Hallitus antoi eduskunnalle selonteon kulttuurista. Miten selonteko viritti eduskunnan? Poimintoja edustajien puheista:

  • Taide on väline nähdä ja kokea yhteiskuntaa.
  • Syvällisempi kulttuuri herättää meidät ajattelemaan, muistamaan ja tiedostamaan.
  • Päämäärätön, kokeileva taide on uusiutumisen edellytys.
  • Me halutaan laulaa, soittaa ja tanssia (Lontoon katunuoret).
  • Historia on osoittanut, että kehityksen voimat ovat kulttuurin voimia. Markkinavoimat tulevat ja menevät, poliittiset voimat vaihtuvat, mutta positiiviset kulttuurin voimat kestävät yli aikojen.
  • Kulttuuri on yhteiskunnan ankkuri. Kulttuuri on kertomus ajastamme, se on kertomus ajasta ennen meitä, se on kertomus ajasta tässä hetkessä. Kulttuuri on muistimme. Kulttuuri on väline viedä meidän aikakautemme tunnelmia tulevaisuuteen.
  • Jo ajatuksellisesti kulttuurin tulevaisuuden määrittäminen, etukäteen pakottaminen ruotuun, tuntuu väkinäiseltä, jopa vastenmieliseltä.
  • Jos kulttuuriksi määritellään lähes kaikki ilmiöt, mitä yhteiskunta sisältää, eikö se banalisoi koko kulttuuri-käsitteen?
  • Sivuuttaako Suomen kulttuuripolitiikka digitaalisen kulttuurin myös jatkossa?

Upeita näkemyksiä kulttuurin luonteesta. Millä tavalla kulttuurinen näkeminen toteutuu ajassamme? Amerikkalaiskirjailija David Shields vastaa (HS 16.5.2010):

Kirjallisuus on menettänyt merkityksensä länsimaisessa kulttuurissa. Alennustila juontaa juurensa taiteen autonomisoimiseen 1800-luvulla. Romaani puhdistettiin taidemuodoksi ja mielikuvituksen tuotteeksi. Kirjallisuus vetäytyi itseensä ja lakkasi kommunikoimasta tieteen, filosofian ja yhteiskunnallisen ajattelun kanssa. Näin tallattiin polku kohti merkityksettömyyttä. Fiktiosta ja juonikertomuksesta ei ole nykytodellisuuden hahmottajiksi, juoni lukitsee ajattelua. Formalismi ja nihilismi ovat eurooppalaista todellisuuspakoa. Todellisuus on osin ennakoimatonta. Taiteen muodon on vastaavasti oltava joustava, muuntuva. On sekoitettava tekstilajeja, ristivalotettava teemoja, harrastettava ajatuskokeita, todellisuutta on käsiteltävä henkilökohtaiseen tapaan. Tuloksena voi olla lyyrinen essee, kollaasi, proosaruno, askel kertomuksen tuolle puolen.

Leena Kirstinän haastattelusta kuvastuu taiteen ja sen tutkimuksen väheksytty asema Suomessa (KS 2.5.2010). Tiedepolitiikka hylkii humanistisia oppialoja. Elämme teknokratiassa ja tekstuaalisessa maailmassa. Kulttuurin toimintaehtojen tutkiminen on tärkeää, kirjallisuuden on pidettävä yllä vuoropuhelua.

Banaalius: kulttuuri toimialana, jalostusarvona, kulutuksena

Kulttuuriselonteko on oiva näyte kulttuurin latistamisesta ekonomistiseen käsitteistöön, elinkeinoministeriön operoitavaksi:

Kulttuurin osuus Suomen talouden arvonlisäyksestä on vaihdellut kolmesta neljään prosenttiin, kulttuurialojen työllisyys on hieman yli neljä prosenttia työllisestä työvoimasta. Kulttuurin ja joukkoviestinnän osuus kulutusmenoista on hiukan yli viisi prosenttia. Kulttuuri- ja elämysteollisuuden osuus kotitalouksien kulutusmenoista on kasvussa. Valtaosa elämysteollisuudesta on viihdetuotantoa. Kulttuurin kulutus kasvaa eri ikäryhmissä ja myös taiteen kulutuksen voidaan odottaa tulevaisuudessa kasvavan. Kulttuuritoimialojen jalostusarvo.

Lisäarvo! Jalostusarvo! Arvonlisäys! Toimiala! Kulttuurin kulutus! Elämysteollisuus! Osuus, sektori! Kultivoitunut – joskus sillä ymmärrettiin jaloa, jalostunutta. Tänään se on jalostusarvo, hallituksen kielessä kolikoiden kilinä, kassavirta, tilinpito, tuloslaskelma, markkinavoima. Modernisaatiohallitus Anni Sinnemäen sanoin.

Kulttuuri syvärakenteena

Analyyttisempi kulttuurinäkemys? Kirjastossa käteen osuivat Pertti Karkaman Kulttuuri ja demokratia, Simo Häyrysen Suomalaisen yhteiskunnan kulttuuripolitiikka sekä Humakin julkaisema Mahdollisuuksista totta. Häyryseltä vapaasti poimien:

Kulttuuri pureutuu kollektiivisen käyttäytymisen taakse, paljastaa yhteiskunnan hierarkioita, syvärakenteita, myyttien ja suorittamisen taustoja, kollektiivista tiedostamatonta, maailmankuvia, maailmanselityksiä ja niitä ylläpitäviä laitoksia ja tapoja, ’tosiasioiden’  kategorioita, ajattelun ja tuntemisen tapoja, arvorakenteita, sosiaalisina ja kulttuurisina faktoina pidettyjä asiaintiloja, sivilisaation luonnetta, kulttuurin arvo- ja tietojärjestelmiä, mentaliteettia, kulttuurista valtaa ja kurinpitoa. Kaikessa politiikassa on kulttuurinen ulottuvuus.

Kulttuuripolitiikka joko säätelee kulttuuria halutun syvärakenteen mukaiseksi (selonteossa juuri näin: ekonomismi, toimiala, sektori, lisäarvo, imago, taide työelämään kiinnittäjänä ja koheesiona)  tai kulttuuripolitiikka muokkaa syvärakenteita (Suomessa viime mainittu on tehty mahdottomaksi esim. yliopistolailla, vertaa Shields, Kirstinä, kulttuurin autonomia, toimintaehtojen tutkiminen).

Kulttuurisen syvärakenteen pohjalta voidaan päätyä ekonomistisesta politiikasta jyrkästi poikkeaviin näkemyksiin. Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen (HS 26.5.):

Taloutta ei pidä kasvattaa vaan supistaa. Tämä on termodynaaminen ja aritmeettinen tosiasia. Kulttuurien tutkimus on osoittanut, että kulttuurit määrittelevät eri aikoina aineelliset tarpeensa ja luonnonvarojen tarpeen hyvin vaihtelevasti.

Eipä ihme että taiteen ja kulttuurin tutkimus heitetään yliopistoista ulos tai vähintään heidät masennetaan. Eduskunnalle annetun selonteon perimmäinen tarkoitus – pehmoretoriikkaan käärittynä – on vietellä kansanedustajat ekonomismiin. – Edustajat, omistakaa kesälomanne kulttuurin tutkimukselle, sivistykselle, unohtakaa selonteot.

Kulttuuri – kauppaa ja imagoa

Selonteko: Kulttuurilla on tärkeä rooli myös kehittyvien maiden talouden vahvistamisessa. Kulttuuri on henkiseen pääomaan perustuvaa taloutta sekä tuotteiden ja palveluiden kauppaa, jota voidaan käyttää tietoisesti edistämään yhteiskuntakehitystä. Kulttuuri on myös tärkeä osa kansainvälistä Suomi-kuvaa, joka voi edistää Suomen kilpailukykyä, matkailuelinkeinoa ja vientiteollisuutta kansainvälisillä markkinoilla.

Suomessa kulttuuri siis alistetaan vientiteollisuuden ja sen imagon välineeksi. Millaiseen maailmaan joudumme? Päätoimittaja Pekka Mervola kiteyttää (KS 14.5.):

Sosialismin paineessa markkinatalous ihmiskasvoistui. Sittemmin markkinatalous laajeni rajusti. Nyt kasvuvaihe on takana ja siirrytään kurjistavaan kilpailuun. Supersuurista yrityksistä tulee ongelma yhteiskunnille ja riski valtioille. Sisäisessä päätöksenteossaan suuryritykset voivat olla suljettuja diktatuureja. Globaali hallinta on tällä hetkellä hajalla, mutta superyritykset on saatava aisoihin.

Yritysmaailmasta yksi ja toinen hyppää ulos. Yritysjohtaja Mervi Wallenius siirtyi Valamon luostariin todeten: aika vaatii uudenlaisia keskusteluavauksia, on haettava uutta näkökulmaa (KS 13.5.). Samoja sanoja käytti professori Hukkinen.

Viimeisin sfääri, missä uusien näkökulmien tarvetta ei tunnisteta, on politiikka, hallitus, eduskunta. Kulttuuriselonteko olisi ollut mitä soveliain foorumi, suorastaan vaatinut sitä, mutta ei, sali on tyhjä. Minne he katosivat, baariin, nokosille, kännyä näpyttämään.

Taiteen politisointi

Suomessa on pilkattu taiteen politisoitumista 1970-luvulla. Kuka oikeasti politisoi kulttuurin? Sen tekee nykyhallitus. Poimitaanpa selonteosta:

Kulttuuri nähdään entistä enemmän alueiden tulevaisuuden keskeisenä kehitystekijänä. Aluekehitystoimijoiden ja alueellisten kulttuurihallintotoimijoiden toiminnan merkitys lisääntyy. Alueelliset taidetoimikunnat ovat osa valtion taidetoimikuntalaitosta. Valtiollisia aluehallinnon toimijoita ovat myös uudet elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskukset (ELY) ja aluehallintovirastot (AVI). Kulttuuri sisältyy ELYjen toimialaan (laki). Maakuntien liittojen tehtäväkuvassa kulttuurin rooli vahvistuu. Toimijoiden välinen yhteistyö nousee avainasemaan. Vahvistetaan elinkeino- ja ympäristökeskusten edellytyksiä edistää alueensa kulttuuritoimintaa ja alan työllisyyttä. Kehitetään taiteen ja kulttuurin aluetoimijoiden keskinäistä koordinaatiota ja tiivistä yhteistyötä valtion ja kuntien aluehallinnon toimijoiden kanssa.

Eduskuntakeskustelun jälkeen valtioneuvoston on määrä tehdä päätös ”laaja-alaisen yhteistyön käynnistämisestä taiteen ja kulttuurin soveltamisaloilla osana eri hallinnonalojen toimintaa … toimenpiteistä taide- ja kulttuuripolitiikan vaikuttavuuden lisäämiseksi yhteiskuntapolitiikassa eri hallinnonalojen yhteistyönä.”

Miksi vain eduskuntakeskustelu? Mihin heitätte kulttuurin ja yhteiskunnan tutkijat, yliopistoväen? Eikö keskustelulla mediassa, netissä, blogeissa, seuroissa ole arvoa? Millaista politiikkakäsitystä te edustatte? Ylätasoa, instituutiota, hallinnoitua, seisotettua.

Kuka asettaa alueelliset taidetoimikunnat? Maakunnan liitto. Eikö tämä ole pöyristyttävää!, katso laki alueiden kehittämisestä 1651/2009, § 12. Eduskunta hyväksyi lain 2009. Maakunnan liittojen ’päättävät’ elimet ovat poliitikkojen keskenään valitsemia. Taidetoimikuntien valinnoilla politiikan sisäpiiri on asetettu ohjaamaan taidetta. Kuitenkin on vaikea löytää  ’päättäjää’, joka olisi edes kiinnostunut taiteen sanomasta, tulkinnoista, vihjeistä ja ohjeista. Silti he asemoivat taiteen ’alueiden keskeiseksi kehitystekijäksi’.

Mitä sanoo perustuslaki? Taiteen autonomia on turvattu. Mitä sanoo kulttuuriselonteko toisaalla: päämäärätön, kokeileva taide on uusiutumisen edellytys.

Yritysmaailma valittelee dynamiikan puutetta, henkistä anemiaa, vanhoihin rakenteisiin juuttumista, Suomen pysähtyneisyyttä (Kauppalehti 24.5.).

Taide on politisoitu perustuslain vastaisesti. Taide on alistettu ’kehityksen’ ja valtiopolitiikan välineeksi. – Jospa pysähtyneisyyden syy löytyykin tästä!  Näinhän toimi myös sosialismi, sosialistinen realismi, kulttuurin saavutusten näyttely.

Miksi iso sali tyhjenee kulttuurikeskustelun alkaessa? Pitääkö tällaista eduskuntaa kestää? Miksi hallitus saa istua?

Olisipa enemmän kuin yksi näin puhuvia kansanedustajia: ”Kehityksen voimat ovat kulttuurin voimia. Markkinavoimat tulevat ja menevät, poliittiset voimat vaihtuvat, mutta positiiviset kulttuurin voimat kestävät yli aikojen.” Olivatko Aleksis Kiven viimeiset sanat: minä elän. Päättikö Ovidius teoksensa samoihin sanoihin?

Onko Suomi Iran? Elokuvaohjaaja Kiarostami sanoi äskettäin (HS 20.5.2010):

”Valtaan kytketyistä teoksista ei tule taideteoksia vaan vallan työkaluja. Taiteen pitää olla irrallaan vallasta ja ajankohtaisuuksista, sillä vain silloin taiteella voi olla oma merkityksensä, joka on syvästi poliittinen. Taide on ikuisempaa kuin valta.”

Ketteryys

Selonteko: Luova työ edellyttää ketteryyttä ja joustavuutta. Sen voima ei ole makro- vaan mikrotaloudessa.

Miksi mikrotaloudessa? Kulttuuri ja sen tutkimus ovat laaja-alaista luovaa työtä. Pohdittavana on talouden moraali, yhteiskunnan rakenteistuminen ja mentaliteetti. Tämä jos mikä on makroa.  Kulttuuri kulkee talouden yllä, alla, sisällä ja vieressä.

Luova työ

Selonteko: Luovan työn luonteeseen kuuluvat kokeilu, satunnaisuus ja leikki. Luova työ on kulttuuritoimialojen talouden ydinresurssi ja muutosvoima. Luovuus on kyky yhdistellä asioita ja merkityksiä uusiksi kokonaisuuksiksi ennen kokemattomalla tavalla. Luovuuden edellytyksiä ovat ihmisten henkinen liikkuvuus ja ajattelun avaruus, elämänympäristöjen monimuotoisuus sekä mahdollisuus leikkiin ja kokeiluun.

– Hienoa. Mutta astukaapa valtion virastoon tai muualle työelämään. Olemmeko ennen kokemattomia? Yhdistelläänkö asioita uusiksi? Onko ajattelu avaraa? Sallitteko meidän leikkiä, tehdä avoimia kysymyksiä?

Työelämässä on puolet suomalaisista, yli 2 miljoonaa. Onko miljoonien työ luovuuden kehto? Saammeko olla yrittäjiä työssämme, oivallusyrittäjiä? Onnistumisen (suoriutumisen) mittariksi ehdotan seuraavia: yleisön kiinnostus, lukijoiden määrä ja ilo, sosiokulttuurinen innostaminen.

Luova talous ja kulttuurivienti

Selonteko: Kulttuuri on henkiseen pääomaan perustuvaa taloutta sekä tuotteiden ja palveluiden kauppaa… Kulttuuriosaaminen on tulevaisuuden luovan talouden keskeinen menestystekijä… Työ- ja elinkeinoministeriön kanssa jatketaan luovan talouden strategisen hankkeen jatkotoimenpiteitä. Kehitetään kulttuuritoimialojen talouden arvoverkostojen toimivuuden, yrittäjyyden, liiketoiminta- ja markkinointiosaamisen, kulttuurituonnin ja -viennin sekä kulttuurimatkailun edellytyksiä.

Mössökieleen kätketään mikä tahansa politiikka. Sinfoniaorkesterit ry:n Kalevi Aho sekä Avantin Kari Kriikku sanoutuivat irti opetusministeriön tuesta kaupallisille yrityksille (HS 15.5.). – Viennin edistäminen on uusi tavoite, perusteena on Finpron selvitys, kulttuurivientiohjelma Kiinaan sekä hallitusohjelma, vastaa ministeriö.

Framen toiminta oli taiteilijaperusteista. Sen takia se lopetettiinkin, arvelee Taide-lehti.

Kaiken kaikkiaan: sinfonikot, kokeileva musiikki, kuvataiteilijat, kaikki heidät ja meidät raivataan pois ’lisäarvoa’ tuottavan kulttuuriviennin tieltä. – Voi maailman latteutta, kauppapuksujen kulttuuria, sinivihreää hallitusta, luovaa taloutta, syrjäyttämisen politiikkaa.

Kulttuuritutkimuksen korporaatio

Selonteko: Kehitetään kulttuurin alojen monitieteisen tutkimuksen rahoitusmahdollisuuksia. Päätoimijoina ovat ministeriöt, Suomen Akatemia, yliopistot ja tutkimuslaitokset sekä säätiökenttä.

Tällä toimijarakenteella ei ole pelkoa kulttuuristen syvärakenteiden tutkimuksen viriämisestä. Ekonomisti Juhana Vartiainen moittii Suomea äärikorporatiiviseksi. Vastaava sulkeuma on tieteen, tutkimuksen ja innovaatioiden kentässä. Sulkeuma lukittiin mm. yliopistolailla. Ajatelkaa tätä: kulttuurin tutkimuksen päätoimijoina valtion ministeriöt ja virastot, akatemia ja laitokset, tehtävänä löytää lisäarvoa, jalostusarvoa ja imagoa. Kulttuurin uusi kultakausi.

Mitä tekevät kansanedustajat? Hiipivat loukkoihinsa.

Kokeileva politiikka

Päämäärätön, kokeileva taide on uusiutumisen edellytys. Luovan työn voima on mikrotaloudessa. Näin selonteko opettaa. Eikö kokeilevuus ja mikrotalous hedelmöittäisi myös politiikkaa? Miksi tämä halutaan estää? Miksi vaalilakiin halutaan 3 prosentin valtakunnallinen äänikynnys? Kynnyksellä ehkäistään ’päämäärätön, kokeileva politiikka’, oikeammin sanoen päämäärien arviointi ja etsintä, mikä on politiikan perustehtävä, estetään luovuus ja kokeilevuus. Ilkka Kanerva kertoi jo syynkin: eduskuntaan ei pidä päästää hörhöjä. Taiteessa ja yhteiskunnassa hörhöily on uusiutumisen edellytys (tosin seulottuna ja sovelluksiin ohjattuna).

Kulttuurin laaja kaari, tulevaisuus

David Shieldsin mukaan kirjallisuus (taide) on ollut syrjässä pari vuosisataa. Samaan aikaan talous on tuottanut yhteiskuntaan kriisin toisensa jälkeen. Raimo Väyrynen sanoo Euroopan unionia rakennetun rationaalisten markkinoiden mallin mukaan (Turun Sanomat 19.5.). Tämä yhtälö ei mene tasan, mistä klikkaa.

Kulttuuriministeri Wallin kirjoittaa (HS): Olemme ajautumassa kriisien pakottamana post-nokialaiseen yhteiskuntaan. Yhteiskuntien ja talouksien kriisejä ovat aina seuranneet tuotantotapojen muutos, talouden kasvu ja uudet markkinat.

Kulttuuriselonteko: talouden kasvua syntyy taiteen sovellusten ulottuessa kerrannaisvaikutuksina yhteiskunnan kaikille sektoreille. – Taiteen kerrannaisvaikutus? Tämähän kuulostaa Keynesin työllisyyskertoimelta? Valtion sykäys poikii moninkertaisen vaikutuksen. Uusi talousinnovaatio: kulttuurikerroin?

Keynesille riitti rahan ja tavaran kierron kiihdyttäminen (kysynnän lisäys), kapitalismin pelastaminen. Niinpä maailma hukkuu tänään bulkkiin. Sosiaalivaltio teki ihmisestä rahankierron välikäden, välivaraston, tukiautomaatin. Nyt talous huutaa taidetta apuun. Aallon pajat ja pojat designia Koneelle nystyröimään. Ihmiset olkoot missä ovat, onnensa nojassa.

Mikä on nykykriisin ongelma, analyysi ja ulospääsy? Onko ongelmana taiteen vuosisatainen syrjäytyminen? Vai rationaalisuusharha, talouden ratkeamaton kriisialttius? Jos ongelma on molemmat, niin pitäisikö ne ratkoa yhdessä? Eikö tässä tarvittaisi kulttuuritutkimusta, syvärakenteiden tutkimista, ei pinnallista kerroinhölöä, ei pelkkää designia, ei Etlan, VATTin eikä Kianderin ekonomismia.

Kuinkahan kulttuuri miellettiin antiikin Kreikassa, Roomassa, 1800-luvun Suomessa, 1930-luvun kriiseissä, sosiaalivaltiossa, entä tänään? Mitkä kaikki ovat kulttuurisia arvoja: hyvyys, kauneus, totuus, minuus, kohtuus, keskitie, harmonia, katharsis, uusiutuminen, dynamiikka, vointi, onni, onnellisuus.

Kulttuurin vaikuttavuus

’Vaikuttavuutta’ tungetaan kaikkialle: yliopiston vaikuttavuus, tieteen vaikuttavuus, kulttuurin vaikuttavuus, taiteen vaikuttavuus, vaikutusten arviointi: yva, sova, tava, suva. Vaikuttavuus on vallanpitäjien kieltä. Voiko ihminen vaikuttaa elämäänsä, työhönsä, politiikkaan, kulttuuriin – näin päin kysymys on asetettava.

Vaikuttavuuspuheessaan kulttuuriselonteko kulkee nurinpäin. Oikeasti taide arvioi politiikkaa, työelämää, taloutta ja yhteiskuntamoraalia.

Yhteiskunnan organisoitumisen tulee määrittyä kulttuurisesti, ei työsopimuslailla: dialogisuus, keskustelevuus, koettelevuus, haastavuus, ihmettelevyys, kyseenalaistus, nauru, leikki.

Mihin tässä tarvitaan eduskuntaa? Mitä sana tarkoittaa – edus, minkä edus? Viittaako se johonkin, mihin? Tieteilijät todistelevat luonnon ja kulttuurin itseorganisoituvuutta. Mihin siis tarvitaan eduskuntaa?

Eduskunta-Finlandia

Politiikan arviointi -blogi ryhtyy myöntämään vuotuista Eduskunta-Finlandiaa. Palkinnon saa kansanedustaja, joka laatii (puhuu) parhaan lyyrisen eduskuntaesseen.

Vuonna 2010 valinta tehdään kulttuuriselonteon lähetekeskustelun perusteella. Ehdokaskolmikko valikoitui nopeasti: Esko Ahonen (kesk), Sanna Lauslahti (kok) ja Pertti Virtanen (PS).

Palkinnonsaaja julkistetaan samana päivänä kun eduskunta äänestää ydinvoimasta. Päivän valinnalla korostetaan lyriikan ensisijaisuutta ydinvoimaan nähden. Kannustamme eduskuntaa kulttuurin ytimeen.

Tällä kertaa palkintoehdokkaiden valintaa helpotti suuresti se, että 97 % edustajista poistui salista jo ennen kulttuurikeskustelua, vaalikauden ainoaa. Vihreistä yhtään sanaa eivät sanoneet Janina Andersson, Tuija Brax, Pekka Haavisto, Timo Juurikkala, Heli Järvinen, Johanna Karimäki, Ville Niinistö, Kirsi Ojansuu, Anni Sinnemäki, Johanna Sumuvuori ja Oras Tynkkynen. – Ajatelkaa, neljä vuotta eduskunnassa eikä sanaakaan kulttuurista! Saavutus tämäkin, ei onnistu kaikilta. Elämä kai sujuu ilman kuluttavaa kulttuuriakin. Niiden kolmen vihreän, jotka jotain sanoivat, puheita ei filosofia (viisaudenrakkaus) raskauttanut.