kommentoitu US-versio

Kuulas kevätaamu Suomenselän pälvisillä hangilla. Miksi teeri ei kukerra? Hiljainen kevät.

Kinnulassa, pääministeri Pekkarisen synnyinsijoilla, tiedetään vastaus. Taivaalla liihottaa kanahaukka. Teeren noustessa hangesta iskee haukka nuolen lailla teeren selkään, nauttii aamupalan. Haukka syö teeren päivässä, läpi talven. Montako teertä on keväällä jäljellä, ehkä ei yhtään?

Ei kovinkaan kauan kun kymmenpäiset teeriparvet lentelivät suolla käkkärästä käkkärään. Sitten valtakunnan ”vihreät” keksivät rauhoittaa kanahaukan. Raukka on kuolemassa sukupuuttoon. Saivat haukkansa, mutta selkien kansalta vietiin teeri. Toisen voitto on toisen häviö. Tällaista on ekologia Suomessa. Suojelijat hokevat: laji, laji, laji, se on ainoa sana minkä he osaavat.

Suojelijat eivät tunne suomenselkien elämäntapoja, sosiaalista kestävyyttä. Syksyisin lehtien kellastuessa, suon höyrytessä, kuulaan syysaamun ja voipuneen auringon kohdatessa on metsänriistan etsiskely kansan tapa ja raikkaan elämän perusta. Tärkeätä ei aina ole saalis, vaan poriseva kahvi suon laidalla. Suomen selkä on teeren kukerrus, syksyinen parvi hongan oksalla.

Tänään metsästäjä samoaa syksyn, löytää yhden tai kaksi, luovuttaa, istahtaa sohvalle, avaa television.

Helsingin ja Espoon metropoliitat ajelevat kerran kesässä kansallispuistoon ilottelemaan ja haukkaansa tähyilemään. Haukan lailla metropolistit ajavat selkien kansan Espoon perukoille metron perävaloja ihmettelemään, ikkunasta tuijottamaan ja toimeentulotukea haikailemaan. Ei maistu odottajan suussa täkkäliha, pelkkä hookoon käyrä.

Mutta ei löytynyt Kinnulan Ässämarketista omegamunia. Tappion korvaa Kinnulan oma metso. Metso muutti ihmisten seuraan kirkolle, kotoutui, liekö raukka haukkaa paennut. Koko talven metso on kirkon kupeessa tepastellut, kinoksen päältä se tarkkaa Kinuskissa kävijöitä, mitä kassiinsa laittavat, millaisen jalanjäljen (hiiltä tai vettä) ostoksiinsa kätkevät. Metson itsensä jalanjäljen, sen ensi kertaa nähtyään, tunnisti yksi paikallinen asukki, täkkälihalla varttunut.

metso 079.jpg

(Kuva: Juha Kinnunen, Kinnula 2010)

Kinnulan metsoa voit katsoa silmästä silmään, ei siipikään värähdä. Vielä pari viikkoa kevättä kohti niin metso pyöräyttää Kinnulalle omat munat, luomua, omegaa, pettään juurelle jos naaraan löytää. Pääministeri Pekkarisen serkkukansalle, jimeille ja jameille riittää metson munissa ihmettelemistä.

Eduskunnassa jauhavat metsälakia. Vanhaa keitosta, Lipposen pakkolaki vuodelta 1995 uuskieleen paketoituna. Viherpeipot valiokuntaa myöten poimivat irtopisteitä, kirjoittavat blogeihinsa: ”metsänhoito uudistuu”. Höpö höpö. Aukeiksi teerten kalliot, sileiksi metson männiköt, turpeet pölynä ja savuna ilmaan, Keljonlahteen tupruamaan, Kivijärveen mutimaan.

Espoon tyttöset, te puhutte innovaatioista ja monikulttuurisuudesta. Missä on metsän monikulttuuri?

Selän saloilla meillä on omat lakimme. Kysymme teereltä ja metsolta. Mikä kallio säästetään, mikä mänty kasvakoon, montako haukkaa eläköön. Täällä tinttikin laulaa oikein, toisin kuin metropolinne pätkälaulajat. Täällä mänty tietää miten kuolla, keloksi teeren istua. Täällä juomatkin lasketaan itse, prosentti on 90. – Totta, pitkäperjantaina testattiin.

Tapiolan teknoviisaat valitsevat rehtorikseen teeren (Aalto, Teeri). Siitäkö alkaa Suomen kukerrus? Vai sammuu kuten Suomenselän männiköissä? Aallon kaksipäinen kotka ryöstää Suomen.

(Edvard Isto: Hyökkäys)