Miltä maailma näyttää kun ihminen on poistunut? Maailma ilman meitä, mitä sille tapahtuu? Alan Weisman tarttui hyvään kysymykseen, kokosi kirjan. Maailma valaistuu kysymällä hulluja kysymyksiä.

Kuka olisi arvannut, Sipoolla on oma weisman. Kuka hän on? Tiina Raevaara. Miltä maailma näyttää ydinsodan jälkeen, kysyy hän? Pieni tyttö pelastuu, harhaillen etsii äitiä. Oudossa metsikössä tyttö tapaa isänsä ja 17 veljeään. Mistä moinen tarina, mistä kysymys, mitä haluaa sanoa? Mitä lukija miettii? Onko hyvää kirjallisuutta se mikä jättää lukijan mietteliääksi.

Harmi sinänsä, Alan Weisman on tökkö kuin Matti Vanhanen. Ei ole hänessä herkkää tiedemiestä, pehmeiden ratkaisujen havaitsijaa. Tarjoaa maailmalle pakkoratkaisuja kuten vihreät konsanaan. Kukaan älköön tehkö enempää kuin lapsen tai pari, ehdottelee Weiman.

Britannian tiedeviikolla (Liverpoolin yliopisto, syyskuussa 2008 ) Lesley Newson, nuori naistohtori Exeterin yliopistosta lähes hehkui tieteellisten löytöjensä äärellä. Esitelmöi aiheesta Explaining the Mystery of Modern Life. – Modernin maailman mysteeri, mielenkiintoista, mitähän se on?

Lesley oli tutkaillut väestötilastoja erilaisissa maissa. Kovasti vakuutti että kulttuurinen evoluutio ratkaisee ihmiskunnan ongelman. Siihen ei tarvita Weismanin pakkoa, ei vihreiden keppejä. It is social upheavel. Yhteisörakenteiden modernisoituessa me ihmiset poimimme tietoa ja viisautta erilaistuneista lähteistä, erilaisin tavoin. ”Perhearvot” heikentyvät. Lasten lukumäärä laskee luonnostaan tasolle joka juuri ja juuri pitää väestöä yllä. Näin kävi Britanniassa 130 vuotta sitten. Nyt Iranin ja muiden kulttuurievoluutiota läpikäyvien maiden väestökäyrä kulkee täsmälleen samaa rataa. Tohtori näytti kalvot.

Helsingin kirjamessuilla (25.10.2008 ) viisaat pohtivat onnellisuutta. Tilaisuus oli mukiinmenevä paitsi että pj. Osmo Soininvaara tyrkytti omia ajatuksiaan antamatta muiden puhua. Kansanedustajat, ekonomistit, yritykset hokevat yhtenään: talouden on kasvettava jotta Suomi pärjää, jotta maailma pelastuu. Koettu onnellisuus on sen sijaan pysähtynyt, lähtenyt laskuunkin. Kirjamessujen tilaisuudessa joku väitti että onni on suhteellinen juttu, määrittyy suhteessa toisiin. Kadotaan yhtä aikaa (kuten Weisman sanoo) niin ollaan kaikki onnellisia. Kannustamalla eli eriarvoistamalla ei meitä onnellisteta, vaikka Katainen ja kokoomus kuinka väittää. Ensi kerran jopa Soininvaaralla oli järkevä ajatus: politiikka on palikkapolitiikkaa, hajonnutta, pirstonnutta.

Mutta brittitohtorimme, tämä Lesleyhän juuri vakuutti kulttuurievoluution siunautta. Mitä enemmän tuloa ja tuotetta sitä enemmän ihmisten arvot modernisoituvat, väestön määrä tasaantuu. Miten päin asia siis kulkee? Tänään, tuputtamisen keskellä, tästä eteenpäin? Ihmiset epäonnellistuvat? Alkavat ammuskella? Työpaikkani vahtimestari sanoi, että yhteiskuntaan ja politiikkaan tarvitaan uusi paradigma. Ajattelun mestari tämä vahtimestari.

Kulttuurinen evoluutio? Mihin se nyt suuntautuu? Kulttuurista evoluutiotako on se, kun Uudenmaan maakuntakaava ja vihreät ja demarit ja kokoomus kilpailevat 300 000 tai 600 000 uusihmisen asuttamisesta pääkaupunkiseudun savikolle? Kuka nuo uusihmiset tekee? Pitääkö niitä tehdä enemmän kuin yksi tai kaksi per nuppi? Nouseeko onni? Siis muillakin kuin asuttajilla, suuren pellon kyntäjillä? Mihin me menemme? Missä on maa, jolle laulaa? Onko kohtalomme Weismanin neuvo: hävitä, kadota pois. Tulkoon sisilisko, vesi ja haurastuva teräs.

Uusasuttajien politiikka on paitsi palikoitunutta ennen kaikkea urautunutta, vailla pohdintaa. Kataisen ministeriö läväyttää eduskuntaan asiakirjan, olkoon vakausohjelma. Cronberg-Pekkarisen ministeriö piirtää innovaatioselonteon. Mitä eduskuntaryhmät keksivät sanoa? Hokevat yhtä ja samaa: hyviä avauksia, hyvä lähtökohta, olemme tyytyväisiä, hyvä määritelmä innovaatiolle (”hyödynnetty kilpailuetu”), ihmiset pakattava tiiviimmin, tuottavuutta ja kasvua.

Kuinka politiikka voi olla näin pinnallista ja tylsää, hoentaa. Kuinka he tällaiseen lukittuvat? Onko kyse kollegiaalisesta tyhmyydestä, tähänkö evoluutio on tullut? Ollaan yhdessä onnellisia?

Ikään kuin vahingossa yksittäinen edustaja lipsauttaa ajatelman: mitäänsanomaton läpyskä, ikivanha kangistunut määritelmä, epäinnovatiivinen selonteko. Tällä kertaa totuuden sanojina olivat Erkki Pulliainen ja Jyrki Kasvi huolimatta siitä että vihreä ryhmäpuheenvuoro, esittäjänä Johanna Karimäki, ylisti selonteon maasta taivaaseen.

Olisipa Suomen politiikka kuin yliopiston kampus siellä Liverpoolissa. Satamäärin rakennuksia, yksi ikivanha, toinen kiilsi uutuuttaan, tässä museo, tuolla tutkitaan merta. Tieteen ja taiteen alat eivät riittäneet rakennuksia täyttämään. Syvyys ja pinta, raskas ja kepeä, horisontaali ja vertikaali, tila vai aika, luku vai väri. Kampuksen käytävillä mieli nousi lentoon. Moista ei Suomesta löydy. Ei synny Espooseen vaikka kehiään kattavat, tunneloituvat.

Minä, valtiollinen istuja eduskunnan liepeestä, tunsin itseni Jani Leinoseksi, taiteilijaksi. Taiteilija muuntuu vuoroin täksi, vuoroin tuoksi. Kuin hiukkanen ja aalto, yhtä aikaa molempia, tässä ja tuossa. Jymäytti Raisionkin. Jymäytetään me eduskuntaa, tulosohjaajia, suoritusten laskijoita. Mietiskellään. Modernin jälkeen. Avant garde. Mysteeri.

Juhani Kahelin
lokakuu 2008