essee.net

Tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta pohdittiin 11.3.2010 Helsingin yliopistolla. Yliopistojen inhimillisten voimavarojen hallinta oli puolestaan VTV:n seminaarin aiheena eduskunnassa 18.3.2010.

Miksi tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ylipäänsä tarvitsee tai pitää kysyä? Vaikuttavuus-sana on vieraannuttava ja byrokraattinen, valtion hallintaslangia. Sana itsessään ilmentää valtasuhdetta. On joku, joka vaikuttaa ja joku toinen, joka vaikuttuu. Tiedemaailma ei tätä valta-aspektia ole huomaavinaan. Eikö tieteen pitäisi tunnistaa omat piilo-oletuksensa? Onko yliopisto vietelty tai pakotettu pohtimaan vaikuttavuuttaan? Asetelma hivelee myös teitä itseänne, olettehan tärkeitä, vaikutatte.

Suomen tiede-elämällä on historian saatossa toki ollut ”vaikuttavia” pyrkimyksiä. 1800-luvulla rakensitte kansallista sivistysohjelmaa. 1930-luvulla kasvatitte Suursuomea. Sotien jälkeen keksitte arrogantin akatemian. 70-luvulla löysitte köyhän kansan, haalitte lahjakkuusreservejä, avasitte yliopistojen ovia, massayliopistoksi nimetty. 90-luvulla nikkaroitte tieteestä ja teknologiasta selviytymisstrategiaa Suomelle, ei siis enää sivistysohjelmaa, huomatkaa kielen muutos. Tänään yliopistoja ohjataan lain voimin yritysten pelastajiksi, tuotekehittäjiksi, vuorovaikuttajiksi. Tehtäväkuva suppenee aste asteelta. Ylikypsän sivilisaation merkki, alatte ihmetellä itseänne. Yliopisto on kuin lyytimummo, joka nurkassa istuen miettii mitä tekisi.

Suomessa on peräti lakiin kirjoitettu, että yliopistojen tulee edistää tutkimusten ja taiteellisen toimintansa yhteiskunnallista vaikuttavuutta (yliopistolaki 2 §)).

Tiivistyksiä ja tulkintoja seminaarien esitelmistä

Akatemian hallituksen puheenjohtaja Arto Mustajoki:

Tieteen vaikuttavuuden käsite on ongelmallinen, mitä elementtejä siihen kuuluu? Tuskin mitään relevanttia voidaan mitata, ja vähät mittarit kertovat marginaalisen osatotuuden. Ei ole kunnon tietopohjaa, numeroita eikä välineitä. Vaikuttavuutta arvioidaan anekdoottien ja lähipiirin kokemusten perusteella. On mietittävä parempaa tapaa mitata.

Tarmo Lemola:

Ei ole olemassa viisasten kiveä tutkimustoiminnan kunnolliseksi mittaamiseksi, parhaatkin mittarit ovat sijaismittareita. Mittaamisen tapaan liittyy monia avoimia kysymyksiä. Mitä pyritään mittaamaan? Mikä on analyysitaso? Miksi mitataan? Mitattavan asian moniaineksisuus, aikajänne, vaikutusten epäsuoruus ja päällekkäisyys, mittausta ohjaa oleva tieto eikä tarve. Mittaaminen ilmentää epäluottamusta mitattavia kohtaan. (Lähteekö yliopistolaki siis epäluottamuksesta? Voidaanko luottamusta odottaa vastapuoleltakaan? Tämäkö on sosiaalista pääomaa?)

Professori Markku Löytönen:

Aikajänne perustutkimuksesta käytännön sovelluksiin voi olla vuosikymmeniä, satakin vuotta. Perustutkimus synnyttää polkuja kohti sillä hetkellä tuntematonta (Tigerstedtin kyistä verenpainelääkkeeseen, Fourierin laskennasta kännyköihin). Onko perustutkimuksen vaikuttavuutta järkevää yrittää mitata? Löytösen vastaus oli EI ja KYLLÄ. On mitattava väestötasolla kansakunnan ja ihmiskunnan eliniän, terveyden, koulutuksen kehitystä.

EVAn tutkimusjohtaja Ilkka Haavisto:

Yliopistouudistus on tärkeä yritysten menestykselle. Uudistus oli yllättävän radikaali ja syvällekäypä. EVA tuki sitä voimakkaasti. Yritykset kysyvät yliopistoilta, mitä teillä on meille tarjota. Yliopistot miettivät, mitä yritykset niiltä haluavat. Nyt on luotava kysyntälähtöinen perspektiivi, head huntingia, amerikkalaista mallia.

Ragna Rönnholm, Tieteentekijöiden liitto:

Nyt trendinä on kohti keskitettyä, erilaisuus tuhotaan. Monimuotoisuus on yliopistojen elinehto, yhdenmukaisuus vaarallista. Globaaleista kysymyksistä nousevia tarpeita ei voida ennustaa. Ajattelu ja sen mahdollisuus ei ole triviaali asia. Yliopisto ja tutkija eivät ole hyödykkeitä, joita ostetaan ja heitetään pois.

Kummin päin vaikutuksen pitikään kulkea

Kummin päin vaikutuksen pitikään kulkea, tieteestä yhteiskuntaan vai yhteiskunnasta tieteeseen? Miksei puhuta yhteiskunnan tieteellisestä vaikuttavuudesta? Olihan meillä kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmakin. Miksei siis kansalaisvaikuttamisen tiedeohjelmaa? Kyseessä ei olisi populismi eikä tieteen madaltaminen, vaan tieteen kysymisen tavan ja sisällön palauttaminen lähemmäs ihmisyyden, elämän ja aineen olemusta. Tieteen tehtävä ei ole pelastaa Ensoa, Metsoa tai Konetta.

Yliopistojen ohjailun ja vaikuttavuuspuheen sekamelskaa taustoittaa kuvio (Hölttä & Kivistö):

Kuvioon mahtuvat 1900-luvun yliopistopolitiikan ”hölmöilyt”. Vaikuttavuusretoriikkaa edelsi tulos- ja tuotosretoriikka. Myllyä pyöritettiin, tohtoreita suollettiin (Kauppalehti,  Saarikoski).

Nyt meitä ohjataan kohti ”kysyntälähtöistä” yliopistoa kuten EVA edellä kertoi. Mutta kenellä on mahdollisuus kysyä ja miten: kansalaiset, yhteiskunta, yritykset, poliittinen demokratia, globaalit ongelmat?

EVA antoi jo oman vastauksensa: yrityksillä. Myös Vanhasen sivistyshallituksen innovaatioselonteossa lähtökohdaksi asetettiin kysyntälähtöisyys. Puolueet kokoomuksesta vihreisiin sitä ylistivät.

Yliopistojen maksullistaminen (lukukausimaksut) livahtaa kysyntälähtöisyyteen. Eli raha kysyy. Kieli on vallan peli.

Seppo Hölttä ja Jussi Kivistö: ”Kansalaisten korkeakoulutusta koskevat preferenssit ja valinnat eivät enää ohjaudu yliopistoille poliittisen järjestelmän kautta. Kansalaisesta on tulossa toimija, jonka toiveet ja tarpeet vaikuttavat suoraan yliopistojen toimintaan ja talouteen.”

Vaikuttavat suoraan! Olisiko tässä ratkaisu Suomen tiedemaailman vaikuttavuusongelmaan?

Hölttä ja Kivistö arvelevat, että yliopistoja ja kansalaisyhteiskuntaa koskeva keskustelu muuttuu monitulkintaiseksi. VTT:n tutkija Kirsi Hyttinen ehdottelee ohjauskulttuurien moniäänisyyttä ja rinnakkaisuuksia. Yliopistolaille sellainen on vierasta.

Yliopistolain epätieteellisyys

Suomessa on siis peräti lakiin kirjoitettu vaade yliopistojen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Vaade ei tyydy olemaan sanallinen. OPM jakelee valtion (meidän) varoja yliopistoille niin sanottujen vaikuttavuuden, laadun ja tuloksellisuuden perusteella. Täten sanotut käsitteet ovat lain ja rahanjaon perustavia lähtökohtia.

Silti laissa tai sen perusteluissa ei sanallakaan sanota mitä yhteiskunnallinen vaikuttavuus tai laatu ovat. Käsitteitä ei määritellä, ei täsmennetä, ei rajata, ei tehdä ymmärrettäviksi tai yleisesti hyväksytyiksi. Ne annetaan itsestäänselvyyksinä, ilman viittausta mihinkään.

Vaikuttavuus-seminaarissa (siteerauksia edellä) ilmeni, että yhteiskunnallisen vaikuttavuuden käsitteestä ja sisällöstä ei ole yhteisellä tavalla ymmärrettyä näkemystä, osin jopa käsitteen oikeutuskin tuli kiistetyksi. Yliopistolaki on mainittu koko vaalikauden tärkeimmäksi laiksi. Tällaistako on Suomen lainvalmistelu, lainsäädäntö, politiikan ja hallinnon läpinäkyvyys? Yliopistojen rahoituskriteerejä koskeva asetus ja OPM:n päätös ei sisällöllisesti täsmennä yhteiskunnallisen vaikuttavuuden tai laadun käsitteitä. Sisältö ja käytännön merkitys jää virkavallan mielin määrin ohjailtavaksi. Keihin he puolestaan samaistuvat?

Onko tällainen laki itsessään laadukas ja tieteellinen? Yleensä jos rahanjaon peruste tai käsite kirjataan lakiin, tulee perusteen olla ymmärrettävä, selkeä ja yleisesti hyväksytty. Jos yliopistolaki olisi opinnäyte, eikö se tulisi hylätyksi epätieteellisenä, peruskäsitteiden määrittelemättömyyden takia? Näinkö tieteellinen on Suomen lainsäätäjä, eduskunta. Hallituspuolueet eduskunnassa ylistivät lakia maasta taivaaseen: Henna Virkkunen, Sari Sarkomaa, Jukka Mäkelä, Kyösti Karjula, Ville Niinistö, Johanna Karimäki jne.

Yhdenmukaistamispolitiikan kolmas Aalto

Ihmiskunta ei vältä kohtaamasta yhä uusia kriisejä: nälkä, talous, terveys, ilmasto, väestö. Kuka ennakoi uuden tiedon tarpeet, miten ohjata tutkijoita? Tarkasti rajattu ennakointi on mahdotonta. Ragna Rönnholmin ohella näitä kyseli OPM:n johtaja Leena Vestala.

Jos (kun) ihmiskunnan tila on näin kriisialtis, niin eikö tutkimus, ajattelu ja yliopistot pitäisi järjestää suhteessa tähän epävarmuuteen? Kyseessä on riskien hallinta. Viisas sijoittaja hajauttaa riskit, eikö niin. Suomen tiedepolitiikassa toimitaan päinvastoin: keskitetään, yhdenmukaistetaan. Johtaja Vestalan ja ministeri Virkkusen mukaan tiedemaailman lukuisat toimipisteet ovat ongelma, ei kaikkea kaikille, on karsittava. Vastaavaa karsintaa tuodaan politiikan alueelle; vaalilaeilla politiikkaa kynnystetään, vakautetaan, monopolisoidaan, estetään erilaisuus. Tiedemaailmassa keskittäminen ja monoliittisyys on riskeihin johtavaa politiikkaa. Tätäkö on yhteiskunnallinen vaikuttavuus? Riskipolitiikka pääsee etenemään leväperäisen yliopistolain suojissa.

Yhdenmukaistamista on harrastettu ennenkin, tuhoisin tuloksin. Allan Tiitan esitelmä kertoi, että 1600-luvulla Turun akatemian perustaminen tähtäsi valtakunnan yhdenmukaistamiseen. 1800-luvulla tieteellä oli Suomi-projekti, oman maan luonnon ja identiteetin hahmottaminen mutta myös kamppailu Venäjän yhtenäistämispolitiikka vastaan. Tänä päivänä tiedemaailmaa, taloutta ja kulttuuria yhdenmukaistetaan. Aikamme vainooja on tiedepolitiikka. Eduskunnan katolla istuu kaksipäinen kotka.

Tiedehallinnon kehälogiikka ja sisäinen jääviys

OPM:n johtaja Vestala kertoili vaikuttavuuden edellytysten ohjailusta OPM:n hallinnonalalla. Jos vaikuttavuutta ministeriön toimesta ohjaillaan, niin eikö vaikuttavuus tällöin ole sekä rahanjaon peruste että hallinnon omien toimien tuottama tila. Eikö tämä ole kehälogiikkaa ja sisäsiittoista jääviyttä? Näin tieteellistäkö on Suomen tiedepolitiikka? Esimerkki: Aalto-yliopistolle luodaan rajattomat ’vaikuttavuuden’ edellytykset, seuraavassa vaiheessa rahat yliopistojen kesken jaetaan vaikuttavuuden perusteella.

Ehdotuksia yliopiston yhteiskuntasuhteiksi

Kun tiedemaailmalla on lupa harrastaa itsensä ihmettelyä, niin meillä on oikeus harrastaa ideakehittelyä ja assosiointia. Jonathan Swiftiä esikuvana käyttäen teemme vaatimattoman ehdotuksen (modest proposal). Jonathanin lailla emme toki ehdota lasten syöntiä, liharuokahan ei ole terveellistä eikä Espoon valtuuston siunaamaa.

Seniorit Ihamuotilasta Tanskaseen todistivat vaikuttavuus-seminaarissa, että poliitikot eivät ymmärrä perustutkimuksen luonnetta ja merkitystä. Yliopistot, palatkaa siis tutkimaan perustaa: perustuslain toteutuvuus, sosiaalinen oikeus, osakeyhtiön moraali, kulttuurin fysiikka, elämä taiteena, aine ja elämä, universumi energiana jne.

Maan hallitus teki 4.2.2010 periaatepäätöksen demokratiasta. Suunnitteilla on jopa demokratian arviointi. Eikö tiedepolitiikan ja yliopistojen demokratisointi sopisi vallan mainiosti demokratia-arvioinnin kohteeksi?

Yliopistolaissa yhteiskuntaan vaikuttamisen välineeksi nostettiin tieteen rinnalle taide. Tämä lieneekin merkittävin taiteen arvostuksen kohotus kautta aikain. Tosin Taide-lehti 4/09 kummastelee, kuinka kehdataan puuttua yhteisön itsehahmotustapaan (taiteeseen). Länsimaisella kulttuurilla on taiteen arviointiin ikiaikaiset välineet: taidekritiikki ja estetiikka. Opetusministeriötä ei tarvita taiteen vaikuttavuutta ohjailemaan.

Kun taiteenteoria on nyt kohotettu lain tasolle, niin – hyvät yliopistot – keskittäkää, profiloikaa, painottakaa, strategioikaa. Siirtäkää taloustieteen laitokset, opetus ja tutkimus estetiikan filiaaliksi. Tällä olisi mittaamaton yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Pääministeri Vanhanen tilasi Akatemian entiseltä pääjohtajalta Antti Tanskaselta selviytymisstrategian Suomelle. Taiteen renessanssin myötä selviytyminen kääntyisi sivistysohjelmaksi 1800-luvun hengessä. – Estetiikan avulla maailman huipulle, nouse Suomi. Museoikaa kulutus, tuottavuus ja ekonomismi.

Valtion (OPM) työryhmä ehdotti jo kulttuurinkin yhteiskunnallisen vaikuttavuuden arviointia. Tehtävään tarvitaan kuulemma politiikkaohjelma. Mikä markkinarako yliopistoille, tehän olette vaikuttavuuden asiantuntijoita, distinguished professional.

Tiede, taide, kulttuuri – kaikilla aloilla me ihmiset olemme vaikutettavia. Entä jos tyydymmekin itsehahmotukseen, lakkaamme vaikuttamasta. Tutkikaa mitä haluatte, olkaa akateemisesti vapaita.

Arvoisat yliopistot, viimeisin on tärkein. Suomi tarvitsee tutkimusohjelman lakien, politiikan ja hallinnon tieteellisyyden tutkimiseksi, arvioimiseksi ja kohentamiseksi. Ohjelman tarve perusteltiin edellä: yliopistolain epätieteellisyys, tiedehallinnon sisäsiittoisuus ja jääviys, korppi eduskunnan katolla. Onhan tieteessä niin, että yksikin ristiriitainen havainto kumoaa teorian, tässä tapauksessa politiikan tieteellisyyden.

Lähteitä:

Tieteen vaikuttavuus-seminaari Helsingin yliopistolla 11.3.2010:
Tarmo Lemola: Miten vaikutuksia mitataan?
Markku Löytönen: Perustutkimus ja tutkimuksen vaikuttavuus.
Allan Tiitta: Miten vaikuttavuus tuli tiedepolitiikkaan.
Leena Vestala: Opetusministeriö ja vaikuttavuuden ohjaus.
Yliopistojen inhimillisten voimavarojen hallinta -seminaari eduskunnassa 18.3.2010.
Ilkka Haavisto: Yliopistouudistus, yritykset ja yliopistojen HR. (EVA)
Seppo Hölttä ja Jussi Kivistö: Yliopistojen rahoitusmallit ja kansalaisyhteiskunta – monitulkintaisia näkökulmia. Teoksessa Paras mahdollinen julkishallinto.
Taideteoksen vaikuttavuuden arviointi. Taide 4/09.
Henna Virkkunen: Suomen korkeakoulutus ja tutkimus liian pirstaleista.
Jonathan Swift: Modest proposal.
Akuliina Saarikoski: Rahat pois yliopistolta.
Tuhlausta tohtoriputkesta. Kauppalehden uutisblogi 28.2.2008.

Järvenpäässä käy värinä. Paikallinen taideväki järjestää taideviikon, avoimen ja ilmaisen, maan parasta. Tiistaina 9.3. oli paneeli taidekasvatuksesta, paneelissa leppoisa kansanmies säveltäjä Kalevi Aho, kaikille tunnettu.

Innostuneena säveltäjä Aho kertoi Saksassa tehdystä tutkimuksesta, jonka mukaan oppilaat, jotka koulussa harrastavat musiikkia, oppivat helpommin kaikkia muitakin aineita. Taideopetus parantaa koulujen ilmapiiriä, lopettaa kiusaamisen, ilostuttaa oppilaat.

Tutkimuksesta Kalevi Aho poimi myös neuvon, miten suhtautua poliitikkoihin ja sellaisiksi halajaviin. Kysy heiltä yksi kysymys:

mitä taidetta he ovat harrastaneet?

Taiteen harrastajista tulee hyviä politiikkoja, vakuuttaa tutkimus.

Vuosien mittaan olen seuraillut ja lueskellut eduskunnan keskusteluja enemmän kuin on tekstiä Raamatussa. Kertaakaan en ole kuullut sanaa Kiasma tai ylipäänsä minkään taidemuseon, näyttelyn tai taiteilijan nimeä. Päivän lehdistä edustajia kiinnostaa Maria Guzeninan viimeisin rakkaus.

Mainittuna päivänä (9.3.) eduskunta kävi lähetekeskustelun vaalilain uudistamisesta. Keskustelusta jäi ärtynyt olo. Ääretön itsevarmuus, päänpuistelu ja vino hymyily epäilijöille, joiden kera ministeri Tuija Brax lakiehdotusta esitteli, herätti epäilyn, onko Braxin puheissa koko totuus tai olennaisin totuus. Eduskuntavaaliprosessi on sen verran monihaarainen, että sieltä on helppo poimia jokin tietty näkökulma ja olla huomaamatta muita. Näin tekee hallitus ja Tuija Brax: valtakunnallinen tasaus parantaa suhteellisuutta, äänikynnys estää politiikan pirstaloitumisen eli poistaa hörhöt (Ilkka Kanervan sanoin).

Miksi pirstaloituminen on paha asia? Eikö juuri se ole sitä moninaisuutta, moniarvoisuutta, monikulttuurisuutta, pluralismia ja diversiteettiä, jotka te toisaalla julistatte pyhiksi arvoiksi? Eikö olisi aika lakkauttaa puolueet (tai koko puoluelaitos), joiden keskeiseksi arvoksi on noussut vakaus, pysähtyneisyys?

Vaalilain uudistamisen lähtökohdaksi ja arvoksi on nostettava poliittisen ajattelun uusiutumiskyky. Nyt ehdotetut kynnykset ovat uusiutumisen este. Miksi te yht’äkkiä vaikenette heikkojen signaalien merkityksestä?

Tässä olisi käyttöä Kalevi Ahon kaipaamalle taiteen maailmalle. Taide on vieraan maan tunnustelija, edellä käyskentelijä, toisin kysyjä, asioiden ympäri kääntäjä, ihmettelijä, kyseenalaistaja, erilaisia jäsennyksiä ja maailman hahmotuksia ehdottava, ihmisten tuntemuksia esiin tuova.

Vaalilain lähetekeskustelussa tällaisia piilotaiteilijoita olivat mm. demareiden Johannes Koskinen ja yllättäen moni ääriporvari, jopa itsensä Eero Lehti ja Arto Satonen. Viime mainitut toivat esiin näkökulman, josta suurkaupunkien citysiniset ja cityvihreät hykerrellen vaikenevat: pienkaupungeista ei enää pääse eduskuntaan, Espoosta pääsee heittämällä. Muutama city voisi julistaa kuolemantuomion koko muulle maalle ja kyseessä olisi pelkkä demokratia. Miten olisi kaksikamarinen eduskunta kuten muualla maailmassa?

kommentit US-sivulla

Kokoomuksen Ilkka Kanerva puhui aamuTV:ssä eduskuntaan pyrkivistä hörhöistä, jotka pidetään eduskunnasta poissa ehdotetun vaalilain ja valtakunnallisen äänikynnyksen avulla. Vihreiden Ville Niinistö säesti Kanervaa.

Kanerva käytti jotain toistakin yhtä halveksivaa sanaa. Kannattaa katsoa YLE Areenasta, kirjoittaa muistiin vastaisuuden varalle.

En tiedä mitä kaikkia motiiveja demareilla on irtisanoutua vaalilakiuudistuksesta, mutta Johannes Koskisen aamuTV:ssä esittämä kritiikki, että vaalilakiehdotusta kannattavat puolueet haluavat eduskunnasta suljetun kerhon, tuntuu oikeaan osuvalta. Valtakunnallisen äänikynnyksen avulla Suomi halutaan poliittisesti yhdenmukaistaa, hallinnoida monoliittisesti. Alueellisia liikkeitä (”hörhöjä”) ei juuri pääsisi syntymään.

Samaiset puolueet puhuvat kauniisti innovatiivisuudesta. Valtakunnallisten kynnysten avulla paikallisemmat kysymykset ja paikallisempi innovatiivisuus tapetaan. Tämäkö on sitä vihreiden biodiversiteettiä, monimuotoisuutta? Politiikasta katoaa viimeinenkin uusiutumiskyky ja -mahdollisuus. Politiikasta tulee stabiloitunut valta- ja hallinnointikoneisto.

Ville Niinistöä ja Ilkka Kanervaa kuunnellessa mieleen tuli, että seuraavissa vaaleissa on pakko äänestää demareita pelkästään vaalilakiehdotuksen takia siinäkin tapauksessa ettei heitä muuten omakseen kokisi. Menestystä teille, demarit.

Ihmettelen suuresti vihreiden vallanhimoa. Heillähän on Mari Puoskarin kirjoittamat strategiat kuinka paljon edustajia on saatava 2011 ja erityisesti 2015.

(pari kommenttia US-sivulla)

Eero Heinäluoma pillastui Tuire Santamäki-Vuorelle, kun tämä kannatti toimeentulotuen siirtoa kunnilta Kelan hoitoon. Köyhäinhoidon nöyryyttävistä perinteistä on päästävä irti, ihmistä on kohdeltava arvokkaasti, sanoi JHL-johtaja.

Kumpaa reittiä tulee parempi tulos, lähetetään rahaa kotiin vai autetaan ihmisiä palaamaan työelämään, kysyi Heinäluoma. Länsimaissa kartetaan pysyvää riippuvuutta sosiaaliturvasta, hän jatkoi.

Heinäluoman näkemys sisältää tukun piilo-oletuksia ja piilomotiiveja.
1) Se ilmentää epäluottamusta ihmisiin.
2) Se leimaa Kelan passivoivaksi rahanjakokanavaksi.
3) Työelämä esitetään erillisenä tarkkarajaisena alueena, jonne olisi päästävä ja palattava. Työmarkkinainstituutiot (ay, EK, kolmikanta, työsuhde) monopolisoivat työelämän, käsitteen, ymmärryksen ja puheen.
4) Vallitseva työelämä tulee esitetyksi ainoana toimeliaisuuden foorumina. Innovaatiopolitiikkaa on moitittu siitä, että se tukeutuu oleviin toimialoihin jolloin aidosti uutta ei pääse syntymään. Eivätkö työelämän instituutiot vasta olekin jähmettyneitä?
5) Heinäluoma ei antaudu kysymään, millaista dynamiikkaa yhteiskuntaan voisi kehittyä muilla tavoin järjestetyn perusturvan kautta. Vaihtoehtoja pohtimaton politiikka on epätieteellistä sanelua. Taloudessa sellainen olisi tuhoa tuottava riski.
6) Yhteiskunta halutaan kaikilta osin organisoida työelämähierarkioiden pohjalle: palkkaerot, sisäisen demokratian puute, ansioperiaate. Muunlaisia käytäntöjä ei päästetä syntymään tai niitä nakerretaan pikkuhiljaa (kansaneläke). Perusturva pidetään niukkana ja vaikeasti saatavana, jotta ihmiset ajautuvat työsuhteisiin, työmarkkinoille ja ay-maksujen maksajiksi. Ay-johtajiston palkat ovat senmukaiset.

Mistä perusturvan tarve syntyy

Mistä perusturvan tarve syntyy? Mikä on siihen johtanut historiallinen kehitys? Kuka perusturvaa tarvitsee? Ennen kaikkea: mihin tarkoitukseen ja mitä vaikutuksia tavoitellen perusturvan järjestämistapa valitaan?

Kysymys perusturvasta on absurdi niille, jotka saavat 7 miljardia osinkotuloja juuri nyt. Kysymys perusturvasta on absurdi niille joiden tulot ovat 6000 tai 10 000 euroa tai näiden monikerta kuukaudessa (mm. kansanedustajat). Kysymys perusturvasta on absurdi yhä harvemmille jotka kokevat työnsä mielekkääksi.

Perusturvan tarve syntyy siitä, että tuotantotoiminta on irtautunut väestön itsellisen toiminnan aineksena olosta. Tuotanto on irtaantunut yrityksiksi, toimialoiksi, järjestelmiksi. Ylijäämäväestöä ajelehtii reunamilla, tyhjän päällä. Kyseessä on, paitsi päivittäinen toimeentulo, sitäkin enemmän subjektiuden kysymys: kuka voi toimia ja miten.

Perusturvan hoitotapa on suhteutettava kysymykseen syrjäytymisestä laajassa mielessä. Vallitseviin työmarkkinoihin sitominen perusturvaa vaikeuttamalla ei paranna vaan pikemminkin pahentaa subjektiuden ongelmaa. Tämä ilmenee esim. aktivoitavien työttömien omassa nettikeskustelussa (alempana).

Joulun alla hallituspuolueet ja demarit paljastivat olemuksensa säätäessään työttömien aktivointilain. Perusturvaa leikkaamalla ja ehdollistamalla – perustuslakia murentaen – ihmisiä pakotetaan työmarkkinoille. Lain säätämisessä olivat innolla mukana myös vihreät, perustulopuolueeksi itseään kehuvat!

Renessanssifilosofi Pico kirjoitti kirjan Ihmisen arvokkuudesta. 500 vuoden jälkeen Suomesta löytyy yksi ay-johtaja, jolle juolahtaa mieleen kysyä samaa. Eduskunnasta ei löydy yhtäkään.

Nöyryytyskulttuuri

Tuija Kotiranta kuvaa nöyryytyskulttuuria väitöskirjassaan Aktivoinnin paradoksit. ”Aktivointi on jo sanana ristiriitainen, työttömän kohtaloksi jää olla aktivoitava.”

Aktivoidut kertovat omista tunnoistaan Kauppalehden nettikeskustelussa. Tässä tiivistelmä:

Sanktioiden uhalla pakotetaan tekemään työtä ilman palkkaa. Alentavaa ja loukkaavaa kohteiksi joutuneille. Absurdia, ihminen haluaa selviytyä, itsensä huonoksi kokeminen ei ole sitä. Ihminen etsii kunnioituksen muualta. Palkkatyöorjuuden aikakausi on päättymässä. Mitä tapahtui antiikin roomalaisille, sitä myös meille. Työ perinteisessä mielessä on liian ylikorostettu, sitä ei synny keinotekoisin jipoin. Tärkeintä olisi turvata taloudelliset edellytykset ihmisarvoiseen elämään, kannustaa sivistäviin ja terveisiin vapaa-ajan toimintoihin. Kansalaispalkalla voisi keskittyä tuottamaan uusia palveluja tai vaikka taideteoksia. Rahaa tärkeämpi on henkinen vapaus, ihminen haluaa tehdä omaa, työllistyä itse. Aktivointi on ihmisoikeussopimusrikos.

Nöyryytyskulttuurin viimeaikaisia ylöskirjauksia ovat työmarkkinajärjestöjen sosiaalitupo ja Sata-komiteaan liittämä lausuma sekä mainittu aktivointilaki, joka sekin juontaa juurensa sosiaalitupoon. Miksi eduskunta, tämä toimeenpanoelin on olemassa?

Nöyryytystä sisältyy lukuisiin työelämäkäytäntöihin.  Professori Risto Heiskala sanoo Tieteessä tapahtuu -lehdessä, että ’uusi julkishallinto’ palkkausjärjestelmineen on vastoin oppineen kunniaa, kolonisoi yliopistot, estää yhteisen kilvoittelun kohti uutta tietoa ja solidaaristen tutkimusympäristöjen synnyn. Professori Sirpa Jalkanen kysyy, kuka tätä orkesteria oikein johtaa, poliitikot ja hallintoihmiset, jotka eivät tiedä mitä tieteellinen tutkimus on. Tiede on kuin taidetta, hän myös sanoo.

Julkishallinnon palkkausjärjestelmät ovat poliittisluonteisen piilo-ohjauksen välineitä. Työ nimetään suoritteiksi, suoritteiden sisällöt sanelee mielensä mukaan jokunen päällikkö. Missä on hallinnon lainalaisuus, missä kansalaisten palvelijaksi itsensä kokeva virkamies? ’Vääränlaisten’ suoritteiden tekijät syrjäytetään ylijäämäväestöön.

Akateeminen Anna Lönnroth ehdottaa pakkotyöaktivoijille potkuja, 500 työttömyyspäivän he saisivat jatkaa aiempaa työtään muutamalla satasella kuussa ehdollisvankeuden tasoisen kontrollin alla. Jaakko Kiander taisi olla oikeassa hänen pohtiessaan pelonsekaisesti, alkaako radikalisoituminen ”älymystöstä”. ”Keskiluokkaa” nöyryytetään, proletarisoidaan, ajetaan ulos, rangaistaan samalla kun toisia palkitaan ruhtinaallisesti. Näinkö yhteiskuntaan kehittyy laajaa tietämyspohjaa, kekseliästä ajattelua ja innovointia? – Renessanssin picot, teitä tarvitaan täällä tänään. Ihmisen arvokkuus.

Juuri työmarkkinajärjestöt ja valtio tupo-sopimuksillaan rakensivat sanotunlaisen nöyryytyskulttuurin. Näitä asioita ei ole käsitelty eduskunnassa eikä nykypuolueissa ole tämänkaltaisille työelämäongelmille pienintäkään vastaanottavuutta, ei porvareissa, ei vihreissä, ei vasemmistossa. Pelkkää mykkyyttä, vastaamattomuutta, kylmyyttä, itseensä sulkeutumista. Tilanne ruokkii puoluevihaa. Perustellusti.

Työelämän mielekkyyskadon vastapuolena on moraalikato. Tuore esimerkki siitä on kun työeläkevakuutusyhtiöt, Varma, Ilmarinen ja muut jakelevat palautuksia ja osinkoja vastoin eduskunnan tukeen liitettyjä suosituksia.

Tällaiseen työelämäänkö meidän pitäisi itsemme sisäistää kuten Eero Heinäluoma vaatii!

Nöyryytyskultturista eroon

Ristikoidaan kaksi kysymystä:

(1) onko perusturva ehdollistettua vai universaalia
(2) onko työ(elämä) työsuhteilla ja valtahierarkioilla ehdollistettua vai avaako työ omaehtoisuuden ja yhteisöllisyyden dynamiikkaa

Saamme neljä erilaista politiikka- ja yhteiskuntamallia:

• nöyryytyskulttuuri
• etuoikeussaarekkeet (Aalto-yliopiston malli)
• byrokraattinen (vanhakantainen) sosiaaliturva
• omaehtoisuuden dynamiikka, taiteilijuus

Mihin suuntaan ja miten irtaudumme nöyryytyksen ja näennäistöiden yhteiskunnasta?

Nykyhallituksen suosikki: etuoikeussaarekkeet

Nykyhallituksen erityispyrkimys on rakennella etuoikeussaarekkeita: huiput, osaajat, kilpailukyky, painopisteet, valinnat, strategiat jne. jne. Saarekkeiden rakentelu on tavalla tai toisella työelämälähtöistä.

Elinkeinoelämän Keskusliitto on vuosien ajan vaatinut köyhiä palvelevan sosiaaliturvan ja elinkeinoihin liittyvän sosiaaliturvan erottamista toisistaan. Sotu-maksu jaettiin kahtia vuonna 2005, elinkeinoelämä irtautui ylijäämäväestön sosiaaliturvasta. Sosiaalitupolla, jonka toimeenpanija on Suomen eduskunta, elinkeinoelämältä poistettiin perusturvaa rahoittava Kela-maksu. Television työurakeskustelussa EK:n Jukka Ahtela vaati sosiaaliturvan (eläkeputki) ja elinkeinojen erottamista toisistaan. Eero Heinäluoma kytkisi työn ja sosiaaliturvan, mutta silloin kyse onkin köyhien köyhänä pitämisestä, ansiosidonnaisuudesta työeläkkeissä ja vastaavasta.

Etuoikeussaarekkeita pystytetään yhteiskunnan eri puolille. Aalto-yliopisto on mitä kuvaavin esimerkki. Järkyttävää on, että fanaattisimmat Aallon propagandistit eduskunnassa löytyvät vihreistä: Ville Niinistö ja Johanna Karimäki. Aalto imee rahat, mutta on vapautettava normaalin työelämän rasitteista, näin vaativat. Globaaleja etuoikeussaarekkeita ovat esim. verovapausalueet, joita Enso ja UPM hyödyntävät Etelä-Amerikassa.

Omaehtoisuuden dynamiikka

Etuoikeuksien ja nöyryytyksen sijasta yhteiskuntaa on rakennettava universaalimmalle ja neutraalimmalle perustalle. Ehdotus toimeentuloturvan siirrosta Kelan hoitoon, mitä Heinäluoma kynsin hampain vastustaa, on hyvänsuuntainen, sellaisenaan ehkä raakile, kehittelyä kaipaava.

Tarvitaan kaksoisstrategia: perusturvan nöyryyttävyyden ja piilo-ohjaavuuden purku sekä työn ja toimeliaisuuden sisällöllinen vapautuminen. Perusturvaa on kehiteltävä ja muotoiltava siten että se mahdollistaa ja houkuttaa itsensä ja yhteisöjen kehittämiseen vapaassa ja monipuolisessa mielessä.  Perusidea löytyy seimen pohjalta kuin Jeesus-lapsi, aktivoitavien työttömien omasta nettikeskustelusta:

Tärkeintä olisi turvata taloudelliset edellytykset ihmisarvoiseen elämään, kannustaa sivistäviin ja terveisiin vapaa-ajan toimintoihin, keskittyä tuottamaan uusia palveluja tai vaikka taideteoksia. Rahaa tärkeämpi on henkinen vapaus. Ihminen haluaa tehdä omaa ja/tai työllistyä itse.

Mitä tämä tarkoittaisi käytännössä? Vaikkapa näin: Uusi yliopistolaki on kammottava virhe. Yliopistot täytyy avata kaikkien kansalaisten suoraan käyttöön ja toimintafoorumiksi. Nykyisenkaltainen yliopistojen alistanta muutaman suuryrityksen liiketoiminnan välineeksi on säädettävä rangaistavaksi teoksi. Kelasta kehitetään kaiken kansan vakuuttamisen, perusturvan ja toimeliaisuuden laitos. Moraalittomuuteen vajonneet työeläkeyhtiöt lakkautetaan. Työpaikoille rakennetaan uudelleen työpaikkademokratia. Talouden lainsäädäntöä osakeyhtiölaista alkaen uudistetaan demokratian lähtökohdasta. Antti Tanskasen kasvutyöryhmän yksioikoinen tuottavuuskohotus unohdetaan. Taiteen pikkusieluinen erillistäminen marginaaliin korvataan kansalaispainotteisella taide-elämällä. Schafhausen antoi jo vinkkejä.

Ihmiskunnan kulttuurin uutta vaihetta voi kuvata myös Suomen Antropologisen Seuran esimiehen Minna Ruckensteinin sanoin. Kansainvälisessä innovaatioajattelussa tapahtuu kulttuurinen käänne. Siirrytään antropologisempaan ymmärrykseen maailmasta. Jaetuissa tuotannon ja jakelun prosesseissa korostuvat luomisen sosiaaliset ja kulttuuriset ulottuvuudet. Syntyy humanistisempi näkemys siitä mikä ihmisiä innostaa ja liikuttaa.

Lähteitä ja oheisaineistoa:

Tuire Santamäki-Vuori: Lopettakaa luukuttaminen. Demari 23.2.2010.
Giovanni Pico della Mirandola: Ihmisen arvokkuudesta.
Tuija Kotiranta: Aktivoinnin paradoksit.
Anna Lönnroth: Työn tekemisestä pitää maksaa palkkaa. HS 1.3.2010.
Minna Ruckenstein: Kohti ihmislähtöistä innovaatioympäristöä. Tieteessä tapahtuu 1/2010.
Risto Heiskala: Mitä Suomen oppineilta puuttuu? Tieteessä tapahtuu 1/2010.
Sirpa Jalkanen: Miten tässä näin kävi? Tieteessä tapahtuu 1/2010.
Sosiaalitupo.
Työmarkkinakeskusjärjestöjen täydentävä lausuma Sata-komitean mietintöön.