Kuuntele pääministerin vastaus eduskunnan kyselytunnilla. Alat aavistaa, miksi kaipaamme kirjallisuutta, miksi kirjamessut pursuaa kansaa. Kirjailija jäsentää maailman, löytää hahmon, keksii näkökulman, hajottaa, paketoi, ilahduttaa, haastaa ja raastaa. Kirjailija katsoo taivaan takaa, veden alta ja mielen syvyydestä.

Kirjat ovat vapaan mielen pakopaikka ja kasvualusta. Kirjat ovat ihmiskunnan dynamiikka.

Kuka kirjoittaa ja miksi? Kivi uupui, Koskenniemi uhosi, Kurjensaari snobbaili, Haavikko ei ollut tosissaan, Huotarinen diivailee. Ovatko Suomen nykykirjailijat lyytimummoja tuvannurkassa, polkevat rukkia saadakseen palan leipää?

Näköala sieltä, näköala tuolta

Kirjamessuille menin tyhjin mielin, kuka vastaan käy, kenen tahansa tulla, mitä satunnainen löytää. Yhden tärpin tein: Elina Jokisen Vallan kirjailijat. Sen halusin kuulla, tuta ja nähdä.

Miten aina löydänkään lavan, jolta maailma aukeaa. Menin kuuntelemaan Tahminaa. Tahmina Anam, pieni kuin pippuri, syntynyt Bangladeshissä, asusteli unicef-isän ja äitin kanssa Pariisissa, New Yorkissa, Bangkokissa, väitteli antropologian tohtoriksi Harvardissa, takaisin Bangladeshiin, kiintyi isoäitinsä tarinaan, kuunteli ihmisten kertomuksia Bangladeshin itsenäistymissodasta, kirjoitti aiheesta väitöskirjan sekä Kulta-ajan. Asuu nyt Lontoossa, kolumnoi. – Näin sen pitää mennä, näköala sieltä, näköala tuolta, ote ihmisen kädestä, kuunnella, ylöskirjata, maailman halkoja, romaanikko.

Liikkuvuus maailman turuilla – toki myös suojaisa koti – antaa identiteetin, keskittymiskyvyn ja itseuskon. Sellainen purkautuu tuotoksiksi. Suomen valtion pitäisi apurahojen sijasta tukea kirjailijoiden tiedonhankintaa ulkomailla sekä työskentelytiloja, ehdottelee Juha Vuorinen, jota Suomen valtio ei ole apurahoilla ravinnut. (HS 3.9.2010).

Savukeitaalla

Heitä oli kolme peräkanaa, Suomen esseistien ruumiillistuma (näinköhän uskomme). – En jaksanut enää lukea suomalaisromaaneja, tuskin kirjoittaakaan, sanoi heistä joku. Uupunut löysi esseen ja tykästyi.

Jonkin sortin kulttuurikriittisyys ja suorastaan -konservatiivisuus on luonteenomaista Antti Nylenille ja Tommi Melenderille, kertoo Kirjain 5/2010. Esseisti Nylen itse: ”Voin kilpailla vain muotoilulla, tyylillä ja vaistolla. Sisältö on suorastaan toisarvoista. Kirjoittaja voi olla esteettisesti oikeassa, vaikka faktatkin olisivat pielessä.” Nylen viittaa muotoilun kauneuteen ja vetoavuuteen.

– Kiintoisaa. Ajatellaanpa ihmiskunta-ressukkaa. Muotoilulla, tyylillä ja vaistollako ihmiskunta raivaa tiensä avaruuksiin? Miksei, kenties. Ihmisen vapaa äly, jospa se purkautuu ilmoille muodon muokkaamisen kautta. Romaanista esseeksi, tekniikasta aalloksi, eduskunnasta kansakunnaksi, työnantajasta puuhakkaaksi.

(Ohimennen sanoen: yritin kerran lukea Nylenin Vihan ja katkeruuden esseitä. Muutaman sivun sain luetuksi, avasinkohan väärästä kohtaa. Ihmettelin kuinka niin kömpelöä kieltä on voitu painaa kirjaksi, itselleni en moista hyväksyisi. Siihen päättyi nylen, tuskin jatkuu. Suomen johtava esseisti, valistaa sisäpiiri.)

Messuilla ehdin lukaista pari sivua Jyrki Pellisen New Yorkia. Siinä oli sentään kirjoittamisen taitoa.

Esseistiikan huumaamana panemme merkille, kuinka nätisti Siitarinvaaran matelinen arroganssi kotiutuu turun savukeitaalle. Uutta turkulaisrunoutta kahdeksan sukupolven verevyydellä.

Kuvataide pohtii maailmaa – nykytaiteen soturi Kristina Norman

Nylenit ja muut pikkuviisaat, te joiden mielestä elämme lohdutonta aikaa, te joiden mielestä vaihtoehtoiset ajatukset on ajettu marginaaliin, te jotka epäilette modernin projektin nykyvaihetta, mielestänne sisältö taiteessa on toisarvoista, te jotka tykkäätte flanöroida, menkää Kiasmaan, menkää jo tänään. Katsokaa Tallinnan Pronssisoturia. Kuvataiteilija Kristina Norman, hauraista haurain (tiivistäen):

”Patsaskonfliktien kautta peilautuvat kysymykset maan historiasta ja nykyisyydestä sekä erilaisista kulttuureista. Tuon esille taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia ongelmia. Puuttuminen ajankohtaisiin sosiaalisiin ja poliittisiin kysymyksiin on monen nykytaiteilijan tapa työskennellä. Teoksissa ei välttämättä esitetä ratkaisuja vaan tehdään ilmiöt taiteen kautta näkyviksi. Yksittäiset ja paikalliset aiheet heijastelevat usein laajempia kysymyksiä. Teokseni kautta voi miettiä globaalin muuttoliikkeen seurauksia. Miten elää monikulttuurisessa yhteiskunnassa? Kenellä on oikeus kansalaisuuteen?” (Kiasma-lehti 47, 2010)

Esseisti Tero Tähtinen

Suomi kaipaa kipeästi runoilijoita, jotka itseensä käpertyvien muotokokeilujen sijaan näkevät ympärilleen ja ottavat kantaa konkreettiseen todellisuuteen. 2000-luvulla on ollut muodissa yksioikoisen älyllinen ja kokeelliseen muotoon kiinnittynyt kielileikittely, joka inspiroituu filosofisista abstraktioista ja irrottautuu kantaaottavuudesta viimeistään ironian apupyörillä. Temaattista tyhjiötä ja sanottavan puutetta yritetään paikata toinen toistaan kummallisemmilla muotokokeiluilla. Näyttäkää yksikin runo, joka käsittelee talouden taantumaa, päästökiintiöitä, Suomen soita. 2000-luvun runouden dogmaattinen umpeutuneisuus kutsuu riitasointua ja kirjallisen hiekkalaatikon ulkopuolelle astumista. Kuka rikkoisi umpisliipattujen sisäsiistiä rintamaa? (Puhuukohan Tähtinen runoudesta vai vihreistä?) Postmodernin Suomen lyriikka ei tiedä mitään vanhusten hoidosta vanhainkodeissa. Lyyrikot viittaavat korkeintaan toisiinsa ja tukehtuvat masturbaattiseen tyhjyyteensä. – Näin loihe Tero Vihreässä langassa 43/2010.

Faktiot

Ruotsin lukiolaiset eivät ole kiinnostuneita keksityistä jutuista (Elina Grundström, HS 26.10.2010). Todellisuuspohjaisuus on 2000-luvun alun kulttuurisuuntaus laajemminkin: kaunokirjallisin keinoin kirjoitettuja dokumenttiromaaneja, reportaasikirjoja ja elämäkertoja. Tällä hetkellä ongelmana on tietokirja. Grundström toivoo tv-sukupolveen uppoavia tarinamuotoisia tietokirjoja. Reality-sukupolvi kaipaa tositarinoita. Fakta ja fiktio sekoittuvat faktioksi. Tähän totuttavat blogit.

Akatemioiden harmaa eminenssi

Yliopistojen kirjallisuuden laitokset ovat kirjallisuuden tuho, ainakin mikäli kuuntelemme Juhani Niemeä, valtion ja puolueiden harmaata eminenssiä. ”Elina Jokisen väitöskirjan tuloksia on popularisoitu osin populistisessa hengessä. Puheisiin kirjailijoista valtion elätteinä tutkimus ei suoranaisesti tarjoa sytykkeitä. Aihepiiri on herkkä ja provosoijia riittää.” (aikalainen 16/2010, lainaus tiivistetty).

Nettikirjoittajia syytetään puskan takaa huutelusta. Istuu huutelu professorillekin. Keitä ovat Niemen populistit, tätäkö on kirjallisuustiede, nimeämätöntä? Kaksi populistiehdokasta keksin: HS tai minä itse.

Kirjallisuuden yliopistolaitoksia, missä kaikkialla niitä onkaan: Turussa, Helsingissä, Jyväskylässä, entä Tampere ja Oulu, Lapissa ei. – Katsotaanpa maailmalle, kirjallisuuden proffat vetävät katutaisteluja, kantavat plakaatteja, nostattavat kansan, näyttävät suuntaa maalle, luovat kulttuurisen identiteetin Bangladeshille ja Intialle. Entä Suomessa, hiirulaistuvat. Yliopistolaki tekee tehtävänsä, niin myös valtion tulosohjaus, apurahojen ja palkintojen ripottelu, Wallin pokottelee televisiossa. Olisi edes yksi kirjailija, joka näkisi ja puhkoisi vallan seittimäisen petollisuuden. Ei, pelkkiä oksasia, huivinsa heiluttajia.

Tohtori Jokinen

Imeekö sisäpiiri syövereihinsä tämänkin tohtorin? Juoheutuuko Elina Jokinen juhaniniemeksi? Messuesiintymistä vapaasti siteeraten:

”Yllätyin Helsingin Sanomien näkökulmasta (tarkoitti kai kirjailijoita valtion elätteinä). Kokonaisen uran rakentaminen apurahojen varaan on silti eettisesti paheksuttavaa. Lyhyet apurahat kääntyvät taiteilijan vapautta vastaan, koska on kiire julkaista. Tukijärjestelmä ei kannusta irtiottoihin. Mikäli valtion tukia lisätään, niin mitä silloin tuetaan? Jotta sisältövaikutuksesta voisi sanoa, pitäisi sisältöjä tutkia. Minua kiinnostaa seuraavaksi kirjailijan uran eri vaiheet. Korostan kirjailijuuden ’kilpailutaloudellista’ nykytilaa, käytännöllis-ammatillista asennetta. Lukeudun mielihyvin postmoderneihin kirjoittajiin.”

(Oma tiivistykseni Vallan kirjailijoista, Elina Jokisen väitöskirjasta.)

Ranskalainen politisaatio vastaan Suomen nuivetus

Ranskan politisaatio on Suomeen verrattuna erilainen. Monet kirjalliset avantgardet ja filosofiset kumousliikkeet ovat peräisin Ranskasta. Älyn syvyyden mittari on kapinan määrä, niinpä kirjailijat ovat kärkkäitä kapinoimaan. Suomessa on toisin, koska ay-liike on ollut mukana tekemässä päätöksiä. Ranskassa työmarkkinajärjestöillä ei ole samanlaista sananvaltaa kuin Suomessa. Suomalaisuuteen kuuluu vaikeneminen ja asiantuntijoiden kunnioitus. Ranskalaisuutta leimaa individualismi (Anna Baijars). Taideproosassa protestit jäävät kuitenkin yksilöllisen negatiivisuuden ja kyseenalaistuksen tasolle, todellisen kirjallisen protestin muodostumiseen tarvittaisiin laajempi kirjallinen liike (Päivi Kosonen). Silti protesteilla on kaadettu monta lakia (Marlon Carrell). (HS 29.10.2010)


Valtio vuotaa sivusta

Apurahoillaan valtio on tavoitellut kulttuurielämän kesyttämistä, mieleisensä kulttuurin tuottamista, kirjallisen elämän ja totuttujen asetelmien vakiinnuttamista (Jokinen: Vallan kirjailijat). Kirjailijoista tehtiin kotikissoja heidän itsensä sitä huomaamatta.

Mitä tapahtuu todella. Antti Nylen sen melkein paljastaa. Oli aikonut toimittajaksi, haastattelemaan Mirkka Rekolaa. Plörinäksi oli mennyt. ”Ei se ollut mikään haastattelu. En antanut haastatellulle puheenvuoroa omilta ajatuksiltani. Niinpä aloin kokeilla vapaatyylisempää kirjoittamista.” (Kirjain 5/2010)

– heureka, juuri näin. Näin käy myös meille valtion virkailijoille, eduskunnan palveluväelle. Plörinäksi menee. Ei synny kertomusta (tarkastuskertomusta), koska työssä on mielekkyyskato. Ei saa kirjoittaa niin kuin asia tuntuu ja sen kokee ja niin kuin se lukijalle istuisi. Mutta eihän ihminen voi kirjoittaa vastoin itseäänkään! Mitä siis? Muuta tietä ei ole kuin ryhtyä kirjailijaksi, alkaa kirjoittaa esseitä, kohta romaani, välissä novelli. Meiltä moinen käy. Valtio kesytti ja kissoitti kirjailijat, mutta mepä ryhdymmekin uuskirjailijoiksi.

Minäkin, valtion luuseri, palvelin valtiota kuinkahan kauan. Tuli esimies, arvioitsi kykyni. ”Et osaa hahmottaa kokonaisuuksia.” – Minä, messujen kävijä, maailman kiertäjä, kirjallisuuden syvälukija. Et ymmärrä maailman kokonaisuutta, näin valtio minulle todistaa, antaa arvosanaksi 2,5. Olemme pisteytettäviä, tupoherrat sen päätti. Minkähänlaisia kokonaisuuksia te olette? – Hyvästi valtio, ikuiset hyvästit sinulle, olkoot hautajaisesi komeat, ikinä et nouse, haudassasi pysyt, maadut ja mätänet, nautin kalman hajustasi.

– Valtion herrat, Vallan kirjailijoiden esimiehet, RUKin opit ovat teiltä ruostuneet. Rintamapuolustus ei riitä, varmista sivusta. Nyt sivustanne vuotaa. Luusereita, meitä on päivä päivältä enemmän. THL:stä heititte heitä ulos parvettain, kohta aukeavat elyt. Meitä ette sido työttömyysturvalla, ette toimeentulotuella, ette ansiosidonnaisella, ette apurahoilla joita emme hae. Pitäkää roponne ja rahanne, pitäkää indeksinne, ryypätkää ja rehvastelkaa. Meitä kiinnostaa essee, pian romaani, välissä novelli. Ihanteemme on Tsehov tai Tahmina tai Moravia. Pitäkää ohjekirjanne ja Tienhaaranne. Me emme ole Vallan kirjailijoita, emme edes Tervon vitsailijoita.

Montaigne kertoi polveilevasti, mitä milloinkin mieleen tuli, niin mekin. Olkoon kuten Nylen sen sanoo: tekstiemme jyrkkyys ja ehdottomuus on esteettinen valinta.

Elkann, Moravia, Llosa

Kevyttä itsetuntoa italialaistyyliin, puhun mitä puhun, tämä herra Elkann, Moravian kanssa kinastellut, yhteisen kirjan lopulta kasaan saanut, newyorkin pankkipiireistä maailmalle tullut, pilvenpiirtäjien tasalla kasvanut. Pirjo Hassisen kaalikeitolla on vaikea kilpailla elkannien kanssa. Mitä siis tehdä? Maapalloa kiertämään, apurahat muutettakoon matka-apurahoiksi kuten Juha Vuorinen yllä jo lausui. Atacamaan, sinne kaipaan uudestaan.

Entäs Llosa? Latinalaisen Amerikan kirjallisuus käsittelee välttämättä valtaa ja politiikkaa. Kirjallisuus on elämän ilmaisua eikä politiikkaa voi poistaa elämästä. Nobel annettiin vallan rakenteiden piirtämisestä kartalle sekä yksilön kokeman vastarinnan, kapinoinnin ja menetysten purevista kuvauksista. Vuohen juhla – tarkin, tylyin ja järkyttävin Llosan teoksista kiertyy Dominikaanista tasavaltaa tyrannisoineen Trujillon ympärille. Dokumentaarisista aineksista ammentaa myös Maailman lopun sota, Brasilian yhteiskuntaruumiin läpivalaisu, varoitus fanaattisuuden ja utopioiden tuhovoimasta.

Kuka valaisisi Suomen ruumiin? Kuka? Juha Itkoselle maistuu palkkiot EVAlta.


Raija Siekkinen

Suomea läpi ajaessani joka kerta tietyssä maantien mutkassa muistan Raija Siekkisen. Jyväskylästä pohjoiseen nelostietä, tummat pilvet laskeutuvat tien pintaan, taivaan ja mielen synkkyys hulmuaa vastaan, maailman raja. Näin Raija kirjoitti. – Totta, Konginkankaalla aurinko ei paista koskaan, mutta pian paistaa Jyväskylässä. – Eeva, sinä esikko, älä petä meitä, ryhdy siekkiseksi. Niin kauan olemme sinua odottaneet.


Sosiologinen yhteenveto

Mikä ruokkii, mikä estää kirjallista nousua Suomessa? Estäjät löytyvät tuota pikaa:

  • työmarkkinajärjestöt, kolmikanta, Elinkeinoelämän keskusliitto, ay-liike
  • politiikan litteä tajunta
  • vallan kirjailijat, raha-apu
  • diivat, kokeilijat, matelit, flanöörit, evastajat
  • harmaat professorit
  • työvoiman masennuttava hallinta

Kirjallisuuden ruokkijat, ihmiskunnan älyn etsijät:

  • tahmina ja elkann, liikkuvuus ja karkaavuus
  • essee
  • faktio
  • suolla tarvonta
  • ranskalainen mentaliteetti
  • pronssisoturit
  • raijasiekkisen herkkyys, koskettavuus
  • ovidius ja sokrates

Kirjamessuilla kuuntelin ohimennen Sanomayhtiön itselleen valikoimia mainosesikoisia, lähestyvän joulun hymytyttöjä. Siitä joukosta pulpahtaa, näin rohkenen arvella, tyttö ja toinenkin, jolla jonain päivänä ajatus halkoo taivaita, tähtien tuike silmissä, alta veden ja syvyydestä mielen.

Lukemistoa:

Elina Jokinen: Vallan kirjailijat
Tahmina Anam: Kulta-aika (Golden Age)
Nykytaiteen soturi, Kristina Norman, After-War, Kiasma-lehti 47, 2010.
Tero Tähtinen: Nykyruno ei piittaa yhteiskunnasta. Vihreä lanka 29.10.2010.
Antti Nylen: Tärkeintä on tyyli. Kirjain 5/2010.
Juhani Niemi: Kirjailijat valtiovallan suojeluksessa. aikalainen 16/2010.
Elina Grundström: Suomessa ei osata kirjoittaa totuudesta. HS 26.10.2010.
Ranskassa on totuttu sanomaan ei. HS 29.10.2010.
Kirjailija on valtion elätti. HS 3.9.2010.
Jyrki Pellinen: New York.
Juhani Kahelin: Kirjallisuuden merkitys eilen, tänään huomenna. Essee.net. Politiikan esseet.