kommentoitu US-versio

Kansalliskirjailijaa ei oikeasti ole olemassa. Aleksis Kivi, Väinö Linna ja Minna Canth olivat yhteiskuntakriitikkoja, joista myöhemmin on tehty ”kansakunnan rakentajia”. Kansallinen puhetapa on ulkoa päin määrätty, eikä vastaa kirjailijoiden omia kokemuksia työstään.

Käytän lähteenä Elina Jokisen väitöskirjaa Vallan kirjailijat. Elina erottaa kolme taidepolitiikan vaihetta ja puhetapaa:

  • kansallinen puhetapa
  • hyvinvointivaltiollinen puhetapa
  • kilpailutaloudellinen puhetapa

1600 – 1800-luvuilla luvulla kirjailijat olivat virkamiehistöä, papistoa ja varakasta porvaristoa. Romaanista tuli 1800-luvulla yhteiskunnallisen keskustelun väline, tehtävä joka nykyään on joukkoviestimillä.  (- Tavallaan aikamme blogit – jk).

”Hyvinvointivaltiollinen” puhetapa alkoi 1960-luvulla. Taiteilijoiden apurahojen avulla taiteen hallinnointi yhdistettiin yhteiskunnan poliittis-hallinnolliseen järjestelmään. Taiteen sijasta alettiin puhua kulttuurista. Taidetuesta tuli sosiaaliturvaa. Samalla taide eriytyi omalakiseksi alueekseen, irtautui näennäisesti myös kansallisesta puhetavasta.

1990-luvulla kansan sivistämistä ja aktivointia kyseenalaistettiin talouden nimissä.  ( – Eikö samaan aikaan vaatimalla vaadittu aktiivista työvoimapolitiikkaa, aktivoitiin siis työmarkkinoille, ei enää sivistyksen pariin, toisin sanoen politiikka kaventui, koventui, ohentui, orjuuttavoitui – jk).

Elina Jokinen erottelee kirjailijatyyppeinä:

  • viimeiset romantikot
  • herättäjät (maailman parantaminen, ihmisten aktivointi)
  • tutkimusmatkailijat (tutkiminen ja ymmärtäminen)
  • sivulliset (päämäärättömyys, toiseus) ( – entä pakotettu sivullisuus kuten Aleksis Kivi – jk)
  • tarinankertojat
  • oppineet esteetikot
  • instituution uudistajat

Herättäjiä ovat myös hiljaisen tiedon antajat. Kirjailijalla on herkkyys ja kyky antaa sanat sellaiselle, jota ei muuten havaittaisi, näyttää näkymätön ja sitä kautta vaikuttaa ihmisten herkkyyden säilymiseen ( – tulee mieleen Kaarlo Sarkia – jk).

Elina Jokisen väitöskirjan pääsanomaksi voitaneen nähdä, että suomalaiset kirjailijat ovat (valtio)vallan kirjailijoita ja kirjallisuutemme on (valtio)vallan kirjallisuutta. Valtio on tavoitellut kulttuurielämän kontrollia ja kesyttämistä, mieleisensä kulttuurin tuottamista. Julkinen tuki vakauttaa kirjallista elämää ja vakiinnuttaa totuttaja asetelmia. Hitaus muutoksien edessä on kyvyttömyyttä uudistua. Tuki sulkee kirjallisen elämän omaksi sfäärikseen. Tällä kentällä käytävien kamppailujen luonne ei ole vaarallista eikä uhkaavaa.

Tukijärjestelmän tuottama ”monimuotoisuus” on järjestelmän ihanteiden rajaamaa monimuotoisuutta. ”Laatuajattelua” luonnehtii konservatiivisuus ja halukkuus pitäytyä totutuissa toimintamalleissa. Tuki kesyttää kirjallista elämää.

Kokeellisuuden korostaminen jopa vähentää persoonallisia kokeiluja ja omaehtoista kirjallisuutta. Valtiollinen taiteilijatuki lisää varman päälle kirjoittamista, yksipuolistaa kirjallista elämää.

Kirjallisuuden tukipäätösten tulisi olla vaikeasti ennustettavia. Silloin mikään piintynyt laatuihanne ei normittaisi julkaistavaa kirjallisuutta.

Romaanista siis tuli 1800-luvulla yhteiskunnallisen keskustelun foorumi. 1990- ja 2000-luvulla kirjallisuudelta odotetaan samaa. Mutta kirjailijoilta ei löydy vastauksia kansallisiin eikä globaaleihin ongelmiin. Kirjailijat tyytyvät ruotimaan intiimejä pikkuhipaisuja. Yhteiskunnan ymmärtäminen on naivia ja ohutta. Asioita mystifioidaan, kun muuta ei osata. Kirjailijat ovat ymmällään nyky-yhteiskunnan ongelmien edessä kuten ketkä muut tahansa. Kirjailijan työ voisi lähentyä tutkijan työtä: kirjoittaakseen syvemmältä on yhteiskuntaan perehdyttävä ja nähtävä vaivaa.

On myös pyhiä aiheita, joita ei kriittisesti saa edes pohtia: monikulttuurisuus, kehitysyhteistyö, ihmisoikeusjärjestöt, tasa-arvo, luonnonsuojelu, kansallinen kirjallisuus.

Norminmukaisuus sääntelee yhteiskuntakriittisyyden muotoja. Kriittisintä ehkä onkin ”oleileva humanismi” (Pertti Nieminen), sopeutumattomuus, oman maailman rakentaminen, kaukainen runo (Sarkia?).

Kilpailutaloudellisen puheen myötä kirjailijaihanteeksi on nousemassa muuntautumiskykyinen ammattikirjoittaja, jolle oman työn reflektointi, myyttisen kirjailijakuvan purkaminen sekä yrittäjämäinen ja käytännöllinen suhtautumistapa kirjailijantyöhön on luontevaa. Onko kyseessä aiemman kirjailijamyytin purkaminen vai uuden myytin rakentaminen?

Kirjoittamisella on tekijälleen usein hengissä pitävä merkitys. Lukijalle kirjallisuus tarjoaa sisäisen huoneen, jossa voi kokea elämyksiä, voimistua. Yrittäjyyttä korostavassa taidepuheessa tällainen on jäämässä jalkoihin. Kirjallisuudella on merkitys yksilön itseymmärrykselle ja yhteiskunnan voimiselle. Olivatko ne jo kansallisenkin diskurssin takana, kysyy Elina viime sanoinaan.

Subjektiivisia loppukommentteja:



Tekee mieli yhtyä näkemykseen, että fiktiokirjallisuus Suomessa on nykyään intiimiä pikkuhipaisua, vähämerkityksistä. Tähän valtio on pyrkinytkin, siis ettei kirjallisuus häiritse oikeaa taloutta ja oikeaa politiikkaa, talouden ja yritysten kasvua, Suomen pärjäämistä maailmalla. Harmittomaan taiteeseen ja kirjallisuuteen sidotaan henkistä kapasiteettia, joka vapaana velloessaan saattaisi synnyttää väärää toiseutta ja ties kapinamieltä. Harvassa ovat ne suomalaisfiktiot, joita tässä ja nyt innostuisi lukemaan.

Huippuantoisaa kirjallisuutta luodaan toisaalla, valtiovarainministeriössä ja eduskunnassa. Pari esimerkkiä: VM:n julkaisu Julkinen talous tienhaarassa sekä eduskunnan julkaisu Tulevaisuuden voittajat (tulevaisuusvaliokunta). Viikkokausia olen näitä innolla lukenut, aamuin illoin junassa, vapaahetkinä ties missä. En siksi että julkaisujen sanomaa uskoisin vaan siksi että en usko. Rivien väleistä paljastuu se miten meitä hallitaan, huijataan ja puijataan, meille jopa valehdellaan, miten politiikkaa ’kehystetään’ niin että kaikki näyttäytyy uskottavana ja pelkkänä hyvinvointina. Upeaa kirjallisuutta, yksikään romaani ei vastaavaan pysty.

Aleksis Kivi on oikeasti ajankohtainen kirjailija, kansallinen. Aleksissa henkilöityi se, miten ihmiselle käy kun hän syrjäytyy. Näinhän on käynyt lähestulkoon enemmistölle Suomen kansaa. Kansa on syrjäytetty yhteiskunnasta monopolisoimalla valta eduskunnalle. Kansa on syrjäytetty taloudesta muutaman suuryrityksen globaaliksi pärjäämiseksi. Kansa on syrjäytetty tieteestä, kulttuurista ja sivistyksestä, kun yliopistoista tehtiin suuryritysten tuotekehitysosastoja. Aleksis Kivi jos kuka symboloi Suomen kansan kohtaloa. Kiven patsas Kansallisteatterin edessä katsoo maahan, eikä suotta. Oi nouse Suomi, sinun päiväs koittaa.

Helsingin yliopistolla oli seminaari, jossa EVAn Matti Apunen ja muu mediaväki halveksui maan syvimpään rakoon kansalaiskeskustelun, esimerkkinä nämä blogit. – Sanoisin, että blogit ovat tällä hetkellä antoisampia kuin suomalainen fiktiokirjallisuus. Blogeissa ja vastaavissa tulee esille kansan tuntemusten laaja kirjo, teemoja joita Apusen eliittimediat eivät ikinä nosta.

On traagista, että Uuden Suomen blogien aiemmin vapaasti pulpunnut kansalaiskeskustelu lähes sammutettiin, rajattiin, hierarkisoitiin, kiiltokuvallistettiin, kvartalisoitiin (juttu vilahtaa ohi neljännespäivässä), luotiin vilkuntaa ja välkyntää kuin musiikkiteeveessä, kommentit irrallistettiin (välkyntäruutu), luotiin poliittinen piilosensuuri, tila täytetään poliittisesti turvallisilla naamoilla, hymytytöillä, jotka eivät keskustele kansan kanssa.

Kauan sitten täsmälleen samoin kävi Vihreässä Langassa. Syntyessään lehti oli täynnä kansalaisten kirjoituksia, tosi eloisa ja mielenkiintoinen. Sitten Helsingin toimitus ja puolue kaappasivat lehden. Vieläköhän joku jaksaa sitäkin lukea.

Mutta, kansalaisfoorumi löytää tilansa ennen pitkää jonnekin toisaalle. Minä elän, sanoi Aleksis Kivi.