essee.net

Julkinen talous tienhaarassa. Tulevaisuuden voittajat. VM:n virkamiehet sekä taiten valitut tutkijat (Juho Saari, Jaakko Kiander) vedättävät eduskuntaa ja kansakuntaa, pyykittävät vaalikeskustelua ja vaalien jälkeistä politiikkaa.

Eduskunnasta ei löydy analyyttistä kykyä kritisoimaan VM.n raportteja. Tutkas-seurassa puhuttiin politiikan ja tutkimuksen suhteesta. Kyösti Karjula kaipasi näkemystietoa, ymmärrettävää kerrontaa kansalle, ihmetteli tiedeyhteisön hiljaisuutta (’mistähän heitäkin palkitaan’) ja varoitti konsensuksen vaaroista.

Kuka avaisi VM:n maailmankuvan

VM:n ’Julkinen talous tienhaarassa’ sisältää mielialamuokkausta. Se kaipaa kriittistä avaamista, seuraavankaltaista:

• VM:n historiakuvan ja analyysin katkoksellisuus. Finanssikriisi tuli ”yllättäen ulkoa”. Niinpä kaikki ovat yhtä syyllisiä tai syyttömiä, tapahtumien ketjut ja syy-yhteydet voidaan pyyhkiä pois, politiikkatoimet voidaan aloittaa puhtaalta pöydältä ja kohdistaa mihin ja kehen tahansa. (Sauli Niinistö analysoi eduskunnassa 18.10. taantumaan johtanutta tapahtumien ketjua vakuuttavammin ja tieteellissävyisemmin kuin VM.)
• Puhdistautuminen. ”Ennen globaalin taantuman rantautumista Suomeen maa oli hyvässä tilassa, taseet hyviä, julkinen talous kunnossa, yhteiskunnassa luottamus.” Tätä puhdistautumisriittiä ovat VM:n ohella esittäneet hallitus, puolueet, kokoomus, Finanssialan keskusliitto, Piia-Noora Kauppi, elinkeinoelämä jne. Kriisi käännetään vastuunkannoksi ja välttämättömyysretoriikaksi.
• ”Suomi on menestystarina”. Entä masennus, ihmisten osattomuus, valtarakenteiden hierarkisuus, ajankäytön ulkoa-ohjautuvuus, mielekkään työn harvinaisuus, tulo- ja varallisuuserojen räjähdys, ekologinen jalanjälki. Minkä ’suomen’ menestystarinasta VM puhuu?
• Suomen talouden ”haavoittuvuus” todetaan ohimennen. Yhteiskunta on keskitetty vientiosaamisen (Tekes, Sitra, Aalto) ja harvalukuisten vientiyritysten (Kone, Enso, UPM, Nokia ym) ympärille. Tuliko taantuma siis pelkästään ulkoa? Politiikkapäätelmiä haavoittuvuudesta ei tehdä.
• Näköalattomuus. ”Erityistekijät mahdollistivat Suomen menestyksen. Nyt vastaavia ei ole näköpiirissä.”
• Luottamus. VM:n ja eduskunnan julkaisussa pilkistää pelko luottamuksen katoamisesta, yhteiskunnan hajonnasta, jännitteiden ryöpsähtämisestä, kolmen kerroksen sodasta.
• Pohjustus ja kehystys. Kriisipolitiikkaa pohjustetaan ”suurella hypyllä, menosopeutuksella, rakenteellisilla uudistuksilla”. Juho Saari puhuu politiikan kehystämisestä houkuttelevaksi (Tulevaisuuden voittajat)..
• VM:n ymmärrys on suljettua logiikkaa. Se pyörii kehikoissa: rahankierto, tilinpito, formaali palkkatyö, työllisyyden ja ei-työllisyyden jyrkkä erottelu, oliomaiset sosiaalipalvelut, olioiden tuottavuus, tuotannon potentiaaliura, normaaliuden määreet.
• Lisää valtaa VM:lle: kehyksiä, kuntien ohjausta ym.
• Ulossulkevuus. VM, Juho Saari ja Jaakko Kiander ylenkatsovat tiedeyhteisössä ja yhteiskunnassa pilkistävää toisinkysymistä. Uudistuvat työn käsitteet, talouden kasvupakon kyseenalaistus, kansalaisten ja alueiden omaehtoisuus (kaavapolitiikan diktatorisuus), kolmannen iän luovuus, uusien muotojen etsintä osakeyhtiön tilalle, hyvinvoinnin hörhöys. Ekonomistien logiikka sulkee maailman, kuolettaa dynamiikan, jättää jäljelle formaliikan.
• Valtaeliitin kaksi tabua: työeläkejärjestelmä ja isotuloisten tuloveroalennukset. Ne ovat ”kunnossa”, niihin ei kosketa, sanoi Jaakko Kiander.
• Olettamusten oveluus. Tienhaara-raportti on olettamuksiin nojaava painelaskelma, ei ennuste, sanoo VM. Vaalikeskustelussa, hallitusohjelmaa ja politiikkaa muotoiltaessa olettamuksellisuus unohtuu ja laskelmista puhutaan faktaluonteisina.
• VM:n opillinen anti? Mihin opilliseen ajatteluun VM asemoituu: fysiokratismi, merkantilismi, liberalismi, väestöopit, evoluutio, uusliberalismi, keynesiläisyys, globalisaatio, edustuksellinen, suora vai diskursiivinen demokratia, tieteen autonomia, tieteen keskustelevuus, reflektio, maapallon ekologia.
• VM:n oppivuus, omaksumiskyky, työssä suoriutuminen? Ei uskottavaa. Siirrettäneen takuupalkalle.

Kansan osaksi jää jauhaa seksiä

VM:n raportti vilisee koukeroisia käsitteitä. Julkisen talouden kestävyysvaje, selostapa tämä vaalikojulla. Kansan osaksi jää jauhaa seksiä, persua ja pakkoruotsia. Syyttäköön Jukka Pekkarinen itseään, kun raportti ei tartu kansaan.

Valtio velkaantuu vuosittain 8 vai oliko se 10 miljardia, edes yksi selkeä luku.

VM:n keskeinen käsite on julkisen talouden kestävyysvaje. Julkinen talous pitää sisällään myös kunnat ja sosiaaliturvarahastot (tel 130 miljardia). Tällaista möykkyä on helppo pyöritellä sinne tai tänne, laskea niin tai noin, tehdä päätelmiä suuntaan tai toiseen, olettamukset mainitaan ohimennen, tel-maksun nostopaine annettuna, Suomen kansa kannattaa eläkkeiden katottomuutta (Johanna Kallion väitöskirjan mukaan peräti valhe, eduskunnan julkaisussa).

”Tarvitaan päättäväisyyttä”

Julkisen talouden kestävyysvaje on 5,5 % bkt:stä, euroina 12 miljardia. Vaje vastaa valtion tuloveron vuotuista tuottoa. Jos kestävyysvaje kurottaisiin umpeen vuoden kuluessa, tuloverotuotot pitäisi kaksinkertaistaa, opettaa VM.

Tasapainottaminen pelkästään menopuoleen vaikuttamalla edellyttäisi VM:n mukaan julkisten menojen leikkaamista noin neljäsosalla valtion budjetista. ( – Eikö Britannian hallitus aio toimia juuri näin? )

Valtion ja muiden julkisten menojen rakenne ei voi jäädä ennalleen, tarvitaan päättäväisyyttä ja valmiutta menojen kohdentamiseksi uudelleen. Menoja pitää arvioida kriittisesti kaikilta osin. Henkilöstöä on supistettava. Tulevalla vaalikaudella 2011-2015 julkisen talouden kestävyyttä pitää vahvistaa puolellatoista miljardilla vuodessa. Vuodesta 2015 alkaen painottuvat rakenteelliset muutokset. Kaiken tämän kertoo siis VM.

– VM:n kriisipuhe on siis Suomen menestystarinan lopputulema. Yritysten ja pankkien pelastelu, kuplan siirto yksityissektorilta valtiolle, valtion velka – tämäntyylisesti tapahtumia kuvaili myös Sauli Niinistö eduskunnassa 18.10.

Veropolitiikalle uusia tavoitteita: voimauttava verouudistus

Verotuksella on monenlaisia perusteita: verotuotto, maksukyky, yrittäjyys, talouden kasvu, työllisyys, yhteiskuntarauha, vointi. Tässä pari uutta: ihmisten voimauttaminen, omaehtoisuuden edistäminen, demokratian elvytys, korporatismin kitkeminen, talousdemokratia, finanssi- ja muun varallisuuden kohtuullistaminen ja näkyväksi tekeminen.

Kokoomuksen ja vihreiden peitesana on ekologinen verouudistus. VM, Hetemäki ja EK hokevat yritysten menestystä. Joukosta puuttuu tärkein, kansalaisten voimautumista ja omaehtoisuutta edistävä verouudistus. Löydämmekö soveliaita keinoja  veropohjasta ja verovähennyksistä? Kuvan 1 mukaisesti verovähennykset (verotuet) ovat 13 miljardia euroa, uudemman tiedon mukaan 17 miljardia.

Kansalaisten suora, omaehtoinen voimautuminen on Suomessa murentunut korporatismin jalkoihin: työmarkkinajärjestöt, ay, EK, yritykset. Jopa ekonomisti Juhana Vartiainen todisti, kuinka äärikorporatiivinen maa Suomi on myös Ruotsiin verrattuna: kolmikanta, tupot, sopimusyhteiskunta, tel-yhtiöiden hallinto, Sata-komitea, sosiaalitupo, kasvutyöryhmät, veropolitiikka, verovähennykset jne. jne. Asia näkyy myös Olkiluodossa, ay-liikettä ei kiinnosta ihminen sinänsä

Verotuksessa on useita korporaatioiden valtaa kasvattavia verovähennyksiä, verotukia. Ne kaikki on poistettava pikimmiten. Alkajaisiksi työmarkkijajärjestöjen jäsenmaksun verovähennys, kyseinen tuki on 210 miljoonaa euroa (kuva 1).

Miksi tel-maksu on verovähenteinen? Vähennyksen verotuki on peräti 1 280 miljoonaa (kuva 1), todella mittava. Työeläkemaksut kaikkinensa ovat 16 900 miljoonaa euroa (kuva 2). Tel-rahastojen kautta korporaatiot johtavat Suomea. Tel-maksun verovähennykseen liittyy vaiettu vääryys. Mitä suuremmat ovat maksajan tulot, sitä suuremman veroalennuksen maksaja saa tuloveroprogression myötä. Suurituloiset saavat isot eläkkeensä pienemmällä prosenttimaksulla kuin pienituloiset. Miksi tällaista kutsutaan, regressioksi, tulonsiirroksi köyhiltä rikkaille, lahjaksi vai miksi? Suurituloisten tel-alennus syö tel-tuottoa, verotuottoa ja luo kestävyysvajetta. Köyhimmätkin, asunnottomat ja muut maksavat rikkaiden tel-alennuksia makkaransa alvina. Ja kaiken kukkuraksi tel-yhtiöiden johtajisto maksattaa itselleen tel-varoista laittoman suuruisia eläkkeitä (näin kertoi HS). Kaiken kaikkiaan tilanne on äärettömän röyhkeä ja sietämätön. Vieläkö te vaaditte yhteiskuntarauhaa?

( Pankaa merkille, VM:n taulukossa työeläkemaksut ovat veroja. Niidenhän piti olla myöhennettyä palkkaa. )

Ratkaisu on yksinkertainen. 1) Tel-maksun verovähenteisyys poistetaan välittömästi. 2) Koko tel-järjestelmä maksuineen, verovähennyksineen, rahastoineen, yhtiöineen, korporaatiohallintoineen puretaan.

Lisäperuste: VM kehottaa etsimään Tel-tuottoja maailmalta, kehittyvistä maista. Mitä se on käytännössä? Enson maanvaltauksia Brasiliassa ja Kiinassa, maat pois maattomilta, ihmiset slummeihin, tuottoa Ensolle, lasipalatseja tel-yhtiöille Suomessa, Varmalle, Ilmariselle ja Kevalle. Katsokaa Ruoholahtea.

Vuosikymmenten strategialla Suomesta tehtiin ”haavoittuva”, epävakaa, yhteiskunnallisesti hajonnut. Tel-rahastojen seikkailupolitiikalla Suomi kytketään jälleen uuteen epävakauteen. VM saa työstää Tienhaara-raporttejaan vastakin.

Varallisuuden ohjaus kansalaiskäyttöön

Voimauttavalla verouudistuksella ohjataan varallisuuksia takaisin kansalaiskäyttöön. Materiaperusta, resurssiperusta on olennaisin. Ohuempi pyrkimys on perusturva, perustulo, kansaneläke. Miksi verotuksessa on vähennyksiä ’ansiotulosta’ ja ’työtulosta’, miksei opintotuesta, perusturvasta? Työtulon verotusta on järkevää voimakkaasti nostaa, koska nuoriso ja sitä mukaa kansa on irtautumassa palkkatyöyhteiskunnasta. Kehitystä kannattaa nopeuttaa palkkatyötä verottamalla

VM vaatii verotuksen kohdistamista ’joustamattomiin’ kohteisiin, kiinteistöihin ja kulutukseen. Nykyhallitus verottaa liikkumattomiksi ahdistettuja köyhiä vapauttaen veroista liukkaat rikkaat (yhteisöveron alennus). Keinoista on jopa runsauden pulaa, sanoo VM.

Verotuksen läpileikkaavaksi perusteeksi on otettava työnantaja- ja ay-välitteisyyden murtaminen. Työnantajuus on absurdi jo pelkkänä käsitteenä. Työ tulee ihmisestä itsestään, sisältä, ei kukaan voi antaa toiselle työtä. Absurdia kieltä.

”Menoja pitää arvioida kriittisesti kaikilta osin”

Kuulostaa tekopyhältä ottaen huomioon, että nykyhallitus on kenties valtiosäännön vastaisesti luovuttanut valtion menoja koskevaa päätösvaltaa yksityisille. Valtio on luvannut sijoittaa yliopistolle 2,5 kertaa yliopiston keräämän lahjoituspääoman verran. Näin ollen valtioon nähden ulkoiset toimijat päättävät, kuinka paljon mikäkin yliopisto erikseen ja kaikki yhdessä saavat valtion rahaa. Esim. Aalto aikoo saada lahjoituksia yrityksiltä 200 miljoonaa euroa. Näin ollen valtion on lupaustensa mukaan annettava Aallolle 500 miljoonaa euroa. Onko summa pieni vai suuri? Onko valtiolla periaatteessakaan, vaikka summa olisi yksi euro, oikeus tällä tavalla ulkoistaa valtion taloutta koskevaa valtaa? Valta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa eduskunta. Näin ei enää ole.

VM:n mainitsee ohimennen, että menestystarina Suomesta on tullut haavoittuva. Eikö tällöin olisi itsestään selvää – jos oltaisiin oppivaisia – arvioida menoja haavoittuvuuteen johtaneen strategian virheistä käsin? Katse kääntyy ”osaamisstrategiaan”, innovaatio-, Tekes-, shok- ja muihin yritystukiin. Vuosien mittaan miljardit ja miljardit herrojen pitämiseksi seminaareja.

”Rakenteelliset muutokset”

Jotta kestävyysvaje pienenisi 1 prosenttiyksiköllä (2 miljardilla), on VM:n mukaan yleistä tuottavuutta nostettava 1,75 %-yksikköä vuodessa tai hv-palvelujen tuottavuutta 0,25 %-yksikköä vuodessa tai työuria pidennettävä vuodella tai kasvatettava maahanmuuttoa 10 000:lla vuodessa tai nostettava hedelmällisyyslukua 0,5:llä tai nostettava tel-sijoitusten tuottoa 0.9 prosenttiyksiköllä. Kuva 3.

• yleinen tuottavuuden nousu 1,75 %-yks. / v
• palvelujen tuottavuuden nosto 0,25 %-yks. / v
• maahanmuuton lisääminen 10 000:lla / vuosi
• syntyvyyden nousu (hedelmällisyysluku) 1,85:stä 2,35:een
• tel-sijoitusten tuottoasteen nousu 0,9 prosenttiyksiköllä

Maahanmuutto

Maahanmuuton perusuraksi VM kertoo 15 000 henkilöä / vuosi. VM hamuaa kymmenen tuhatta lisää oikoakseen Suomen vajeita. Kuinka laskelma on tehty, sitä VM ei selitä. Mitähän Saksan Merkel ja perussuomalainen tähän sanoisi? Karibian sokeriplantaasien työvaje ratkottiin aikoinaan maahantuonnilla Afrkasta, nyt sillä ratkotaan Suomen tuotantokuilu ja kestävyysvaje. Mikä on muuttunut? Onko historia päättynyt?

VM:n intiimi merkantilismi

Merkantilismi piti valtion tehtävänä varallisuuden hankintaa maahan. Nyt valtion tehtävä on väestön hankinta, ”tarjokkaita” työmarkkinoille. Tämä on VM:n opillinen kontribuutio, väestömerkantilismi. Vastuu Suomesta siirtyy naisille. Hedelmällisyysluku on nostettava perusuran 1,85:stä 2,35:een, jolloin kestävyysvaje laukeaa yhdellä prosenttiyksiköllä.

Mitä hedelmällisyysluvun nosto 2,35:een mahtaisi käytännössä merkitä? Ehkä naisten työllistymistä, jopa työministerin. Saksassa hedelmällisyysluku on 1,4. Saksan väestön on laskettu vähenevän 17 miljoonalla 50 vuodessa. Maapallollakin on oma kestävyysvajeensa, huonosti hallittu väestönkasvu. Mikä on niin korkealentoinen politiikkaperuste ja sivilisatorinen aspekti, että se oikeuttaa maapalloisen väestökysymyksen unohtamisen? Suomen kestävyysvajeko?

VM:n mukaan kestävyysongelman toinen syy on väestön elinajan jatkuva kasvu. Kansa ei ymmärrä kuolla ajoissa. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalta löytyy ratkaisu: tästedes hoidetaan vain lapset. Metsänhoitajat keksivät aikoinaan käsitteen vajaatuottoinen, nyt käsite on lavennettu koskemaan ihmisiä. Vain kansallispuistoissa suojellaan yli-ikäistä puustoa.

Kestävyysvaje: 12 miljardia euroa vai 6,2 hehtaaria?

WWF:n mukaan suomalaisen ekologinen jalanjälki on 6,2 hehtaaria, kestävä jälki olisi 1,8. Mikä siis on oikeaa kestävyyttä, mikä väärää vajetta? Rinnastus osoittaa, kuinka moninaisin tavoin maailmaa voidaan ja tulee kuvata. VM:n vaje on yhden karsinan tietoa. Kyösti Karjula oli oikeassa kaivatessaan tiedeyhteisön keskustelua. Miksi keskustelua ei synny? Siksi että maan hallitus ja ministeriöt (VM, OKM) ovat orjuuttaneet tiedeyhteisön, ensin ”palkkausjärjestelmällä”, sitten yliopistolailla. VM:n Raimo Sailas veti ryhmää, jonka esitysten pohjalta yliopistolaitos keskitettiin Aaltoon ja Aallosta tehtiin suuryhtiöiden tuotekehitysyksikkö. VM:n asiantuntemusta kyseenalaistavaa ja sen kanssa kilpailevaa näkemystietoa ei pääse kehittymään. VM uhoaa päivä päivältä enemmän. Tällainen kilpailuyhteiskunta on Suomi, menestystarina

Raportissaan VM:llä luetteleekin ehdotuksia, kuinka sen ohjausta maan edun nimissä on tehostettava. Muotisana on kehystys. VM kehystää nyt myös kuntia. Hyvinvointiprofessori Juho Saari ja kiandertalilaiset puhuvat kriisipolitiikan kehystämisestä niin että politiikka näyttää hyvinvointipolitiikalta.

Sosiaalis-sivistyksellisen strategian vuoro

Suuryrityksiin ja vientiin keskittynyttä strategiaa, jota Mari Kiviniemi kävi Irlannissa kehumassa, on nyt kokeiltu. Sillä tiellä Suomi haavoittui, valtio vajosi. Nyt edessä on itkut ja taistelut, kolmen kerroksen kierros.

Olisiko sosiaalis-sivistyksellisen strategian vuoro? Eduskunnan Tulevaisuuden voittajat -julkaisu puhuu ”mahdollistavasta sosiaalipolitiikasta”. Tarkemmin luettaessa se osoittautuu piiperrykseksi. On käytävä käsiksi suurempiin rakenteisiin. Huippuihin keskittävä politiikka on hylättävä. On lähdettävä uudelleen kansalaistasolta, voimauttamisesta, omaehtoisuudesta. Työelämän hierarkiset rakenteet, työnantajuus, korporatiivinen valta, kaikki tämä on purettava. Yliopistot on avattava kaikelle kansalle.

Tämä on perusta, sisältö ja substanssi, jonka pohjalta haetaan ratkaisuja julkisen talouden kestävyyteen.

Tieteellisen tutkimuksen tuloksia kannattaa kuunnella avoimin vaikkakin epäilevin mielin. Viikon sisällä on uutisoitu sähköautojen ja kaupungistumisen ilmastovaikutuksista. Suomessa vallitsevien uskomusten valossa tulokset saattavat olla outoja.

Britannian Royal Society of Chemistryn toimitusjohtaja Richard Piken mukaan hiilidioksidipäästöt vähenevät vain pari prosenttia, jos Britannian autokanta muuttuisi sähköiseksi. Autokannan sähköistämisen hinnalla voitaisiin Britanniassa saavuttaa yli 30 prosentin reaaliset päästövähennykset investoimalla uusiutuvaan energiantuotantoon. (lähde: Economist, Taloussanomat)

USAn tiedeakatemian tutkimuksen mukaan väestön ikääntyminen on ilmaston kannalta hyvä asia, kaupungistuminen sen sijaan huono asia. Ikääntyminen saattaa vähentää päästöjä jopa 20 prosentilla, etenkin teollistuneissa maailmankolkissa. Sitä vastoin kaupungistuminen voi lisätä päästöjä yli 25 prosentilla. Tutkijat peräänkuuluttavat kaupungistumisen ja ikääntymisen vaikutusten tarkempaa huomioonottamista etenkin Kiinassa, Intiassa, Yhdysvalloissa ja EU:ssa. (Tekniikka & Talous)

Suomessa väestön sanotaan ikääntyvän maailman nopeimmin. Poliitikot, valtiovarainministeriö ja ekonomistit hokevat alinomaa, mikä rasite ja kestävyyden tuhoaja ikääntyminen on Suomen kansan- ja valtiontaloudelle (viis ihmisistä). Ja nyt huipputiede kertoo, että ikääntyminen on maailman pelastus. Ikääntymisen avulla Suomi onkin yht’äkkiä ilmastopolitiikan edelläkulkija.

Hissiyhtiö Kone Oyj muistuttaa alinomaa kaupungistumisen makrotrendistä. Kiinassa 300-400 miljoonaa ihmistä muuttaa (ehkä) kaupunkeihin, pilvenpiirtäjiä rakennetaan tuhansia, Intia yrittää tulla perässä. Kone Oyj surfaa mukana, valtaa markkinoita, työntää hissiä ja liukujaa, tekee voittoa ja tuo elintason Suomeen. Näin kertovat espoolaispoliitikot ääni värähtäen. Maapallon ilmaston huonontuminen on vain ulkoishaitta, josta Helsingin metropolin ei tarvitse olla tietävinään.

Aalto-yliopisto ja Kone Oy ovat yksi ja sama. Tutkiiko Aalto-yliopisto maailman ilmasto-ongelmia samalla tavalla kuin USAn kansallinen tiedeakatemia? Aalto-yliopiston hallituksen puheenjohtaja on Kone Oy:n toimitusjohtaja Matti Alahuhta. Suomalaista huippututkimusta, fantastinen yliopistouudistus.

kommentoitu US-versio

Kansalliskirjailijaa ei oikeasti ole olemassa. Aleksis Kivi, Väinö Linna ja Minna Canth olivat yhteiskuntakriitikkoja, joista myöhemmin on tehty ”kansakunnan rakentajia”. Kansallinen puhetapa on ulkoa päin määrätty, eikä vastaa kirjailijoiden omia kokemuksia työstään.

Käytän lähteenä Elina Jokisen väitöskirjaa Vallan kirjailijat. Elina erottaa kolme taidepolitiikan vaihetta ja puhetapaa:

• kansallinen puhetapa
• hyvinvointivaltiollinen puhetapa
• kilpailutaloudellinen puhetapa

1600 – 1800-luvuilla luvulla kirjailijat olivat virkamiehistöä, papistoa ja varakasta porvaristoa. Romaanista tuli 1800-luvulla yhteiskunnallisen keskustelun väline, tehtävä joka nykyään on joukkoviestimillä.  (- Tavallaan aikamme blogit – jk).

”Hyvinvointivaltiollinen” puhetapa alkoi 1960-luvulla. Taiteilijoiden apurahojen avulla taiteen hallinnointi yhdistettiin yhteiskunnan poliittis-hallinnolliseen järjestelmään. Taiteen sijasta alettiin puhua kulttuurista. Taidetuesta tuli sosiaaliturvaa. Samalla taide eriytyi omalakiseksi alueekseen, irtautui näennäisesti myös kansallisesta puhetavasta.

1990-luvulla kansan sivistämistä ja aktivointia kyseenalaistettiin talouden nimissä.  ( – Eikö samaan aikaan vaatimalla vaadittu aktiivista työvoimapolitiikkaa, aktivoitiin siis työmarkkinoille, ei enää sivistyksen pariin, toisin sanoen politiikka kaventui, koventui, ohentui, orjuuttavoitui – jk).

Elina Jokinen erottelee kirjailijatyyppeinä:

• viimeiset romantikot
• herättäjät (maailman parantaminen, ihmisten aktivointi)
• tutkimusmatkailijat (tutkiminen ja ymmärtäminen)
• sivulliset (päämäärättömyys, toiseus) ( – entä pakotettu sivullisuus kuten Aleksis Kivi – jk)
• tarinankertojat
• oppineet esteetikot
• instituution uudistajat

Herättäjiä ovat myös hiljaisen tiedon antajat. Kirjailijalla on herkkyys ja kyky antaa sanat sellaiselle, jota ei muuten havaittaisi, näyttää näkymätön ja sitä kautta vaikuttaa ihmisten herkkyyden säilymiseen ( – tulee mieleen Kaarlo Sarkia – jk).

Elina Jokisen väitöskirjan pääsanomaksi voitaneen nähdä, että suomalaiset kirjailijat ovat (valtio)vallan kirjailijoita ja kirjallisuutemme on (valtio)vallan kirjallisuutta. Valtio on tavoitellut kulttuurielämän kontrollia ja kesyttämistä, mieleisensä kulttuurin tuottamista. Julkinen tuki vakauttaa kirjallista elämää ja vakiinnuttaa totuttaja asetelmia. Hitaus muutoksien edessä on kyvyttömyyttä uudistua. Tuki sulkee kirjallisen elämän omaksi sfäärikseen. Tällä kentällä käytävien kamppailujen luonne ei ole vaarallista eikä uhkaavaa.

Tukijärjestelmän tuottama ”monimuotoisuus” on järjestelmän ihanteiden rajaamaa monimuotoisuutta. ”Laatuajattelua” luonnehtii konservatiivisuus ja halukkuus pitäytyä totutuissa toimintamalleissa. Tuki kesyttää kirjallista elämää.

Kokeellisuuden korostaminen jopa vähentää persoonallisia kokeiluja ja omaehtoista kirjallisuutta. Valtiollinen taiteilijatuki lisää varman päälle kirjoittamista, yksipuolistaa kirjallista elämää.

Kirjallisuuden tukipäätösten tulisi olla vaikeasti ennustettavia. Silloin mikään piintynyt laatuihanne ei normittaisi julkaistavaa kirjallisuutta.

Romaanista siis tuli 1800-luvulla yhteiskunnallisen keskustelun foorumi. 1990- ja 2000-luvulla kirjallisuudelta odotetaan samaa. Mutta kirjailijoilta ei löydy vastauksia kansallisiin eikä globaaleihin ongelmiin. Kirjailijat tyytyvät ruotimaan intiimejä pikkuhipaisuja. Yhteiskunnan ymmärtäminen on naivia ja ohutta. Asioita mystifioidaan, kun muuta ei osata. Kirjailijat ovat ymmällään nyky-yhteiskunnan ongelmien edessä kuten ketkä muut tahansa. Kirjailijan työ voisi lähentyä tutkijan työtä: kirjoittaakseen syvemmältä on yhteiskuntaan perehdyttävä ja nähtävä vaivaa.

On myös pyhiä aiheita, joita ei kriittisesti saa edes pohtia: monikulttuurisuus, kehitysyhteistyö, ihmisoikeusjärjestöt, tasa-arvo, luonnonsuojelu, kansallinen kirjallisuus.

Norminmukaisuus sääntelee yhteiskuntakriittisyyden muotoja. Kriittisintä ehkä onkin ”oleileva humanismi” (Pertti Nieminen), sopeutumattomuus, oman maailman rakentaminen, kaukainen runo (Sarkia?).

Kilpailutaloudellisen puheen myötä kirjailijaihanteeksi on nousemassa muuntautumiskykyinen ammattikirjoittaja, jolle oman työn reflektointi, myyttisen kirjailijakuvan purkaminen sekä yrittäjämäinen ja käytännöllinen suhtautumistapa kirjailijantyöhön on luontevaa. Onko kyseessä aiemman kirjailijamyytin purkaminen vai uuden myytin rakentaminen?

Kirjoittamisella on tekijälleen usein hengissä pitävä merkitys. Lukijalle kirjallisuus tarjoaa sisäisen huoneen, jossa voi kokea elämyksiä, voimistua. Yrittäjyyttä korostavassa taidepuheessa tällainen on jäämässä jalkoihin. Kirjallisuudella on merkitys yksilön itseymmärrykselle ja yhteiskunnan voimiselle. Olivatko ne jo kansallisenkin diskurssin takana, kysyy Elina viime sanoinaan.

Subjektiivisia loppukommentteja:

Tekee mieli yhtyä näkemykseen, että fiktiokirjallisuus Suomessa on nykyään intiimiä pikkuhipaisua, vähämerkityksistä. Tähän valtio on pyrkinytkin, siis ettei kirjallisuus häiritse oikeaa taloutta ja oikeaa politiikkaa, talouden ja yritysten kasvua, Suomen pärjäämistä maailmalla. Harmittomaan taiteeseen ja kirjallisuuteen sidotaan henkistä kapasiteettia, joka vapaana velloessaan saattaisi synnyttää väärää toiseutta ja ties kapinamieltä. Harvassa ovat ne suomalaisfiktiot, joita tässä ja nyt innostuisi lukemaan.

Huippuantoisaa kirjallisuutta luodaan toisaalla, valtiovarainministeriössä ja eduskunnassa. Pari esimerkkiä: VM:n julkaisu Julkinen talous tienhaarassa sekä eduskunnan julkaisu Tulevaisuuden voittajat (tulevaisuusvaliokunta). Viikkokausia olen näitä innolla lukenut, aamuin illoin junassa, vapaahetkinä ties missä. En siksi että julkaisujen sanomaa uskoisin vaan siksi että en usko. Rivien väleistä paljastuu se miten meitä hallitaan, huijataan ja puijataan, meille jopa valehdellaan, miten politiikkaa ’kehystetään’ niin että kaikki näyttäytyy uskottavana ja pelkkänä hyvinvointina. Upeaa kirjallisuutta, yksikään romaani ei vastaavaan pysty.

Aleksis Kivi on oikeasti ajankohtainen kirjailija, kansallinen. Aleksissa henkilöityi se, miten ihmiselle käy kun hän syrjäytyy. Näinhän on käynyt lähestulkoon enemmistölle Suomen kansaa. Kansa on syrjäytetty yhteiskunnasta monopolisoimalla valta eduskunnalle. Kansa on syrjäytetty taloudesta muutaman suuryrityksen globaaliksi pärjäämiseksi. Kansa on syrjäytetty tieteestä, kulttuurista ja sivistyksestä, kun yliopistoista tehtiin suuryritysten tuotekehitysosastoja. Aleksis Kivi jos kuka symboloi Suomen kansan kohtaloa. Kiven patsas Kansallisteatterin edessä katsoo maahan, eikä suotta. Oi nouse Suomi, sinun päiväs koittaa.

Helsingin yliopistolla oli seminaari, jossa EVAn Matti Apunen ja muu mediaväki halveksui maan syvimpään rakoon kansalaiskeskustelun, esimerkkinä nämä blogit. – Sanoisin, että blogit ovat tällä hetkellä antoisampia kuin suomalainen fiktiokirjallisuus. Blogeissa ja vastaavissa tulee esille kansan tuntemusten laaja kirjo, teemoja joita Apusen eliittimediat eivät ikinä nosta.

On traagista, että Uuden Suomen blogien aiemmin vapaasti pulpunnut kansalaiskeskustelu lähes sammutettiin, rajattiin, hierarkisoitiin, kiiltokuvallistettiin, kvartalisoitiin (juttu vilahtaa ohi neljännespäivässä), luotiin vilkuntaa ja välkyntää kuin musiikkiteeveessä, kommentit irrallistettiin (välkyntäruutu), luotiin poliittinen piilosensuuri, tila täytetään poliittisesti turvallisilla naamoilla, hymytytöillä, jotka eivät keskustele kansan kanssa.

Kauan sitten täsmälleen samoin kävi Vihreässä Langassa. Syntyessään lehti oli täynnä kansalaisten kirjoituksia, tosi eloisa ja mielenkiintoinen. Sitten Helsingin toimitus ja puolue kaappasivat lehden. Vieläköhän joku jaksaa sitäkin lukea.

Mutta, kansalaisfoorumi löytää tilansa ennen pitkää jonnekin toisaalle. Minä elän, sanoi Aleksis Kivi.

Oheinen kuva esittää Leppävaaran kansallismaisemaa Espoossa. Tähän maisemaan kotiutuivat aikoinaan Akseli Gallen-Kallela ja Ville Wahlgren sekä runoilija Kaarlo Sarkia. Ville rakensi vaimolleen talon Laajalahden lepikkoon.

Leppävaarassa oli Maximarket, kansan elämyskeskus. Maxi oli tienoon ainoa rakennus, ympärillä hiilimetsää, niittyä ja suota. Kauppakeskus Sellon tieltä Maxi purettiin. Ostoksille Selloon oli haalittava asujamisto ympäri Uuttamaata, Kemiöstä alkaen. Niinpä Leppävaarasta tuli Suomen johtava ramppikylä, ajoväyliä ylikkäin, alikkain, vierettäin ja perättäin. Leppävaara – Suomen betonikeskittymä.

”Upea avaus ilmastopolitiikalle”, sanoisi ministeri Jan Vapaavuori (kok) totuttuun tapaansa. Espoo rakentuu silloista, selloista ja solmuista. Muualle Suomeen ei rakenneta kaupan kauppaa, ei varsinkaan Pieksämäelle, koska Savon ilmasto on pelastettava. Sinivihreä kaavavalta tulkitsee lait, määrittelee oikeudet, rajaa rakentamisen, retoroi politiikan.

Espoo on ekologian avantgarde. Espoon vihreät ovat huolissaan siileistä eduskuntatasoa myöten (Karimäki). Leppävaaran liikennesolmun ali puikkelehtiva siilien kipittelykäytävä ei oheisessa kuvassa erotu, harmi.

Espoo haki itselleen Eurooppa-tason ekokaupunki-tunnuksen. Espoo lämpiää Siperian maakaasulla, tarvittaessa Venäjän hiilellä. Maakaasun veroa on nostettava varoen, jos lainkaan, sanoo Uudenmaan liitto.

Metron kannattavuusvaade ajaa Espoon suunnittelemaan uusia ja taas uusia satelliittikaupunkeja – postmodernia logiikkaa. Arvolähtöistä, sanoisi Mari Nevalainen, valtuutettu. Vihreiden kaupunkisuunnittelija Tiina Elo kiirehtii julistamaan jokaisen uuden alueen (Suomenoja, Hista jne) uraa uurtavaksi ekokaupungiksi. Uskoo ken tahtoo.

Politiikasta erossa pysyttelevä Valtiontalouden tarkastusvirasto (VTV) kertoi kansakunnalle, että muualle Suomeen on rakennettu liikenneväyliä väärin perustein. – Mutta paljonko kansakunnan varoja on upotettu Leppävaaran ramppeihin? Tuloksellista ilmastopolitiikkaa? Entä tuottoprosenttinne? Milloin näitä tutkitte, valtion reviisorit?

Mutta Leppävaaran solmu ei olekaan politiikkaa, se on aluepolitiikkaa, siltarumpua. Montako rumpua löydätte kuvasta?

Espoo ei tyydy tuhoamaan vain ilmakehää Siperian ja autojen kaasuilla. Espoo on kansakunnan varallisuuden pohjaton syöppö. Maaginen luku on 500. Valtion vastikkeeton pääomalahjoitus Aalto-yliopistolle on 500 miljoonaa. Valtion tuki Espoon metrolle on kohta 500 miljoonaa. Miljardi, miljardi, miljardi.

Taannoin VTV vaati maaseudun joukkoliikenteen tukea lopetettavaksi (epäpoliittinen vaade). Nyt eduskunnassa Leppävaaran-Tapiolan vihreä Karimäki vaatii Helsingin seudun joukkoliikenteelle valtion tukea enemmän ja taas enemmän. Jos valtio hylkää valtimolaiset, niin miksi valtimolaisten pitäisi kustantaa espoolaisten liikkumista miljoonaeuroin? (Kirjassa Vihreä uusjako Valtimo muuten esitellään mallikuntana koko Suomelle.)

Asunto- ja finanssikupla puhkesi Amerikoissa. Kun Suomessa puhkeaa kiinteistökupla, sen juuret juontuvat Espoon Leppävaaraan. – Ajakaapa kehäykköstä Leppävaaran läpi Tapiolan perukoille, kansallismaisemasta toiseen, katsokaa ja ihmetelkää sarkialaista unimaailmaa.

Poliittiset päätelmät:

1) Aalto-yliopistolle luvattu 500 miljoonan vastinraha perutaan.  Tai ylärajaksi asetetaan 10 – 20 miljoonaa (vastinrahat eri yliopistoille voitaisiin asettaa myös prosentuaalisesti aleneviksi). Aallon osalta valtio näin säästäisi 480 – 500 miljoonaa euroa, valtion velanotto pienenee vastaavasti, vuotuinen korkomeno supistuu 20 miljoonaa. Kiinteistövero voidaan jättää korottamatta.

2) Espoon metrotuelle asetetaan absoluuttinen yläraja. Nyt valtion piikki on auki, tuki määräytyy rakentamistavan ja kustannusten perusteella, joihin valtio ei vaikuta. Jos valtion tuki olisi 100 miljoonaa, kertyisi säästöä 200 – 400 miljoonaa. Säästöt voitaisiin käyttää vaikkapa ekokylien kehittelyyn eri puolille Suomea. (Oheishuomio: Espanjassa talouskriisi on pysäyttänyt rakentamisen tyystin, käykö näin myös Espoon metrolle.)

3) Onko valtion budjettivallan ulkoistaminen perustuslain, kansalaisten oikeuksien ja yhteiskuntasopimuksen mukaista? Yliopistojen vastinrahojen määrä ja kohdentuminen riippuu nyt ulkopuolisten (lahjoittajien) toimista. Näin on myös Espoon metron kohdalla (prosenttia ennakoimattomista kustannuksista). Kansalaiset ovat veronmaksajina avoimessa piikissä. Valtiolla ei ole oikeutta menetellä näin. Lue Ilkka Kantolan ja Jacob Södermanin huomiot valtiollisen vallan ulkoistamisesta. Eikö asia kiinnosta perustuslakivaliokuntaa? Kuka Suomessa valvoo, paitsi perustuslakia, myös kansalaisten oikeuksia veronmaksajina?

4) Uusiutuva ja hajautettu energia saattaisi suosia väestön hajautumista, ei pakkotiivistämistä. Keskittävä kaavapolitiikka valtakunnankaavoineen on arvioitava uusiksi. Leppävaaran liikennesolmujen, sellojen ja metrojen rakentaminen on analyyttisesti huteralla perustalla, kenties peräti väärää politiikkaa.

***

Kaarlo Sarkia: Älä elämää pelkää

Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

Älä koskaan sano:
”Tämä on iäti minun.”
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.