Tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta pohdittiin 11.3.2010 Helsingin yliopistolla. Yliopistojen inhimillisten voimavarojen hallinta oli puolestaan VTV:n seminaarin aiheena eduskunnassa 18.3.2010.

Miksi tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ylipäänsä tarvitsee tai pitää kysyä? Vaikuttavuus-sana on vieraannuttava ja byrokraattinen, valtion hallintaslangia. Sana itsessään ilmentää valtasuhdetta. On joku, joka vaikuttaa ja joku toinen, joka vaikuttuu. Tiedemaailma ei tätä valta-aspektia ole huomaavinaan. Eikö tieteen pitäisi tunnistaa omat piilo-oletuksensa? Onko yliopisto vietelty tai pakotettu pohtimaan vaikuttavuuttaan? Asetelma hivelee myös teitä itseänne, olettehan tärkeitä, vaikutatte.

Suomen tiede-elämällä on historian saatossa toki ollut ”vaikuttavia” pyrkimyksiä. 1800-luvulla rakensitte kansallista sivistysohjelmaa. 1930-luvulla kasvatitte Suursuomea. Sotien jälkeen keksitte arrogantin akatemian. 70-luvulla löysitte köyhän kansan, haalitte lahjakkuusreservejä, avasitte yliopistojen ovia, massayliopistoksi nimetty. 90-luvulla nikkaroitte tieteestä ja teknologiasta selviytymisstrategiaa Suomelle, ei siis enää sivistysohjelmaa, huomatkaa kielen muutos. Tänään yliopistoja ohjataan lain voimin yritysten pelastajiksi, tuotekehittäjiksi, vuorovaikuttajiksi. Tehtäväkuva suppenee aste asteelta. Ylikypsän sivilisaation merkki, alatte ihmetellä itseänne. Yliopisto on kuin lyytimummo, joka nurkassa istuen miettii mitä tekisi.

Suomessa on peräti lakiin kirjoitettu, että yliopistojen tulee edistää tutkimusten ja taiteellisen toimintansa yhteiskunnallista vaikuttavuutta (yliopistolaki 2 §)).


Tiivistyksiä ja tulkintoja seminaarien esitelmistä

Akatemian hallituksen puheenjohtaja Arto Mustajoki:

Tieteen vaikuttavuuden käsite on ongelmallinen, mitä elementtejä siihen kuuluu? Tuskin mitään relevanttia voidaan mitata, ja vähät mittarit kertovat marginaalisen osatotuuden. Ei ole kunnon tietopohjaa, numeroita eikä välineitä. Vaikuttavuutta arvioidaan anekdoottien ja lähipiirin kokemusten perusteella. On mietittävä parempaa tapaa mitata.

Tarmo Lemola:

Ei ole olemassa viisasten kiveä tutkimustoiminnan kunnolliseksi mittaamiseksi, parhaatkin mittarit ovat sijaismittareita. Mittaamisen tapaan liittyy monia avoimia kysymyksiä. Mitä pyritään mittaamaan? Mikä on analyysitaso? Miksi mitataan? Mitattavan asian moniaineksisuus, aikajänne, vaikutusten epäsuoruus ja päällekkäisyys, mittausta ohjaa oleva tieto eikä tarve. Mittaaminen ilmentää epäluottamusta mitattavia kohtaan. (Lähteekö yliopistolaki siis epäluottamuksesta? Voidaanko luottamusta odottaa vastapuoleltakaan? Tämäkö on sosiaalista pääomaa?)

Professori Markku Löytönen:

Aikajänne perustutkimuksesta käytännön sovelluksiin voi olla vuosikymmeniä, satakin vuotta. Perustutkimus synnyttää polkuja kohti sillä hetkellä tuntematonta (Tigerstedtin kyistä verenpainelääkkeeseen, Fourierin laskennasta kännyköihin). Onko perustutkimuksen vaikuttavuutta järkevää yrittää mitata? Löytösen vastaus oli EI ja KYLLÄ. On mitattava väestötasolla kansakunnan ja ihmiskunnan eliniän, terveyden, koulutuksen kehitystä.

EVAn tutkimusjohtaja Ilkka Haavisto:

Yliopistouudistus on tärkeä yritysten menestykselle. Uudistus oli yllättävän radikaali ja syvällekäypä. EVA tuki sitä voimakkaasti. Yritykset kysyvät yliopistoilta, mitä teillä on meille tarjota. Yliopistot miettivät, mitä yritykset niiltä haluavat. Nyt on luotava kysyntälähtöinen perspektiivi, head huntingia, amerikkalaista mallia.

Ragna Rönnholm, Tieteentekijöiden liitto:

Nyt trendinä on kohti keskitettyä, erilaisuus tuhotaan. Monimuotoisuus on yliopistojen elinehto, yhdenmukaisuus vaarallista. Globaaleista kysymyksistä nousevia tarpeita ei voida ennustaa. Ajattelu ja sen mahdollisuus ei ole triviaali asia. Yliopisto ja tutkija eivät ole hyödykkeitä, joita ostetaan ja heitetään pois.


Kummin päin vaikutuksen pitikään kulkea

Kummin päin vaikutuksen pitikään kulkea, tieteestä yhteiskuntaan vai yhteiskunnasta tieteeseen? Miksei puhuta yhteiskunnan tieteellisestä vaikuttavuudesta? Olihan meillä kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmakin. Miksei siis kansalaisvaikuttamisen tiedeohjelmaa? Kyseessä ei olisi populismi eikä tieteen madaltaminen, vaan tieteen kysymisen tavan ja sisällön palauttaminen lähemmäs ihmisyyden, elämän ja aineen olemusta. Tieteen tehtävä ei ole pelastaa Ensoa, Metsoa tai Konetta.

Yliopistojen ohjailun ja vaikuttavuuspuheen sekamelskaa taustoittaa kuvio (Hölttä & Kivistö):



Kuvioon mahtuvat 1900-luvun yliopistopolitiikan ”hölmöilyt”. Vaikuttavuusretoriikkaa edelsi tulos- ja tuotosretoriikka. Myllyä pyöritettiin, tohtoreita suollettiin (Kauppalehti Saarikoski).

Nyt meitä ohjataan kohti ”kysyntälähtöistä” yliopistoa kuten EVA edellä kertoi. Mutta kenellä on mahdollisuus kysyä ja miten: kansalaiset, yhteiskunta, yritykset, poliittinen demokratia, globaalit ongelmat?

EVA antoi jo oman vastauksensa: yrityksillä. Myös Vanhasen sivistyshallituksen innovaatioselonteossa lähtökohdaksi asetettiin kysyntälähtöisyys. Puolueet kokoomuksesta vihreisiin sitä ylistivät.

Yliopistojen maksullistaminen (lukukausimaksut) livahtaa kysyntälähtöisyyteen. Eli raha kysyy. Kieli on vallan peli.

Seppo Hölttä ja Jussi Kivistö: ”Kansalaisten korkeakoulutusta koskevat preferenssit ja valinnat eivät enää ohjaudu yliopistoille poliittisen järjestelmän kautta. Kansalaisesta on tulossa toimija, jonka toiveet ja tarpeet vaikuttavat suoraan yliopistojen toimintaan ja talouteen.”

Vaikuttavat suoraan! Olisiko tässä ratkaisu Suomen tiedemaailman vaikuttavuusongelmaan?

Hölttä ja Kivistö arvelevat, että yliopistoja ja kansalaisyhteiskuntaa koskeva keskustelu muuttuu monitulkintaiseksi. VTT:n tutkija Kirsi Hyttinen ehdottelee ohjauskulttuurien moniäänisyyttä ja rinnakkaisuuksia. Yliopistolaille sellainen on vierasta.


Yliopistolain epätieteellisyys

Suomessa on siis peräti lakiin kirjoitettu vaade yliopistojen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Vaade ei tyydy olemaan sanallinen. OPM jakelee valtion (meidän) varoja yliopistoille niin sanottujen vaikuttavuuden, laadun ja tuloksellisuuden perusteella. Täten sanotut käsitteet ovat lain ja rahanjaon perustavia lähtökohtia.

Silti laissa tai sen perusteluissa ei sanallakaan sanota mitä yhteiskunnallinen vaikuttavuus tai laatu ovat. Käsitteitä ei määritellä, ei täsmennetä, ei rajata, ei tehdä ymmärrettäviksi tai yleisesti hyväksytyiksi. Ne annetaan itsestäänselvyyksinä, ilman viittausta mihinkään.

Vaikuttavuus-seminaarissa (siteerauksia edellä) ilmeni, että yhteiskunnallisen vaikuttavuuden käsitteestä ja sisällöstä ei ole yhteisellä tavalla ymmärrettyä näkemystä, osin jopa käsitteen oikeutuskin tuli kiistetyksi. Yliopistolaki on mainittu koko vaalikauden tärkeimmäksi laiksi. Tällaistako on Suomen lainvalmistelu, lainsäädäntö, politiikan ja hallinnon läpinäkyvyys? Yliopistojen rahoituskriteerejä koskeva asetus ja OPM:n päätös ei sisällöllisesti täsmennä yhteiskunnallisen vaikuttavuuden tai laadun käsitteitä. Sisältö ja käytännön merkitys jää virkavallan mielin määrin ohjailtavaksi. Keihin he puolestaan samaistuvat?

Onko tällainen laki itsessään laadukas ja tieteellinen? Yleensä jos rahanjaon peruste tai käsite kirjataan lakiin, tulee perusteen olla ymmärrettävä, selkeä ja yleisesti hyväksytty. Jos yliopistolaki olisi opinnäyte, eikö se tulisi hylätyksi epätieteellisenä, peruskäsitteiden määrittelemättömyyden takia? Näinkö tieteellinen on Suomen lainsäätäjä, eduskunta. Hallituspuolueet eduskunnassa ylistivät lakia maasta taivaaseen: Henna Virkkunen, Sari Sarkomaa, Jukka Mäkelä, Kyösti Karjula, Ville Niinistö, Johanna Karimäki jne.


Yhdenmukaistamispolitiikan kolmas Aalto

Ihmiskunta ei vältä kohtaamasta yhä uusia kriisejä: nälkä, talous, terveys, ilmasto, väestö. Kuka ennakoi uuden tiedon tarpeet, miten ohjata tutkijoita? Tarkasti rajattu ennakointi on mahdotonta. Ragna Rönnholmin ohella näitä kyseli OPM:n johtaja Leena Vestala.

Jos (kun) ihmiskunnan tila on näin kriisialtis, niin eikö tutkimus, ajattelu ja yliopistot pitäisi järjestää suhteessa tähän epävarmuuteen? Kyseessä on riskien hallinta. Viisas sijoittaja hajauttaa riskit, eikö niin. Suomen tiedepolitiikassa toimitaan päinvastoin: keskitetään, yhdenmukaistetaan. Johtaja Vestalan ja ministeri Virkkusen mukaan tiedemaailman lukuisat toimipisteet ovat ongelma, ei kaikkea kaikille, on karsittava. Vastaavaa karsintaa tuodaan politiikan alueelle; vaalilaeilla politiikkaa kynnystetään, vakautetaan, monopolisoidaan, estetään erilaisuus. Tiedemaailmassa keskittäminen ja monoliittisyys on riskeihin johtavaa politiikkaa. Tätäkö on yhteiskunnallinen vaikuttavuus? Riskipolitiikka pääsee etenemään leväperäisen yliopistolain suojissa.

Yhdenmukaistamista on harrastettu ennenkin, tuhoisin tuloksin. Allan Tiitan esitelmä kertoi, että 1600-luvulla Turun akatemian perustaminen tähtäsi valtakunnan yhdenmukaistamiseen. 1800-luvulla tieteellä oli Suomi-projekti, oman maan luonnon ja identiteetin hahmottaminen mutta myös kamppailu Venäjän yhtenäistämispolitiikka vastaan. Tänä päivänä tiedemaailmaa, taloutta ja kulttuuria yhdenmukaistetaan. Aikamme vainooja on tiedepolitiikka. Eduskunnan katolla istuu kaksipäinen kotka.


Tiedehallinnon kehälogiikka ja sisäinen jääviys

OPM:n johtaja Vestala kertoili vaikuttavuuden edellytysten ohjailusta OPM:n hallinnonalalla. Jos vaikuttavuutta ministeriön toimesta ohjaillaan, niin eikö vaikuttavuus tällöin ole sekä rahanjaon peruste että hallinnon omien toimien tuottama tila. Eikö tämä ole kehälogiikkaa ja sisäsiittoista jääviyttä? Näin tieteellistäkö on Suomen tiedepolitiikka? Esimerkki: Aalto-yliopistolle luodaan rajattomat ’vaikuttavuuden’ edellytykset, seuraavassa vaiheessa rahat yliopistojen kesken jaetaan vaikuttavuuden perusteella.


Ehdotuksia yliopiston yhteiskuntasuhteiksi

Kun tiedemaailmalla on lupa harrastaa itsensä ihmettelyä, niin meillä on oikeus harrastaa ideakehittelyä ja assosiointia. Jonathan Swiftiä esikuvana käyttäen teemme vaatimattoman ehdotuksen (modest proposal). Jonathanin lailla emme toki ehdota lasten syöntiä, liharuokahan ei ole terveellistä eikä Espoon valtuuston siunaamaa.

Seniorit Ihamuotilasta Tanskaseen todistivat vaikuttavuus-seminaarissa, että poliitikot eivät ymmärrä perustutkimuksen luonnetta ja merkitystä. Yliopistot, palatkaa siis tutkimaan perustaa: perustuslain toteutuvuus, sosiaalinen oikeus, osakeyhtiön moraali, kulttuurin fysiikka, elämä taiteena, aine ja elämä, universumi energiana jne.

Maan hallitus teki 4.2.2010 periaatepäätöksen demokratiasta. Suunnitteilla on jopa demokratian arviointi. Eikö tiedepolitiikan ja yliopistojen demokratisointi sopisi vallan mainiosti demokratia-arvioinnin kohteeksi?

Yliopistolaissa yhteiskuntaan vaikuttamisen välineeksi nostettiin tieteen rinnalle taide. Tämä lieneekin merkittävin taiteen arvostuksen kohotus kautta aikain. Tosin Taide-lehti 4/09 kummastelee, kuinka kehdataan puuttua yhteisön itsehahmotustapaan (taiteeseen). Länsimaisella kulttuurilla on taiteen arviointiin ikiaikaiset välineet: taidekritiikki ja estetiikka. Opetusministeriötä ei tarvita taiteen vaikuttavuutta ohjailemaan.

Kun taiteenteoria on nyt kohotettu lain tasolle, niin – hyvät yliopistot – keskittäkää, profiloikaa, painottakaa, strategioikaa. Siirtäkää taloustieteen laitokset, opetus ja tutkimus estetiikan filiaaliksi. Tällä olisi mittaamaton yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Pääministeri Vanhanen tilasi Akatemian entiseltä pääjohtajalta Antti Tanskaselta selviytymisstrategian Suomelle. Taiteen renessanssin myötä selviytyminen kääntyisi sivistysohjelmaksi 1800-luvun hengessä. – Estetiikan avulla maailman huipulle, nouse Suomi. Museoikaa kulutus, tuottavuus ja ekonomismi.

Valtion (OPM) työryhmä ehdotti jo kulttuurinkin yhteiskunnallisen vaikuttavuuden arviointia. Tehtävään tarvitaan kuulemma politiikkaohjelma. Mikä markkinarako yliopistoille, tehän olette vaikuttavuuden asiantuntijoita, distinguished professional.

Tiede, taide, kulttuuri – kaikilla aloilla me ihmiset olemme vaikutettavia. Entä jos tyydymmekin itsehahmotukseen, lakkaamme vaikuttamasta. Tutkikaa mitä haluatte, olkaa akateemisesti vapaita.

Arvoisat yliopistot, viimeisin on tärkein. Suomi tarvitsee tutkimusohjelman lakien, politiikan ja hallinnon tieteellisyyden tutkimiseksi, arvioimiseksi ja kohentamiseksi. Ohjelman tarve perusteltiin edellä: yliopistolain epätieteellisyys, tiedehallinnon sisäsiittoisuus ja jääviys, korppi eduskunnan katolla. Onhan tieteessä niin, että yksikin ristiriitainen havainto kumoaa teorian, tässä tapauksessa politiikan tieteellisyyden.

Lähteitä:

Tieteen vaikuttavuus-seminaari Helsingin yliopistolla 11.3.2010:
Tarmo Lemola: Miten vaikutuksia mitataan?
Markku Löytönen: Perustutkimus ja tutkimuksen vaikuttavuus.
Allan Tiitta: Miten vaikuttavuus tuli tiedepolitiikkaan.
Leena Vestala: Opetusministeriö ja vaikuttavuuden ohjaus.
Yliopistojen inhimillisten voimavarojen hallinta -seminaari eduskunnassa 18.3.2010.
Ilkka Haavisto: Yliopistouudistus, yritykset ja yliopistojen HR. (EVA)
Seppo Hölttä ja Jussi Kivistö: Yliopistojen rahoitusmallit ja kansalaisyhteiskunta – monitulkintaisia näkökulmia. Teoksessa Paras mahdollinen julkishallinto.
Taideteoksen vaikuttavuuden arviointi. Taide 4/09.
Henna Virkkunen: Suomen korkeakoulutus ja tutkimus liian pirstaleista.
Jonathan Swift: Modest proposal.
Akuliina Saarikoski: Rahat pois yliopistolta.
Tuhlausta tohtoriputkesta. Kauppalehden uutisblogi 28.2.2008.