaa show-meininkiä. Nyt tarkistin hieman kantaani. Vai oliko minulla hyvä tuuri? Monta hyvää keskustelua perä perää ja päällekkäin. Tommy Tabermann, joka televisio-ohjelman takia ei herättänyt minussa pienintäkään mielenkiintoa, laususkeli runojaan. Hitsi, niitä oli pakko kuunnella, hartaasti. Niitylle minä sinut veisin – tuollaisia säkeitä olen itsekin yrittänyt tapailla. Ilkka Taipaleen masinoima kirja, 100 sosiaalista innovaatiota, kuulosti poliittiselta tilaustyöltä, mutta silti, asiaa joutuu ajattelemaan. Mitä jos tekisi kilpailevan kirjan ”10 tapaa lannistaa ihminen” tai jotain aidosti positiivista mutta toisenlaista. Ryhdyn katselemaan sopivia kirjoittajia, vaikka syntyy se itseltäkin. Entäs se Decamerone? – siitä muuten kuullaan, varmasti. Täytyy perehtyä, ennen kuin arvaa sanoa mitään. Takamus pystyyn, tosimielellä ollessa, oli tyttöjen sanoma (kuva linkissä). Sitten nuo palkintojen jakajat, kummallista ritualismia. Palkinnoilla tämä maa jähmetetään, lähestulkoon samat tyypit vuoroin antavat, vuoroin ottavat palkintoja, kehuvat toisiaan. Anna Kortelaisella piti erityistä kiirettä ehtiä lavalta lavalle, kannattaa säilyttää ilme ylevänä, vaihtaa välillä asua. Tietokirjailijat oli keksinyt oikein neljä palkittavaa. 6000 euroa per nuppi. Mikä kirjallisuusfoorumi eduskunnasta on tullutkaan, sinne napsahti yksi palkinto, Erkki Pulliaiselle. Eduskunnasta löytyy maan tunnetuin runoilija, maan terävin kirjallisuudentutkija, palkittu tietokirjailija sekä joukko meitä blogistiharjoittelijoita, joita kansan valitsemat eivät huomaa.

Tyttö säteili

Viimeistä käytävää ulkoportaiden suuntaan astuessani kädestäni tempaisi kiinni tyttö. Halusi kätellä, vaihtaa muutaman sanan. Tyttö säteili. Koskaan aiemmin, ei silloin kurssin aikaan, ei siellä kirjakahvilassa, tuskin siellä viini-illassakaan hän oli säteillyt niin paljon kuin nyt. Sanoi olleensa edellisenä päivänä 9 tuntia messuosastolla juttelemassa ihmisten kanssa. Kyllä se kannatti, sanoi. Hämärästi tunsin, mitä halusin sanoa, mutta en ehtinyt, en löytänyt sanoja kun tyttö jo katosi pöytiensä väliin. – Sinusta näkee, että sinulla menee hyvin, sinä sädehdit.

….. karkeistettu kuvaus

Sädehdintään tämän piti loppua. Mutta minä en malta. Seuraavan päivän, sunnuntain, luin messuilta ostamaani kirjaa, lähes 10 vuoden takaa, kosmologi Kari Enqvistin Olemisen porteilla (arvostelu, keskustelua). Luin kynän kanssa, lähilukua. Nyt vasta tajusin, kuinka harmonisen maailmankuvan Enqvist – kylmästä fysikalismista syytetty – on tuossa kirjassaan muotoillut. Voisi sanoa lohdullisen, tietyllä tavalla kauniin, innostavan. Aistiensa ja tunteidensa karkeistetulla tasolla ihminen voi nähdä maailmassa tuttuja hahmoja, surua, kauneutta, mitä tahansa ilman että ajautuu ristiriitaan fysiikan syvimpien arvoitusten, hiukkasten liikkeen, säteilevän aineen kanssa. Jokaisella todellisuuden tasolla on lupa olla oma totuutensa, kyse on kuvan ja kuvauksen tarkkuustasosta, tarkkuuseroista (efektiivinen kuvailu, sanoo fyysikko). Haaveile, usko, itke ja naura, tai säteile, et sinä silti riko fysiikkaa vastaan.

Jos minulla olisi voima käydä valoa vastaan, kääntää sen suunta, palata pienokaiseksi, aloittaa elämä alusta, tietäisin, mille kaiken omistaisin. Panisin merkille ne pienet kauniit teot, joita silloin tällöin kohtaa. Vai onko kohtaloni lapin kesä? Lukijani – sinä ainoa – tämä juttu on kuvittelua, sinulle omistettu.


Unohda Leino, unohda Tommy

Opettava tarinahan tämän piti olla. Siis kysymyksiin:

  • Miksi ihmiset, joilla on into kehitellä uutta, joutuvat pakenemaan valtion palveluksesta? Valtio höpäjää laadusta (Sarkomaa), luovuudesta, innovaatioista (Pekkarinen), talouden dynamiikasta (Vanhanen) – samaan aikaan luovat ihmiset kaikkoavat vapaille foorumeille. Valtio kuivettaa itsensä. Leinon sanoin: miks kaikki kaunis täällä tahtoo kuolla?
  • Professori Pauli Kettunen kaipaa syvällistä arviota yhteiskunnasta, toivoo älymystön uudelleensyntymää. Ranskassa älymystö, tai ainakin jotkut, puijaa työelämää, suorittajien maailmaa. Siitäkö renessanssi käynnistyy?
(Juhani Kahelin)