essee.net

Pääministeri Esko Aho kutsui filosofit pohtimaan Suomen henkistä tilaa 90-luvun laman aikana, puheenjohtajana oli Ilkka Niiniluoto. Mitä he sanoivat, sitä emme muista.

Pääministeri Matti Vanhanen kutsuu nykylamassa ekonomistit pohtimaan ’talouskasvun edellytysten vahvistamista’, puheenjohtajana Antti Tanskanen. Näin politiikka ohenee: filosofeista ekonomisteihin, henkisestä aineelliseen, sisäisestä ulkoiseen.

Kun laman tapossa on nyt kokeiltu filosofeja ja ekonomisteja, niin olisiko aika kääntyä taideteorioiden ja taiteen puoleen, filosofialla höystettynä?

Suomessa on piipahtanut pari ulkomaista taidemuseon johtajaa, Tate-museon Vicente Todoli sekä Nicolaus Schafhausen Rotterdamin nykytaidekeskuksesta. Heiltä kuultiin taideviritteisiä näkemyksiä maailman tilasta. Mutta ei, Suomessa ei sellaista kuunnella, ymmärretä eikä suvaita.

Taide on talouden arviointiväline

Miten ekonomistit asemoivat talouden ja kulttuurin suhteessa toisiinsa?

Tanskasen työryhmä: ”Yhteiskunnalta odotetaan yhä parempia hyvinvointipalveluja, tukea kulttuurille ja turvallisuutta. Näihin odotuksiin voidaan vastata sitä paremmin, mitä korkeampi bkt on.”

Ekonomisteille kulttuuri on taloudesta erillinen ja tuettava sektori. Arkisessa mielessä tällainen voi näyttää luontevalta, mutta sivistyshistoriallisesti näkemys on nurinkurinen, väärä ja hylättävä. Kulttuurin ja talouden asetelma on päinvastainen. Kulttuuri, sivistys ja taide kulkee kaukana talouden yläpuolella. Taide on talouden arviointiväline. Kun taloudessa pettää finanssivalvonta, kirjanpitolaki tai osakeyhtiölaki ja kun talous muuttuu ahneuden alueeksi, niin taiteen rooli on arvioida talouden luonnetta ja hahmotella uutta tietä. Tämäntapaista taidetta tekee esimerkiksi kuopiolaistaiteilija Kirsi Pitkänen.

Taide jäsentää ja hahmottaa maailmaa, läpäisee ja valaisee, antaa välineitä, auttaa arvioimaan (evaluoimaan), pohjustaa oivalluksia, vihjaa siitä mikä ei ole ihmiselle hyvä, antaa viitteitä millaiseksi maa ja maailma kannattaa rakentaa, millaiseksi ei kannata, miten hoidamme talouden lamat ja taantumat. Taide rakentaa visiota Suomelle ja maailmalle.

Innovaatioprofessori Vesa Harmaakorven sanoin taidetta voisi luonnehtia älylliseksi ristipölytykseksi, erotuksena ekonomistien yksioikoisuudesta.

Nykyisen talouskriisin syyn voi nähdä juontuvan kulttuurin alistamisestsa. Ajattelu kavennetaan ja urautetaan, ajaudutaan ahneuteen, mikä oli USAsta käynnistyneen finanssikriisin kasvualusta, syy ja laukaisin. Professori Markku Kuisma puhui aiheesta hyvin televisiossa 24.2.2010 ja  kirjassaan Rosvoparonien paluu.

Ekonomismin kritiikki ja hyväksyttävyys

Maailmanpankin entinen pääekonomisti nobelisti Joseph Stiglitz sanoo, että talous on sairas ja että syypäitä talouskriisiin ovat ekonomistit. Tapiolan johtaja Asmo Kalpala on keksinyt erinomaisen käsitteen: syrjäytymisaste. Kalpalan mielestä ihmisten syrjäytymisasteen merkitys 90-luvun laman seurauksena on suurempi kuin Nokian vaikutus.

Ekonomisti Jaakko Kianderin mukaan maailman finanssikriisi vapauttaa Suomen 90-luvun lamahäpeästä. 90-luvun pankkikriisin loppulasku on Kianderin mukaan pikkuraha, vain 8 % bkt:stä kun maailman kriisimaissa liikutaan 5-50 prosentissa. Kianderin mukaan valtion velkaa ei tarvitse koskaan maksaa takaisin. Uskommeko häntä?

Tanskasen työryhmä perää kasvumallia, joka saisi yhteiskunnallisen hyväksynnän. Kuinka hyväksyttävä on se tarina, jonka työryhmä Suomesta kertoo ja kuinka innostava on se visio, jonka työryhmä Suomelle tarjoaa? Tarina Suomesta typistyy tuottavuuden kehityskuluksi, kaavaksi 1-5-3-2:

Työryhmä: ”Tuottavuuden vuotuinen kasvuvauhti Suomessa kiihtyi 1910-luvun yhdestä prosentista viiteen prosenttiin 1970-luvulle tultaessa. Sen jälkeen vauhti on hiipunut ensin kolmeen prosenttiin ja viime vuosina kahteen prosenttiin.”

Siis 1-5-3-2, yksinkertaista kuin Einsteinin suhteellisuusteoria. Ihminen on tuotannontekijä, siinä oleminen ja olemus. (Maistelkaapa tuota sanaa, tuotannontekijä – onko se ylentävä, alentava, litteä, lattea, oikea, tosi, hassu, kaunis vai jotain muuta. Ekonomistista taiteen tajuntaa.)

Työryhmä: ”Koulutuksen vaikutus kansantuotteen kasvuun saadaan kertomalla työntekijöiden työtuntien kasvu heidän palkoillaan. Palkan ajatellaan kuvastavan sitä, kuinka paljon työvoiman lisääminen kasvattaa tuotantoa

Löytyisikö tästä kasvuvisio Suomelle: nostetaan professorien palkat 10- tai 100-kertaisiksi. Matti Pohjolan (työryhmän jäsen) logiikan mukaan tämä näkyy yks’yhteen tuotannon kasvuna. Näin isotuloiset ovat itse asiassa toimineetkin, määrittelevät tulonsa tuotannon kasvuksi ja tuottavuudeksi. Heidän tuottavuudelleen ei ole ylärajaa kuten ei ole talouden kasvullekaan:

Työryhmä: ”Mistä talouskasvu syntyy? Talous- eli tuottavuuskasvu syntyy teknologisen kehityksen kautta. Teknologian kehitys syntyy ideoista.. Koska ideoiden lukumäärälle ei ole olemassa ylärajaa, ei myöskään talouskasvulle ole periaatteessa rajoitteita. On vaikea arvioida, kuinka paljon ideoita on vielä keksimättä.”

Tämä kuulostaa Platonin ideoilta. Määritellessään omat ansionsa (tulonsa) korkeaksi tuottavuudeksi wahlroosit ja muu sosiaaliylhäisö viuhuttaa ruoskaa muulle yhteiskunnalle. Tanskasen työryhmä on koonnut keinoja Suomen tuottavuuden nostamiseksi, tässä niistä muutama:

• Osa koulutuksesta on kulutusta joka ei edistä talouskasvua
• Korkeakouluopintoihin liittyy tehottomuutta ja inhimillisen pääoman hukkakäyttöä
• Korkeakoulujen sisäänottoa sekä opintoaikaista toimeentulojärjestelmää on muutettava
• Opiskeluajan keston mukaan aleneva opintotuki, rajattava etuja tai maksutonta korkeakouluopiskelua tiettyyn määrään vuosia
• Kandidaatin tutkinnon jälkeen on haettava uudelleen maisterin tutkintoa varten
• Yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin maksullista yrityskohtaista koulutusta
• Alennettava työttömyyskorvausajan kestoa tai korvauksen suuruutta
• Palkanmuodostus ja palkkausjärjestelmät tuottavuuskasvua tukevaan suuntaan
• Julkisessa sektorissa hyvin perustellut mittarit tukemaan yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamista (vertaa: korkea palkkataso = tuotannon lisäys)
• Kuntapalvelut pitää tuotteistaa
• Markkinoiden piiriä laajennettava varsinkin palveluissa
• Kunnille velvoite laatia strategia yksityisille palveluille
• Kuntaliitoksista pois jäykistävät henkilöstösopimukset
• Kustannus-hyötyanalyysit julkisiin investointeihin
• Yrityksille menevää teknologiatukea yhä lisättävä ja laajennettava liiketoimintaan
• Tiedon hyödyntäminen ja kaupallistaminen OPM:n vastuulle ja tulosohjauksen piiriin

1800-luvulla Suomen ideaa haettiin tervan ja sahojen lisäksi sivistyksestä ja taiteesta. Tänään Suomen idea kapeutuu tuotannoksi, tuotannontekijöiksi ja tuottavuudeksi. Onko ekonomistien tuottavuustarina jälkikäteinen sepite, faktaa vai fiktiota, ontologiaa tai epistemologiaa? Mitä katoaa näkyvistä? Ekonomistit eivät kysy tarinoidensa tiedollisia ehtoja (epistemologiaa).

Näkökulmia kertomuksen tutkimukseen

Löydämmekö sisällökkäämpää perspektiiviä? Miten käsitykset ihmisen asemasta maailmassa sekä tietämisen tavasta ja ehdoista (ontologia ja epistemologia) ovat sivistyshistoriassa kehittyneet? Hyödynnämme SKS:n kirjaa ’Näkökulmia kertomuksen tutkimukseen’, siinä erityisesti Liisa Steinbyn, Hanna Meretojan ja Jyrki Pöystin kirjoituksia.

Länsimaisen kirjallisuuden alussa oli runous, Homeroksen eepokset. Ne tarjosivat yhteisölle myyttisen suuren kertomuksen, legitimaatiotarinan siitä millainen on kosmos, mitä kreikkalaiset ovat ja millaisia heidän tulee olla, tarjosivat sankari-ihanteen. Ihanteen tarjoavat myös Tanskanen ja Matti Pohjola, nämä aikamme homerokset: olkaa tuottavia. Myyttinen kertomus siitä millaisia suomalaisten tulee olla.

Platon kiisti eepoksen ja runouden auktoriteetin tiedollisissa asioissa ja asetti tilalle filosofian. Platon otti siis mallia Esko Ahosta. Ollaksemme platonisteja tulisiko meidän nyt kiistää meille tarjottu legitimaatio, sankaritarina tuottavuudesta?

Aristoteleen ja muiden myötä kirjallisuus alistui retoriikalle, tekotaidolle ja vaikuttavuuden tavoittelulle. Juoni ei ole totuuden etsimistä varten vaan vakuuttavuuden ja vaikuttavuuden aikaan saamista varten. Vaikuttavuutta perää myös Tanskasen työryhmä, nyt yliopistoilta ja julkissektorilta.  Kertomuksella on terapeuttinen puhdistava merkitys, katharsis. Aikamme katharsis: tehottomuus pois korkeakouluopinnoista. Talouskasvun tavoittelu on retoriikkaa ja terapiaa, yhteiskunnan puhdistamista.

Tanskasen työryhmä näkee maailman valistuksen lailla, kellokoneistona, syinä ja seurauksina, tuotannontekijöiden ja tuottavuuden mekaanisena maailmana, determinoituna, mittareita, velvoitteita.  (Tosin Kianderin mukaan innovaatioiden tuotantofunktio ei ole deterministinen vaan satunnainen.)

Modernina aikana maailman tulkinta muuttui ongelmalliseksi. Toki romaanin kompositio tavoittelee tulkintaa maailmasta. Mutta tietämisen maailma ei ole helppo. Maailman rakenne ei ole ilmeinen, ei kaikille tuttu eikä koneiston toimintatapa ole helposti nähtävissä. Miten maailma siis on jäsentynyt? Apuun etsitään kirjallisuuden tiedollista funktiota, jos sillä sellainen on (Liisa Steinby).

1900-luvun modernismi pyrki eroon selittämisestä ja halusi lähemmäksi kokemuksellisuutta, etsivyyttä. Tiedostamisen ehtoja koskeva epistemologia ilmaantui maailmaan uudelleen. Millaista ja mihin perustuvaa on tietomme todellisuudesta? Itsestäänselvyyksiä ei hyväksytä, epistemologinen ja ontologinen problematiikka ovat modernissa vahvasti läsnä. Asioiden merkityksiä aavistellaan, niihin viitataan symbolisesti, ei niinkään syysuhteita osoittaen. Kerrotaan kertomuksia mutta ei antauduta tilastollisiin yleistyksiin.

Sen sijaan Tanskasen kasvutyöryhmä asettaa työnsä otsikoksi itsestäänselvyyden: ”kestävästä kasvusta hyvinvointia ja elämänlaatua”.

Postomodernille kirjallisuudelle on ominaista ontologinen epävarmuus. Olemmeko me tuotannontekijä? Maailma näyttäytyy niin outona, että kokija ei ymmärrä, miten se ylipäänsä toimii. Voiko maailmaa kertomuksellistaakaan? Kerrommeko vai elämmekö kertomuksia? Millainen elämä on hyvää ja mielekästä? Eettiseen identiteettiin kuuluu mieli ja vastuu, molemmat.

Historiallisesti konkreettinen, mutta teoreettisesti refleksiivinen tutkimus on lupaavin tapa tutkia kertomuksen tiedollista puolta, kokoaa Liisa Steinby.

1900-luvun lopun kertomusmuotoa leimaa narratiivisuudella leikittely (voi ekonomistiparkoja). Eettisesti relevanttia on tietoisuus kertomusten roolista tavallemme jäsentää todellisuutta ja kokemuksiamme. Tietoisuus mahdollistaa meille tarjoiltujen kertomusten kriittisen arvioinnin (reflektoinnin), lukijan vapautumisen valmiista järjestyksistä ja luonnollisina näyttäytyvistä merkityksenannon malleista. Tämä koskee arkielämän pieniä tarinoita mutta yhtä hyvin kansakuntien identiteettiä määrittävää historiankirjoitusta, sanoo Hanna Meretoja. Kertomuksen lumous murtuu. Kertomusmuodolla leikitellään itsetietoisesti ja itseironisesti. – Voi ekonomisteja, palikkatietäjiä.

Taiteen teoriaan on ilmaantunut myös positiointianalyysi (Jyrki Pöysä). Niin, meitähän asemoidaan, asetellaan, positioidaan, arvioidaan, pisteytetään, aktivoidaan, kuntoutetaan. Ellemme leikittele.

Sivistyshistorian eväät

Sivistyshistoriallinen pyrähdyksemme antaa meille eväitä pohtia talouslamasta selviytymisen lähtökohtia ja menettelyjä, miksei Suomen visiota 2010-luvulle tai vuoden 2011 eduskuntavaalien tematiikkaa. Iskusanoiksi tiivistäen:

• sankari-ihanteiden välttely
• ulkoa annettujen legitimaatioiden kielto
• kellokoneiston epääminen
• ontologinen arvailu
• leikittely (epävarmuuskin)
• tilastojen sijasta symbolien ymmärrystä
• kokemuksellisuus, etsivyys
• kriittinen arviointi
• ei annettuja ns. luonnollisia merkityksiä
• ei valmiita järjestyksiä
• asemoitumisesta kieltäytyminen
• vastuu syntyy mielestä ja mielekkyydestä, yhdessä

Suomi-visio 2010-luvulle

Kuinka paljon ideoita onkaan vielä keksimättä, kysyi kasvutyöryhmä. Työryhmä itse tarjoaa parhaan idean kautta aikain: moninaisuusjohtaminen.

Parhaillaan on menossa luonnon diversiteetin vuosi? Miksi ei myös yhteiskunnan ja ihmisten diversiteetti, moninaisuus, erilaisuus. Jos et ole tuottava, niin ole olematta. Leiki yliopiston, viraston tai eduskunnan käytävillä, kirjoita blogeja, kiusaa valtion työryhmiä, ole leikkisä.

Kutsutaan maahan uusia todoleita ja schafhauseneita. Ryhdytään sosiaaliseksi mediaksi, ei tuottajiksi. Hahmotellaan sivistyslähtöinen visio Suomelle ja ihmiskunnalle. Suoristetaan demokratiaa, vähennetään eduskunnan tyhjäkäyntiä, ikävystyttäviä rutiineja. Aletaan mielekkäiksi. Asetetaan työryhmä pohtimaan taideteoreettisen tietämyksen ja taiteen antia laman kurimuksesta selviämiselle.

Lähteitä ja aineistoa:

• Näkökulmia kertomuksen tutkimukseen. SKS 2009. Teoksen artikkelit:
• Meretoja Hanna: Inhimillisen todellisuuden narratiivisuus ontologisena ja epistemologisena kysymyksenä.
• Steinby Liisa: Kertomuksen tiedollinen ulottuvuus.
• Pöysä Jyrki: Positiointiteoria ja positiointianalyysi – uusia näkökulmia narratiivisen toimijuuden tarkasteluun.

• Suomen henkinen tila ja tulevaisuus / n&n 1/1995.
• Antti Tanskasen kasvutyöryhmän välimietintö
• Kirsi Pitkäsen haastattelu. Missä kulkee elämän ja taiteen raja. Taide 5/2009.
• Kuisma Markku: Rosvoparonien paluu.
• Harmaakorpi Vesa: Hyödyntääkö suomalainen innovaatiopolitiikka 4 % vai 96 % innovaatiopotentiaalista?
• Kalpala Asmo: Yhteiskunnallista tilinpäätöstä 90-luvun pankkikriisistä tarvitaan.
• Kiander Jaakko: Finanssikriisi vapauttaa Suomen lamahäpeästä.
• Stiglitz Joseph: Talous on sairas sekä Ekonomistit syypäitä talouskriisiin
• Esitelmiä taiteilijuudesta.

Väittely yliopistoista kipinöi valtiopäivien avauksessa 9.2., eduskunnan Tutkas-seurassa sekä suullisella kyselytunnilla 11.2.

Vihreä kapitalismi

Ville Niinistö puki vihreiden tiede- ja yliopistonäkemyksen sanoiksi:

”Ilmastonmuutoksen ja taloustaantuman yhteishaasteeseen on vastattava nostamalla Suomi puhtaan teknologian edelläkävijämaaksi. Yliopistouudistuksen onnistuminen on varmistettava. Tutkimus ja koulutus ovat avainasemassa Suomen kansainvälisen menestyksen takaamisessa.”

Niinistön sanoista näkyy, kuinka Suomen nykyvihreitä elähdyttää kapitalistinen yliopistonäkemys. Sanat voisi yhtä hyvin lausua Elinkeinoelämän Keskusliitto tai Energiateollisuus ry. Suomen nykyvihreät ovat maailman kapitalistisin ”vihreä” ryhmä.

Eero Heinäluoma ja yliopistojen yt-neuvottelut

Eero Heinäluoma vastasi Niinistölle: ”Hallitus on ajanut yliopistot ja monet valtion tutkimuslaitokset siihen tilanteeseen, että nyt ollaan yt-neuvotteluissa ja irtisanomisissa. Hallituksen ristiriitaisen yliopistopolitiikan helmeksi näyttää tulevan Oulun yliopiston juuri käynnistetyt yt-neuvottelut.”

Oulun yliopisto ajaa alas yliopistotoimintoja Kajaanissa (opettajankoulutus, yliopistokeskus). Samaan aikaan Aalto-yliopiston rehtori Tuula Teeri kehuu, kuinka tuhdisti Aallossa on resurssoitu ulkomaisten tutkijaryhmien maanittelu Suomeen.

Kansalaisten ulkoistaminen

Jorma Sipilä (Tampereen yliopisto) sanoi Tutkas -seurassa:

Valtiota ei kiinnosta kansalaisten palveleminen tieteen tuloksilla. Valtio ei vaadi Akatemialta suomalaista politiikkaa ja hallintoa käsittelevää tutkimusohjelmaa. Resurssit keskitetään, vastuut hajautetaan, tekijät syyllistetään. Valtiota on kiinnostanut teknologian ja innovaatioiden edistäminen. Suomessa on maailman eniten t&k henkilökuntaa. Puhe innovaatiojärjestelmän erinomaisuudesta on hybristä. Sen hyötyä on tosi vaikea arvioida eikä Suomessa ole sellaisia kriittisiä ääniä kuin oli innovaatioiden kv. arviointi.

Tekesin johtaja Veli-Pekka Saarnivaara sanoi, että Suomessa on tutkijoita hirveä määrä, niistä 70 % on yrityksissä. Saarnivaara vaati enemmän rahoitusta mutta harvemmille, mikä hänen mukaan edellyttää vahvaa poliittista sitoutumista ja julistusta. Yliopistoja pitäisi Saarnivaaran mukaan ohjata tulosten hyödyntämiseen ja Tekes-avusteisiin innovaatioihin.

Satunnaisuus ja osallisuus

Jaakko Kiander sanoi, että innovaatioiden tuotantofunktio ei ole deterministinen vaan satunnainen. Kiander totesi myös, että t&k -toiminnan tuotot ovat laskevia ennen pitkää.

– Jos Kianderin väite innovaatioiden satunnaisuudesta on oikea, niin silloinhan Saarnivaaran ja Tekesin vaade harvemmille keskittämisestä samoin kuin Aalto-yliopiston perusidea on virhe. Eipä ihme, että esim. Aamulehti ja Kaleva ovat käyneet kovin epäileviksi Aallon suhteen samalla kun Aallosta on tullut kansalaisten vitsailun kohde.

Suomen Akatemian ylijohtaja Riitta Mustosella oli harvinainen ehdotus: on kehitettävä kansalaisten ja organisaatioiden osallisuutta tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden tehokkaimpana kanavana, sen ohella liikkuvuutta organisaatioiden ja tieteenalojen välillä.

– Tämähän on ennen kuulumatonta: tiedehallinnon virkamies muistaa kansalaisten olemassaolon. Kunpa meidät muistaisi myös vihreät kapitalistit ja Tekes.

Parjatun yliopistopolitiikan idea

60- ja 70-lukujen yliopistopolitiikkaa on parjattu. Mutta mikä oli sen keskeinen idea? Nykykielellä ilmaisten se oli etsivää työtä: avata kaikille halukkaille ja lahjakkaille tie sivistykseen, keksimiseen, tieteeseen, taiteeseen, löytää kansakunnan kaikki lahjakkuusreservit.

Tänään toimitaan täsmälleen päinvastoin: lyödään rajoja, suljetaan ovia, kehitetään rakennetta, keskitetään, kapeutetaan, innovoidaan, harvennetaan, leuhkitaan, huiputetaan.

Ville Niinistö -tyyppinen puhe ’yliopistouudistuksen onnistumisesta’ on epämääräistä, peittelevää, läpinäkymätöntä. ’Uudistamisella’ voidaan tarkoittaa mitä tahansa. Eduskunnan kyselytunnilla 11.2. ministeri Henna Virkkusen vastaukset olivat sietämättömän kiillekuvamaisia. Tällaisiin kiillekuviinko nojaa tiede ja tieteen ohjaus! Eikö maahan saada asiallisempaa hallitusta! Sanottujen ministerien ja edustajien puhemössöllä peitetään yliopistojen alistaminen sosiaaliylhäisön maailmankuvaa, asemia, elämäntapaa ja etuja palvelemaan.

Tarvitaan täsmällisempää ja analyyttisempää puhetta yliopistosta.

Aalto-yliopiston kutsuväki marssi soihtukulkueena Finlandialta Kiasman shampanjahöyryihin. Siinä marssi nyky-yhteiskunnan kahtiajako, politiikalla tieten tahtoen aikaan saatettu.

Kansalaisia ylhäältä ja ylen katsova asenne levittäytyy nykyään yhteiskunnan pienimpiinkin sopukoihin, ei vain yliopistoihin. Esimerkkejä ovat ns. kuntouttavan työtoiminnan laki jolla kansalaisten perusturva ehdollistettiin, nuorisolaki jossa lähtöoletuksena on rikollisiksi kehittyvien yksilöiden turvariski ja kustannusrasite kunnon ihmisille. Samaa ihmisyyden mitätöintiä on elämän määrittely suorittajuudeksi, suoritusarvioinnit, pisteytykset ja kehityskeskustelut. Todella kaipaa 70-luvun yliopistopolitiikkaa, jossa ihmiset nähtiin esiin tulevina lahjakkuuspotentiaaleina, positiivisesti, myönteisesti.

Tässä tilanteessa Suomen yliopistoille asettuu yksi ainoa kansakuntaa edesauttava tehtävä: nykyisen nöyryytyspolitiikan näkyväksi tekeminen sekä toisenlaisen, ihmisten potentiaalia vapauttavan politiikan kehittely.

Yliopistoväki, vetoan teihin, ottakaa tämä tehtäväksenne.

******

TUTKAS –seminaari ”Suomen tieteen tila – ruusuja vai risuja”

Suomen Akatemian arvio Suomen tieteen tilasta ja tasosta
Ylijohtaja Riitta Mustonen, Suomen Akatemia

Kannustimilla kuntoon? Suomen yliopistojärjestelmän haasteet
Professori Otto Toivanen, Helsinki Center of Economic Research

Innovaatiojärjestelmä ja talouden kasvu
Johtaja Jaakko Kiander, Palkansaajien tutkimuslaitos

Yliopistoiltahan sopii vaatia mitä tahansa
Professori Jorma Sipilä, Tampereen yliopisto

Tutkimuslaitokset: laadukasta relevanssia?
Pääjohtaja Lea Kauppi, Suomen ympäristökeskus

Tutkimuksen tulosten hyödyntämisen näkökulma /
Innovaatiopolitiikan näkökulma
Pääjohtaja Veli-Pekka Saarnivaara, Tekes

Kansanedustajien kommenttipuheenvuorot

Kullekin kansanedustajalle jaetaan vastedes innovaatioseteli kerran kuussa. Setelin arvoksi on ehdoteltu 500 euroa tai 1000 euroa tai enemmän. Puhemies Niinistön säästölinja kuitenkin voittanee: setelin arvoksi määritellään 50 % kunkin edustajan kulukorvauksesta. Kulukorvausta leikataan vastaavasti, näin eduskunnan menot eivät kasva.

Setelin myötä ennakoidaan innovaatioaaltoa Suomeen. Rohkeimman arvion aallon korkeudesta ovat esittäneet Etlan Petri Rouvinen sekä Aallon Vesa Puttonen.

Kuinka setelin idea syntyi

Idean alkujuuri tulee Turun Kauppakorkean entisen rehtorin Tapio Reposen innovaatioteoriasta. Reposen mukaan innovaatiot syntyvät yksilöistä, eivät rakenteista. Tämä tieteen tulos järkytti TEMiä, Sitraa ja eduskuntaa. Vuosikausia ne yhteistuumin vakuuttelivat systeemisten innovaatioiden ensisijaisuutta (tosin kukaan ei tiedä mitä he niillä tarkoittavat).

Toinen alkujuuri on eduskuntaan pulpahtanut innovaatioaalto. Kansan edustajat alkoivat äänestellä miten sattuu, päänsä mukaan, yksilöllisesti innovoiden. Edustajien innovaatiointoa on ruokittava, kestävöitettävä yhtä lailla kuin valtion talous. Innovaatioseteli on tähän tarkoitukseen kuin luotu. Setelit on siis päätetty jakaa suoraan edustajille, ei puolueille, ei eduskunnan virastoille, ei Sitralle, ei Tekesille, ei yrityksille.

Espoolaisedustajia kismittää, kun seteli-ideaa ei keksittykään Aalto-yliopistossa vaan Turussa. Innovaatioiden syntymisen perusmekanismi (assosioituminen, rajapintojen törmäykset) ei olekaan tavoittanut Aallon työpajoja, vaikka toisin on vakuuteltu.

Mitä setelillä tavoitellaan

Valtion revisiovirasto (revisio = toisin näkeminen) kävi läpi kansanedustajien tekemät aloitteet. Tulos oli yllättävä. Aloitteita on paljon, mutta niitä luonnehtii – näin revisio – lattea pragmatismi. Aloitteet ovat uusurbaania siltarumpupolitiikkaa: valtion roposia kaupunkireissuille ja vastaavia.

Aloitteista puuttuu tärkein eli systeeminen ote, rakenteelliset uudistukset. Yksikään kansan edustaja ei ole hoksannut tehdä aloitetta kansalaisten oikeudesta tehdä lakialoitteita. Lissabonin sopimuksen myötä kansalaisilla on aloitemahdollisuus nyt jo demokratian syvimmässä alhossakin eli EU:ssa. Onko Suomi todellakin Euroopan peränpitäjä kuten Paavo Lipponen arveli? Hautala ja Hassikin ovat hiljaa, puhumattakaan Suomen kansan edustajista.

Yksikään edustaja ei ole tehnyt aloitetta työmarkkinajärjestöjen vallan karkottamiseksi eduskunnasta. Päinvastoin, nyt jo vihreidenkin piiristä kuullaan ihastelevia sanoja kolmikannan ihanuudesta. Arvuuteltu tosin on, olisivatko vihreät sekoittaneet kolmiodraaman ja kolmikannan.

Eduskunnan innovoinnin syventämiseksi ja laadun takeeksi tarvitaan siis innovaatioseteli. Setelille on sosiaalinen tilaus.

Esimerkki 1: Koiran aktivointi (Pentti Oinonen)

Mitähän edustajat keksivät? SMP:n kansanedustaja Pentti Oinosen innovaatio on Koiran aktivointi. Äkkiseltään ehdotus kuulostaa asian viereen menevältä, jopa huvittavalta. Perehtyminen kontekstiin ja perusteisiin paljastaa innovaation viiltävän terävyyden sekä nykypolitiikan suurimman harha-askeleen.

Oinosen innovaatio kumpuaa ns. aktivointilaeista joita eduskunta sääti syksyllä ja kuulemma säätää keväällä lisää (esim. laki kuntouttavasta työtoiminnasta). Perustuslain vastaisesti tai perustuslakia mielivaltaisesti tulkiten eduskunta ehdollisti kansalaisten perusturvan. Aktivoidu, tarjoudu, allekirjoita, ole käytettävissä, muuten viimesijaista turvaasi leikataan. Ole syömättä ja juomatta 60 päivää, elä tai kuole, asu tai elä (espoolaisittain sanottuna). Aktivointipakote, kiristys on peräisin EK:n ja Lauri Ihalaisen sosiaalituposta. Vallan kaksijaon mukaisesti eduskunta panee tupon toimeksi. Tupon syrjään sysäämille (perusturvalaiset ja muut) eduskunta antaa ehdot kuin koulussa muinoin. Ehtoja suoritellessa meni pyhät ja kesät, nyt aika kuluu aktivointipajoissa (ovatkohan sukua Aallon pajoille).

Ovelasti kansanedustaja Oinosen Koiran aktivointi avautuu kahteen suuntaan. Joko niin että (1) perustuslakia horjuttava aktivointi ulotetaan ihmisten lisäksi koskemaan myös koiria tai niin että (2) perustuslakia aletaan oikeasti noudattaa, lopetetaan kiristys ja nöyryytys, annetaan ihmisten aktivoitua omalla tavallaan, omaehtoisesti, suuntaudutaan kansalaisyhteiskunnaksi.

Koira -innovaatio johdatti siis meidät kysymään peräti perustuslain innovaatioherkkyyttä. Kenen sopimus pätee sopimusyhteiskunnassa? Tupojen keskenään tekemä sopimus vai perustuslakiin kirjattu yhteiskuntasopimus? Kelle meidän pitäisi olla lojaaleja, kenen puoleen aktivoidumme ja millä tavalla?

Aktivointioppia netistä: ”monenlaisia temppuja voi koiralle opettaa, siinä vain vaaditaan omistajaltakin aivojen käyttöä eli mielikuvitusta”.  – Juuri näin: opettaa mielikuvitusta. Tämä on perimmäinen syy kansanedustajien innovaatiosetelin käyttöönotolle.

Innovaatioesimerkki 2: autamme Heli Järvistä

Ikääntyessään puolueet stagnautuvat, keloutuvat. Rajuimmin ikääntymisen ongelmaan on havahduttu vihreissä. Ikääntymisestä on tullut puolueen ja sen kannatuksen kasvun este aivan kuten kansakunnan ikääntyminen on Suomen talouden kasvun este (tämä kausaliteetti todistettiin hallituksen vakausohjelmassa 2007). Vihreät Naiset olivat pitkään kansakunnan innovaatiogeneraattori. Onko vuoteen tai kahteen kuultu enää mitään? Tilanne on huolestuttava, sanoi jo työministeri. Edes puheenjohtaja Heli Järvisen savolaismieli ei ruostunutta terää kirkasta. Autamme Heliä innovaatiosetelin käytössä. Tässä ehdotuksemme:

Kiasma ja Sitra vaihdetaan keskenään, pannaan päikseen.

Ehdotuksemme perustelut käyvät niin syvälle yhteiskunnan systeemisiin rakenteisiin, että joudumme jättämään ne tästä kirjoituksesta pois vaikka juuri tämä olisi juttumme herkullisin sanoma.

Kotitehtävä itse kunkin lukijan vastattavaksi: miksi Sitran ja Kiasman tehtäväkuvat kannattaa vaihtaa päikseen.

Aihetta sivuaa:

Matti Vanhanen: Nuorten työllisyysseteli
Juhani Kahelin: Politiikkaseteli
Suomen innovaatiojärjestelmän arviointi
Jo pari vuotta sitten uudistettiin
Hallituksen esitys kuntouttavasta työtoiminnasta
Sosiaalitupo
Vakausohjelman tarkistus 2007