Baltic Circle ja Helsingin yliopiston taideaineet järjestivät 13.5.2008 Kiasmassa paneelin teatterikritiikistä. Mitä he sanoivat.

Tilaisuuden toistetuin sana?

Essee. Aikaa kestävä essee, jonka voi lukea myöhemminkin. Paneutuvaa, esseemäistä arviointia, sitä kaivattiin. Havainnointia, näkökykyä, oivaltamista. Oivallus vaatii aikaa ja pohdiskelua. Essee ei synny päivälehtien pika-arvosteluna.

Tilaisuuden koskettavin kysymys?

Missä voi essehtiä? Kenellä on aikaa pohtia? Vaatiiko esseemäinen arviointi ammatillista paneutumista? Odotin kuka lausuu sanan netti – kansalaislähtöisessä mielessä? Ei kukaan.

Turun Sanomien kulttuuritoimituksen päällikkö toki mainitsi lehtensä nettisivun todeten kulttuurikeskustelun siellä olevan masentavaa. Perusteluja, oivalluksia, ajattelevaa tekstiä, esseetyyppistäkin, maailmaa rakentavaa, tätä hän kaipasi. – Miksi pidätte nettisivua, jos keskustelu siellä on masentavaa?

Maaliskuussa Villa Kivessä pohdittiin teemaa ’muuttuuko kirjailijuus’. Siitä keskustelusta huokui kirjailijakunnan sisäänpäin kääntyminen, professio. Teatteriväki sykähdytti (Kiasman keskustelun perusteella) toisella tapaa: katse hakeutuu ulospäin, yhteiskuntaan. Puheenvuoroista huokui ihmettelyä, ärtymistä, myös nöyryyttä. Johtuuko siitä, että teatteri kommunikoi ihmisten kanssa, ihmiset pitää saada esityksen ääreen, teatteri on sosiaalista. Maailman on pakko kiinnostaa. Kirjailijat piehtaroivat kuopissaan.

Teatterikritiikkiin tarvitaan uusia rakenteita. Sisäinen kollegiaalinen kritiikki ei ole hyvä. Ulkopuolisia kaivataan mukaan. – Näin sanoi moni, mutta toive jäi ohueksi, vaille käytännön muotoa. Kelpaisiko Volanen ja Vanhanen malliksi?

Teatteriesitys on asetettava laajempaan kontekstiin, historialliseen tai muuhun. On oltava avaruus, mihin sijoittuu ja sijoittaa. Teatterin (esityksen) sosiaalinen merkitys, tätä on havainnoitava ja pohdittava.

Kontekstointi, maailman kummastelu johtaa esseetyyppiseen kirjoittamiseen. Todellisuuden tutkija Janne Saarakkala sanoi, että arvostelu voi myös itsessään olla taideteos. – Tätähän nettikansa blogeissaan harjoittelee, todellisuuden tutkimista, esseistiikkaa, taiteellista muotoamista, ettekö huomaa.

On teatterialallakin oma professionsa. Päivälehtien toimittajat, kriitikot, heillä on tärkeä tehtävä. Heillä on formaattinsa: lehti, kulttuurisivut, arvostelu. He supistavat tekstiä, lisäävät kuvia ja kuvakokoa, poimivat helmet, arvottavat. Hanna Helavuori Teatterimuseosta, kuinka saatoit sanoa: olemme koulutettuja, uskomme itseemme, tarvitaanko kritiikkiä?

Kuka nostattaa kuuman

Tilaisuudessa pohdittiin monen suulla, kuka tekee kenestäkin kuuman. Jonkin teatteriteoksen yhtäkkinen nostaminen, kirjallisuuden palkinnot. Tympii, sanoi useampikin panelisti tai yleisössä istuja. Missä kuljimme kerran? Onko Smedsistä puhuttu tarpeeksi analyyttisesti? Kaikki tiesivät: ei ole.

Joku sanoi: taidekirjoittaminen ja teatterikritiikki on kriisissä.

Yhtäällä kaivataan esseistiikkaa. Toisaalla nostetaan kuumia piikkejä. Valikoiden nostattamalla luodaan haluttua kuvaa maailmasta, halutunlaista todellisuutta. Kaksijakoisuutta jäsennän ’akateemisella’ kuviolla:

Hajota ja hallitse. Tätä harrastaa valtamedia, Helsingin Sanomat, Sanomayhtiö. Media pirstaloittaa tarkoituksella ihmisten maailmakuvaa. Maailmakuvat hajotettuaan media ja taiteen palkitsijat nostattavat intressejään tukevaa taidetta. Intressi on yhtiön menestys, kasvu, tuotto. Hanna Helavuori sanoi Kiasmassa: ”Yhteistä todellisuutta, yhteistä julkisuutta ei ole, silti media on yhä keskittyneempää, julkisuus kopioituu, samat aiheet, samannäköisyys, samanmielisyys, hämmentävä yhdenmukaisuus”.

Kansa on johdateltava massa. Samoin taiteesta ja esityksistä suurin osa jää vaille julkista keskustelua. Poisottaminen, ulossulkeminen on taiteellinen teko, jota ei havaita. 2000-luvusta jää jälkipolville outo kuva (Hanna).

Kriittinen analyyttinen taide ja taidekritiikki. Taide voisi olla myös hajottajansa hajottaja. Hallintakäytäntöjen, nostamisen ja sulkemisen alle ja sisään porautuja, käytäntöjä paljastava, purkava ja kaatava. Median lukutaito. Kun toimittajat nyt nauravat kyynisesti kansalle, niin kansa alkaakin nauraa medialle. Maailman pahuuksien tutkailua, hyvyyksien löytämistä.

Taidekriitikot ovat markkina-analyytikkoja. Kaikkea mitataan samalla mittaristolla. Jos kriitikko ei keksi mistä taideteoksessa on kyse, jos taideteos ei asetu kriitikon lokeroihin, hän peittää ahdistuksensa viisasteluun. Intohimoa, yritystä ymmärtää arvoitus, sitä ei ole. Nyt nähdään vähän, puuttuu havaitsemista, näkemistä. Arvovalta syntyy analyyttisestä näkemisestä (Helavuori, Pajunen, muut).

Arvioiva, muotoava taide. Taide ja taideteos rakentaa muotoa itselleen ja maailmalle. Muotoillessaan taide huomaamattaan arvioi ja auttaa arvioimaan olevia rakenteita. Onko demokratia aitoa. Noudattavatko kansanedustajat säätämäänsä lakia.

Voiko demokratian taiteellistaa? Tarvitaanko taidekritiikkiä? Vastaus oli kiintoisa. Teatteria tehdään julkisin varoin ja julkisuudelle, demokratiaan kuuluu teatterikritiikki. Toinen jatkoi: politiikan päätöksiä ei arvostella yhtä kompaktisti kuin kriitikot arvostelevat teatteriesityksiä. Politiikan arviointi leviää, hajoaa, pitkittyy, katoaa, sumuuntuu, menettää terän. – Näin ollen teatteri ja teatterikritiikki voi siis antaa uuden muodon politiikan arvostelulle, kiinteyttä ja iskevyyttä.

Ihmisyyden taide, nominalistinen. Taide kertoo ihmisen kokemuksesta, luonnosta. Taide rakentaa ymmärrystä. Näkemistä, puusilmää, vaikkukorvaa kuten Hanna taisi sanoa. Taide – ihmisen autonomiaa, omaehtoisuutta, maailman muotoilua, suoraa demokratiaa, ihminen itse, ei edustaja, ei eduskunta, analyysiä, elämän iloa, intohimoa.

Taiteen oma muoto, sanomisen taito?

Esseististä otetta siis kaivattiin, ei markkina-analyysiä. Yhä polttavammaksi käy kysymys: kuka voi essehtiä.

Päivälehdissä kulttuuriteksti vähenee ja korvautuu kuvilla. Tätä ei kiistänyt edes Riitta Monto (TS) eikä Suna Vuori (HS). Maailman kuvallistaminen – eikö tämä ole valikoidun ja nostatetun taiteen menettelyä. Kuva näyttää pinnan, rajatun kohteen, tsuumattu kuva yhä vähemmän. Analyysi vaatii menoa pinnan alle ja päälle, sisään, kuvan asemointia.

Kuinka ollakaan, Turun taidemuseossa on parhaillaan (kesä 2008 ) näyttely Stalinin ajan taiteesta. ”Neuvostoideologia ujutettiin sosialistisessa realismissa osaksi perinteistä kuva-aiheistoa. Taideteokset olivat röyhkeitä lavastuksia, joilla ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa” (Turun Sanomat 8.5.2008). Sosialistinen realismi on täällä tänään. Kuvan avulla, kuvan myötä, nostattamalla ja hylkäämällä, kuumaksi tehden. Tehojen estetiikkaa.

Taidekritiikissä ei kaivata hymistelyä, ei nyökyttelyä. Sellainen ei palvele ketään. Kriittinen keskusteleva ote. Terävää havainnointia, näkökykyä. Nopeus ja hitaus – kummassakin mättää. Rohkeasti päin. Suoraan asiaan. Dramaturginen muodonanto. Taidekritiikki on viimeinen sananvapauden alue.

Teatterikritiikin tulee olla hyvin kirjoitettu, tiivis, muotoiltu, sisältää analyysiä, arvottaa, asettuu osaksi maailmaa.

Kansanteatteri

Teatteria on muuallakin kuin teattereissa. Millaista teatteria onkaan työelämä, nykyinen. Ken tekee, hän tietää. Elämänteatteri voittaa teatterielämän. Lontoon Royalissa oli taannoin näyttely ’elämää vai teatteria’.

Köyhä kansa, menkää ilmaiseen teatteriin, Arkadianmäelle. Kansallisen Päänäyttämön esityksen aiheena oli alueiden käyttö, Ideapark. Teatterin ammattilaiset, oppikaa edustajilta. Kuulkaa tiuran ääni, huomatkaa eleet, kuulkaa velton sanat, sannan nauru, vienon hymy. Arkadian teatteriin on mentävä hyvissä ajoin saadakseen näköalapaikan. Prologin esittää matti aleksin synnyinpitäjästä tai mauri kinnulan pontikkapitäjästä. Teatteriin kuuluu käänteet, yllätyksellisyys ja immersiivisyys. Niinpä lavalle astuukin tarja polvijärven alueteatterista. Tai jani ideapuistosta, kukkivien kirsikoiden keskeltä. Vihdin ikävyydestä helsingin hengaukseen, moskovaan, siskot mukaan.

Akropoliin etelärinteessä, auringonpaisteessa, jumalien ja vallan temppelien juurella sijaitsee Dionysoksen teatteri, kodikkaista kodikkain. Valtion johtajille on marmori-istuimet. Näytelmissä pohdittiin ihmismielen syvyyttä, valtion moraalia, lain säätämistä ja noudattamatta jättämistä. Teatterin sosiaalinen ja poliittinen merkitys? Dionysoksen näyttämö, missä olet?

Istun yksin huoneessani, päänäyttämön lähellä. Vilkaisen sähköpostia, turhaan. Alkaisinko essehtiä?

Juhani Kahelin
16.5.2008