essee.net

Jatkan yliopistoasiaa, vaikka pitäisi kirjoittaa köyhyysvajeisten elämän toivottomuudesta.  Lassen ja Laurin kommentit mietityttävät. Helsingin yliopistossa Niiniluodon palkka nousi yksityistämisen myötä 6 500 euroa eli 61 % 17 000 euroon/kk (Lauri). Huikeat palkankorotukset johtajille ovat se keino, joilla heidät on lahjottu noudattamaan sitä politiikkaa, jota korotuksen ajajat ovat halunneet (Lasse).

Väittämien oikeellisuutta en tiedä, mutta oheinen Keskisuomalaisen juttu on pakko uskoa todeksi.

Kuvien lähde: Keskisuomalainen 24.3.2011.

Peruspäivärahalla olevan tulo on ehkä jotain 6000 euroa vuodessa? Rehtori Sallisen palkan arvellaan olevan 15 000 euroa kuukaudessa eli 180 000 vuodessa. Niiniluodon rehtoriajan palkaksi Lauri kertoo 17 000 euroa. Mikä on kunkin henkilön sekä tieteen yhteiskunnallinen vaikuttavuus? Hyödyttääkö sivusta katsova teräväsanainen aktivisti maailmaa ties jopa enemmän kuin Niiniluodon filosofiset kuivakkuudet tai Sallisen tuijottelu finanssisijoitusten tuottoprosentteihin.

Eduskunnassa keskusteltiin tuloeroista 8.2.2011:

Jyrki Katainen: ”Ihmisen oma kokemus on kaikkein tärkein.”

Ville Niinistö: ”Kasvavat tuloerot heikentävät kansalaisten keskinäistä luottamusta ja lisäävät turvattomuutta… Tärkeää on, että yhteiskunnassa säilyy riittävän pienet tuloerot niin että ihmisten keskinäinen luottamus säilyy… Vihreät ovat sitoutuneet tuloerojen kaventamiseen ja köyhyyden torjumiseen myös seuraavalla vaalikaudella.”

Johanna Karimäki: ”Tasa-arvoisen hyvinvoinnin jälleenrakentaminen on seuraavan hallituskauden iso haaste.”

– Haastetta riittääkin, kun itse sen pohjustaa. Ketkä eduskunnassa intoilivat eniten yliopistolain puolesta luoden mekanismit palkkaerojen kasvulle yliopistojen sisällä ja suhteessa muihin? Ketkä eivät kuuntele kritiikkiä valtion uudesta palkkausjärjestelmästä vaan luimuavat tupon ja kolmikannan taakse?

Yliopistolain päämoottori oli yritysmaailma ja EK. Poliitikoista muistuu mieleen kokoomusministerit Sarkomaa ja Virkkunen, lisäksi Jukka Mäkelä ja Sanna Perkiö. Keskustasta Kyösti Karjula. Vihreiden intoilijat muistaa vaikkei haluaisikaan: Ville Niinistö ja Johanna Karimäki.

Tieteen ja tiedehallinnon karkailu, piiloutuminen, etääntyminen kansalaisista ja eliittien kartellisoituminen on erittäin vakava kehityssuunta. Se jos mikä ruokkii epäluottamusta yliopistolaitosta, tiedettä ja yhteiskuntaa kohtaan. Te, jotka jahtaatte vihakirjoittelua, pohditteko samalla innolla mekanismeja, jotka luovat yhteiskunnallista syrjäytymistä?

Miksi Jeppe juo?

Yllä mainitut kommentit ja kirjoitus: Millainen opetusministeri Suomelle?

Televisossa oli 27.3. dokumentti siitä miten Ruotsi vastaisi Kiinan haasteeseen. Asiantuntija ehdotti koulutuksen, tiedon ja sivistyksen laajapohjaistamista. Kun kaikki vedetään mukaan, löytyy ideoijia, jotka avaavat uusia uria. Laajaan pohjaan kuuluu humanistinen sivistys ja taide.

– Tämän pitäisi olla myös Suomen tie.

Mutta kuinka ollakaan, Suomessa on toimittu päinvastoin pari vuosikymmentä. On pitänyt olla huippua, kaikki muu joutaa pois. Yksi Tekes, yksi Sitra, yksi huippuyliopisto.

Sama koskee taloutta, on keskitytty muutamaan suuryritykseen ja vientiin. Aluskasvillisuus on saanut kuihtua. Valtiovarainministeriökin totesi, että Suomen talous koukkasi syvemmälle ( – 8 % ) kuin muut talouden haavoittuvuuden takia. Nokia vie mennessään osan Suomea, samoin metsäteollisuuden pari kolme yritystä.

Suomen sivistyspolitiikasta löytyy aiemmilta ajoilta kolme esimerkkiä laajapohjaistamisesta: kansakoulujen, oppikoulujen ja viimeksi yliopistojen perustaminen. Kansalaisten älykkyys ja luovuus pääsi esiin ja kehittymään. Silloisetkin eliitit vastustivat laajapohjaistamista aivan kuten Aaltojen ajajat tänään.

Huippujen vastapoolina meillä taas tänään on lisääntyvä määrä syrjäytyviä, turhautuvia ja vihastuvia ihmisiä. Talouden ohella yhteiskunta ja yksittäinen ihminen on yhä haavoittuvampi. Ei ihme että eliitit laativat sisäisiä turvallisuusstrategioita.

Suomeen pitää palauttaa laajapohjainen ja ihmisille avoin yliopistolaitos.

Kansalaisten digitaalinen toimeliaisuus nostetaan koulutus- ja kulttuuripolitiikan johtotähdeksi. Lisää blogistoja, lisää UusiaSuomia, kansanäänestyksiä kuntiin ja eduskuntaan ym.

Kansalaisten ajatuspajoja autetaan alkuun. Ei kuitenkaan liian pitkälle jotta vapaa kehittely ei katoa.

Julkisella rahalla piilopolitikoivat instituutiot lakkautetaan. Ensimmäinen lakkautettava on Sitra.

Päättyvällä vaalikaudella on kuultu poliittisen valehtelun Suomen ennätys. Opetusministerit Sarkomaa ja Virkkunen (kok) kehtasivat hokea, ettei yliopistolle lahjoittava yritys vaikuta yliopiston toiminnalliseen sisältöön.

Lahjoitusten vastinrahamenettely suosii yhtä ylitse muiden ja lisäksi vielä ulkoistaa poliittisen vallan yrityksille. Menettely on lakkautettava heti.

Vihreiden kerrotaan havittelevan opetusministeriyttä. Niinpä on hyvä muistaa episodi eduskunnasta. Alanko-Kahiluoto moitti yliopistolakia. Outi ei ehtinyt lopettaa, kun Ville Niinistö varasti puheenvuoron ja ”ryhmän varapuheenjohtaja kun on” kertoi mikä on vihreiden oikea kanta. Ville Niinistö edustaa itseriittoista, helisevää ja elitismin sisäänsä kätkevää ”liberaaliutta”. Jeesus meitä sellaisilta opetusministereiltä varjelkoon.

Yliopistolakia Ville Niinistö puolusti yliopistojen autonomialla ja vapautumisella valtiosta. Mitä ”autonomia” on? Jyväskylän yliopiston rehtori Aino Sallinen nosti uudistuksen avulla palkkaansa 60 %, palkan arvellaan nyt olevan 15 000 euroa kuukaudessa. Sallinen ei itse suostu kertomaan, koska hän on autonominen. ”Henkilökohtaiset vastuuni itsenäisessä yliopistossa ovat lisääntyneet merkittävästi” Sallinen sanoo.

Tällaiset omavaltaiset autonomiat ja huiput joutavat taivaan tuuliin. Sallisen kaltaisten rehtoreiden paikka on syrjäytyneiden joukossa.

EU tyrkyttää eurooppalaista identiteettiä. Me menemme ohi ja pidemmälle, kohti globaalia identiteettiä. Emme hae ”Suomen menestystä”, näköalamme on maapallo kaikkine ihmisineen ja kulttuureineen. Eduskuntavaalit muutamme tätä koskevaksi ilosanomaksi.

Iltalehden blogisti Mikko Saariaho ihmetteli vaalikeskustelun alakuloa. Sellainen kansa, valtio tai yritys, joka vain vaikeroi löytämättä uutta oksaa, kuihtuu pois. On etsittävä uusi toiminta-alue, toimintatapa tai ”kasvustrategia”.

Suomelle uusi toiminta-alue tarjoutuu palloa vilkaisemalla. Suomi sijaitsee maailman laella. Täältä näkee alaspäin, näkee itään ja länteen, yli navan ja kääntöpiirin.

Ryhdymme maailman yliopistoksi, tieteen ja taiteen kehdoksi. Ei ollaksemme muita viisaampia, ei voittaaksemme muita, vaan antaaksemme, ollaksemme esimerkillisiä. Kutsumme mukaan kaikki. Elämän tehtäväksi koemme ihmiskunnan eri kulttuurien esille nostamisen, näkyväksi tekemisen, vuorovaikutukseen saattamisen, uusien synteesien synnyttämisen.

Ihmiset maailman laidoilta saapuvat kilvan ollakseen mukana tässä jälkimodernissa tietämisen, tuntemisen ja taitamisen uunissa. Lukukausimaksut ovat kielletyt. Heidän intonsa ja tietonsa, kiitollisuutensa on heidän maksunsa.

Suomen tie ei ole Nokia, ei Kone, ei Enso, ei Metso, ei edes ydinsähkö. Suomen tie on taide, kulttuuri ja tiede. Suomi on maailman Sokrates. Suomi lähtee mukaan ’kisaan’, josta Cernin johtaja kesällä 2010 puhui: ihmisiä yhdistävä identiteetti syntyi Cernin hengestä. Emme kysy, saatko tulla tai miksi tulet, sen sijaan haluamme kuulla ajatuksesi ja ideasi ja me kerromme sinulle omamme.

Kulttuurien oppimisen portaikko

Miten kansat ja kulttuurit oppivat suhtautumaan toisiinsa? Poimin oheisen asteikon Oulun yliopiston julkaisusta ”Interkulttuurinen opettajankoulutus” (2002), sitä hieman mukaillen:

1. Kieltäminen
2. Puolustautuminen
3. Vähättely
4. Hyväksyminen
5. Sopeutuminen
6. Yhdentyminen, lomittuminen

Kohtaamisen taidot kasvavat mitä ylemmäs noustaan. Kieltämisen vaiheessa ihminen asennoituu muihin vain omasta maailmankuvastaan käsin ja kieltää erilaisuudet.

Puolustautumisen vaiheessa erilaisuus nähdään uhkana ja oma kulttuuri muita parempana. Kulttuuristen erojen olemassaolo toki jo havaitaan.

Seuraava aste on kulttuuristen erojen vähättely. Siitä ylemmille tasoille edettäessä kulttuurierot aletaan ymmärtää, erilaisuutta kunnioittaa ja katsoa kutakin kulttuuria sen omista lähtökohdista.

Hyväksymisen tasoon liittyy jo empatiakykyä.

Sopeutumisen tasolla toisen kulttuurin edustajaa ymmärretään, sitä osataan tulkita ja kohdata se.

Integraation tasolla ihminen on välitilassa. Minkään kulttuurin arvot ja normit eivät kahlitse häntä vaan hän pystyy toimimaan muuttuvien tilanteiden mukaan erilaisten ihmisten kanssa. Onko tämä utopiaa? Pystyykö ihminen täysin luopumaan omasta kulttuurisesta kehyksestään?

Mille tasolle Suomi ja Suomen vaalikeskustelu sijoittuu? Mille tasolle voisimme sijoittua?

Tiedon osittaisuus ja näkökulmaluonne

Oulun yliopiston julkaisussa puhutaan kokemustiedon osittaisuudesta, olosuhde- ja näkökulmaluonteesta. Tämä on armollista. Maailma ei ole valmista tietämistä, erehtyä saa. Suomalaisälykköjen tuomiot impivaarasta, ääliöistä, parasiiteista, persuista kertovat älykköjen kehittymättömästä tietokäsityksestä ja ylimielestä.

Marginaaliryhmillä on jopa tiedollinen etu, sanoo Oulun yliopisto. Marginaalista näkee tarkemmin kuin valtavirran keskiöstä (Katajanokalta, Otaniemestä). Marginaali tarjoaa mahdollisuuden avoimuuteen ja valtavirran tietämyksen purkamiseen. Marginaalissa oleminen ei tarkoita osattomuutta. Valtavirran keskiön ulkopuolelle sijoittuneet lakkaavat olemasta uhreja ja näyttäytyvät vapauttavassa valossa sellaisen tiedon haltijoina, joita valtavirrassa pyristelevät tarvitsevat ymmärtääkseen maailman tilaa. Alkakoon siis Oinonen opettaa Kasvia, Soininvaaraa, Tynkkystä ja Karimäkeä.

Suomi-sovellus

Suomi on maailman laella, navalla, marginaalissa. Tässä on Suomen ”tilaisuus”. Laelta näkee pallon. Näkymänsä oivaltaen Suomessa voidaan oppiutua koko pallon, sen kansojen, kulttuurien, haasteiden ja ongelmien syntetisaattoriksi.

Kuinka hölmöä olisikaan käpertyä sisäänpäin, lukkiutua ajatukseen että ”satavuotias suomalaisuus on vaarassa”. Kansallisvaltiot, ehkä ne olivat alunperinkin historian tietty vaihe, osin keinotekoisia? 100-vuotias Italia rakoilee. 250-vuotias USA liukuu kohti Rooman kohtaloa. Kehkeytyykö 200-vuotiaasta Meksikosta USAn perillinen kuten kirja ’Seuraavat sata vuotta’ arvelee.

Ihminen maailman virrassa – globaalit hybridit?

Lainaan vielä Oulun yliopiston julkaisua:

– Paikallisten minä -rakenteiden sijaan prosessoituu globaaleja identiteettejä.

– Identiteetti ei löydy valmiina jostain ympäristöstä, vaan se on luotava suhteessa siihen, oma paikkansa löytäen. Seurauksena on sekoitusidentiteetti (hybridi), uusi muoto kulttuurien ja sosiaalisten todellisuuksien välissä.

– Elämään mahtuu yllättäviä tienkäänteitä. Yksilö voi koota ja kertoa itseään uudelleen. Itsensä kohtaaminen ja prosessoiminen on tasapainottelua.

– Identiteetissä keskeistä ei ole se mitä ihminen on ja mistä on tullut, vaan mitä hän toivoo olevansa, kuinka hänet on esitetty ja kuinka hän esittää itsensä. Ei puhuta ‘juurille paluusta’ vaan siitä kuinka yksilö tulee toimeen reittiensä kanssa, joita kulkee ja valitsee.

Maailman tutkimus

Aiemmin ehdotin että Suomi hankkiutusi maailman suurten kriisien (sosiaali, köyhyys, ruoka, nälkä, ekologia, ilmasto, vesi, energia, talous, finanssit) tutkimusfoorumiksi. Tämä olisi jotain muuta kuin nykyinen ”menestysstrategia”. Enso, UPM, Pöyry jne imevät tuoton köyhien syrjäyttämisestä eri maissa. Kone Oyj surfaa kiinalaisdiktatuurin aallolla, työntää hissiä ja porrasta huojuviin taloihin.

Globaali kysymys täytyy asettaa toisin. Miten köyhyyksiä eri puolilla maailmaa hoidetaan väestölähtöisesti, kansanvaltaisesti, osallistavasti, talouksien kriisialttiuksia ja haavoittuvuuksia välttäen. Tässä on Suomelle eettisen maailman strategia.

Kuinka moni vaaleissa keskustelee globaalivapauden sanomasta? Eikö kukaan?

Eduskunta keskusteli tulevaisuudesta 2.2.2011. Maailman kriisit vilahtivat puheissa ohimennen. Eduskunnalla olisi ollut hyvä tilaisuus näyttää tiedollista ja aatteellista johtajuutta. Kävikö näin?

Mistä kriisit kumpuavat? Ovatko kriisit toinen toisensa syy ja jos niin miten? Entä kriisien ratkaisut, toimiiko tietyn kriisin purku avaimena toisille?

Mitä kriisejä eduskunta maailmasta löysi

Puheissa vilahtivat: talouskriisi, ilmastokriisi, sosiaalinen kriisi, vesikriisi, ruokakriisi, energiakriisi ja väestökriisi. Useimman näistä mainitsi vain yksi edustaja, muutaman kaksi tai jopa kolme. Kriisiharrastus ei eduskunnassa ole erityisen monipuolista, vaikka oppilaita on 200.

Jäikö jokin näkökulma tunnistamatta? Eivätkö tulevaisuutta viitoita seuraavat: demokratiakriisi, poliittinen kriisi, tietokriisi, sivistyskriisi, johtajuuskriisi, ihmisyyskriisi, näköalakriisi, syrjäytymiskriisi, köyhyyskriisi, kulttuurin (elinkaari)kriisi? Olisi odottanut jonkin näistä juolahtavan mieleen. Mutta kun ei. Onko eduskunta kansakunnan älykkyyskasauma?

Kaipasiko eduskunta kriisianalyysiä?

Ei kaivannut. Ehkä he ajattelivat tietävänsä, ehkä he vaikenivat, ehkä tarve ei tullut mieleen. Toki yksi poikkeus löytyi. ”Mietintöä olisi parantanut se, jos sen alussa olisi ollut katsaus kriiseihin, joiden kimpussa maapallo nyt on”, lausui Erkki Pulliainen.

Mistä oloista kriisit kumpuavat?

Eduskunnan keskustelusta ei löydä ainoatakaan arvelua tai analyysiä kriisien syistä ja synnyistä. Kertooko tämä ajattelukyvyn vai kiinnostuksen puutteesta vai molemmista? Pitäisikö puutostautia kutsua eduskuntakriisiksi?

Miten kriisit asemoituvat suhteessa toisiinsa? (jokerikysymys)

Jokainen tähän vastausta yrittänyt reputti. Tosin yrittäjiä oli vain yksi, Johanna Sumuvuori. Sumuvuoren ja vihreiden näkemys kriisien syysuhteista onkin sitä karmaisevampi eikä virheen vaikutus rajaudu heihin itseensä, vaan siitä kärsi kansa ja ihmiskunta.

Sumuvuori sanoi kaksi kertaa: ”Seuraavan vaalikauden isoin asia on talouskriisin, ilmastokriisin ja niistä seuraavan sosiaalisen kriisin saaminen hallintaan.”

Olennaista on Sumuvuoren (vihreiden) olettamus syysuhteista, sanat ”niistä seuraa”. Näkemyksensä oikeellisuutta vihreät eivät vähääkään epäile. Myöskään yksittäin otettuna talouskriisin tai ilmastokriisin syiden pohdintaa vihreät eivät harrasta vaan puhuvat niistä annettuina ja olevina. Tällainen historiattomuus ja analyysin pätkintä on politiikassa erittäin kavahdettavaa.

Vihreiden faktana esittämä kriisien ketjutus jää epätieteelliseksi. Vaikutusketju kulkee yhtä hyvin toisinpäin: sosiaalikriisi on talouskriisin ja edelleen ilmastokriisin (sekä monen muun kriisin) syy. Jos näin on, niin politiikan sisältö on etsittävä sosiaalisista oloista, rakenteista ja kulttuurista. Vihreiden nykypolitiikka osoittautuu karkeaksi virheeksi ja uusongelmien lähteeksi, he monistavat maailman kriisiketjua. Vihreät ovat opetuksen tarpeessa.

Sosiaalisen kriisin ollessa – siis vihreiden mukaan – jotain jäljessä tulevaa, politiikan avaimeksi nousee ilmasto. Vihreät ovat kapeutuneet ilmainsinööreiksi ja kaiken lisäksi runnovat politiikkaansa pakottaen ja alistaen. Siinä pelissä on voittajia ja häviäjiä, sanovat he itse eduskunnassa harvinaisen röyhkeästi, erityisesti Johanna Karimäki ja Ville Niinistö.

Vihreät tekevät kaksoisvirheen: politiikan kohdistus on väärä ja keinot tuottavat uusia ongelmia, syrjäytymis- ja demokratiakriisin. Tätä vihreät eivät tunnusta vaan esiintyvät aiheuttamiensa uusongelmien uuspelastajina. Tämä on suurta tragiikkaa.

Maailman omistajuus vihreiden mukaan

Suora lainaus Karimäeltä:
”Ympäristömaksut kohdistuvat tasaisesti kaikkiin, joten samalla on huolehdittava, etteivät kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ja pienituloiset saa kohtuutonta taakkaa. Pienituloisten tulonsiirtoja on lisättävä korottamalla perustoimeentuloa ja painottamalla työveron kevennykset pienituloisille.”  – Tätä lausumaa edelsi puolen tunnin hehkutus teknologian ihanuuksista, ympäristöveroista ja maailman voittajista.

Suora lainaus Tynkkyseltä (kommentista Kumpula-Natrille):
”…jos verotusta kevennetään pienituloisimpien päästä, jos parannetaan perusturvaa, sillä voidaan hyvin kompensoida ilmastopolitiikan mahdollisia lisäkustannuksia kaikkein pienituloisimmille.”

Kammottavaa näissä lainauksissa on ensinnäkin se ”kaikkein pienituloisimpien, kaikkein heikoimmassa asemassa olevien” olemassaolo todetaan selviönä, annettuna, asiaankuuluvana ja kestoluonteisena. Riittää kun heille ”kompensoidaan”.

Kompensaatiot ovat petollisia ja toimijuudesta syrjäyttäviä. Rahanarvo liitelee sinne ja tänne, yhteiskunnan rakenteet muuttuvat, joidenkin palkat, eläkkeet, optiot ja osakkeet leijaavat pilvien yllä. Näiden rinnalla muutaman euron tai kympin haihtuva kompensaatio on suomeksi sanottuna ’haista paska’ -politiikkaa. Tätä politiikkaa Suomessa on harjoitettu jo kymmenien vuosien ajan ja nyt vihreät ovat asettautuneet sen etujoukoksi jopa itse siitä ylpeillen. Toivotonta.

Sosiaalimielessä vihreät palaavat kauaksi historiaan, impivaaran taakse 1800-luvulle, ikivanhaan köyhäinhoitopolitiikkaan. ”Kaikkein heikoimpien” olemassaolo on heille selviö. Ressukat, tupanurkkien lyytimummot sekä huutokaupattavat piiat ja rengit hoidetaan jälkijoukkona, residuaalina, kompensaationa. He eivät ole maailman menestyjiä, eivät voittajia, eivät edes toimijoita. He ovat vain olemassa, parempi kun eivät olisi, maailma olisi kustannustehokkaampi kuten insinööri Karimäki tapaa sanoa. Vihreiden ihmis- ja yhteiskuntakuva on vanhanaikainen, ihmisiä jo lähtökohtaisesti eriarvoistava ja kurjalistoa halventava. Seuraavan vaalikauden tärkein tehtävä on päästä eroon vihreiden ihmis- ja yhteiskuntakuvasta.

Vihreiden lailla eduskunnassa toimivat, varsinkin kokoomus, kai muutkin porvarit ja demarit ovat ”kompensaatiopolitiikallaan” luoneet maailmaan ihmisyyden kriisin.

Entä väestökriisi?

Ydinongelma on väestökriisi, sanoi Pentti Tiusanen (vas). Hän olikin ainoa, joka mainitsi väestökriisin. Tiusanen on syvemmällä kuin pintaliitävät vihreät. Mutta mistä väestökriisi johtuu ja mitä kautta sitä hoidetaan? Ihmisen biologia? Epäsuotuisat sosiaaliset olot eli sittenkin sosiaalikriisi ongelmien alkupäänä? Vai onko kyseessä ravinnontuotantobuumi, ehkä hetkellinen?

Huomaamme, että kriisianalyysi on monisäikeinen. Ei alkuunkaan niin simppeli kuin vihreät sen esittävät.

Mistä ja miten kriisianalyysejä?

Voisiko uudesta eduskunnasta tulla kriisitietoisempi, monipuolisemmalla tavalla kuin edeltäjänsä?

Päättyneellä vaalikaudella eduskuntaan on suollettu selonteko toisensa jälkeen. Periaatteessa mainio asia, keskustelua on hyvä viritellä eri tavoin. Mutta selonteot ovat pienen piirin tuottamia: virkakunta, ministeri, puolueen piilopainotus, jokin näkökulma jätetään sanomatta. Ne eivät avaa mielikuvitusta eivätkä vaihtoehtoja. Ne mielletäänkin lukitsevina tiekarttoina kuten vihreiden Karimäki tulevaisuusselonteosta moneen kertaan sanoi.

Eduskunnan valiokuntien mietinnöt ovat silottelevia. Kansalaisille näkyvä ison salin keskustelu on lepsua ja innotonta. Kulttuuriselonteon alkaessa sali tyhjeni sekunnissa. Kriisien jääminen vilahteluksi tulevaisuusselonteon yhteydessä  kertoo eduskunnan köykäisyydestä. Oma analyysi, jopa sen tarpeen oivaltaminen puuttuu.

’Kompensoidaan’ Sitrat ja Tekesit

Suomi on pullollaan ylipalkattuja Sitroja, Tekesiä, Aaltoja, yliopistoja, UPIa, VTVtä, taaleritehtaita, rahastoja, mitä niitä onkaan. Nämä kaikki lakkauttamalla Suomesta voitaisiin tehdä kriisitutkimuksen johtava huippuyksikkö maailmassa. Se olisi aitoa globaalihenkeä (ei voittajien perässä säntäilyä), tulevaan kurkottavaa, sosiaalisesti innostavaa ja kulttuurisesti visioivaa.

Vai pitääkö meidän kansalaisten ryhtyä eduskunnan opettajiksi? Ehkäpä vaalien 2011 paras tulos onkin se, että jälkimainingeista syntyy kansalaisten ajatuspaja, think tank.

Suomalaistyttö ja kanadalaispoika ovat kiertäneet Amerikan mannerta moottoripyörällä, bussilla ja liftaten. Kanadan kinoksista New Yorkin kaduille, New Orleansin alangoille, Rion kummuille, Argentiinan aroille, Andien ylängöille, Boliviaan, Meksikon kalastajakyliin (kuva 2), Pacificin aalloille. Ovat juosseet pakoon Sao Paolon varkaita, saaneet sairaalahoitoa Boliviassa 2 päivää 10 eurolla, Evolle siitä kiitos.

Frida Kahlon sinisessä talossa (kuva 1) leikkaa 1900-luvun unelmat ja tragiikat. Tuossa nukkui Trotski, tuossa Frida. Fridaa elähdytti Venäjän vallankumous. Talosta huokuu Ranskan ja Meksikon surrealismi, alkuperäkansojen kulttuurit, meksikolaisarki, polion tuho ja liikenteen surma, leikkauksien ja siteiden hajut. Mikä onkaan menneen vuosisadan tilinpäätös ja mitä se opettaa 2000-luvulle?

Frida Kahlon sininen talo

Frida Kahlon päiväkirja, Carlos Fuentesin johdatus

Carlos Fuentes on kirjoittanut johdannon Frida Kahlon päiväkirjaan (ilmestynyt suomeksi), muutama poiminta Fuentesin tekstistä:

– Fridaa ei nujerrettu. Hänestä tuli kansallinen kujeileva keiju, aikana jolloin Meksiko luopui tieteellisen positivismin jäykkyydestä ja löysi intuition, lasten, intiaanien huolettoman, vapauttavan viehätyksen.

– Kahlon surrealismi rakensi maailmaa minän palasista ja siruista, kulttuurin perinteistä. Hän rakasti yllätyksiä, sisältä kumpuavaa lyriikkaa, tuntemuksia, mielialoja, reaktioita elämään. Esikolumbiaaniset myytit, afro-amerikkalaiset riitit, intohimon kohteen nälkä takasivat Latinalaiselle Amerikalle surrealismin, joka ei alistu sääntöihin.

– Hajanainen, nöyryytetty Meksiko, ikuisesti polvillaan, kerjäämässä ulkolaisten luotonantajien, armeijoiden ja oligarkkien edessä. (kuten aikamme Eurooppa)

– Meksikon vallankumous (1910) vaati taiteeseen realismia. En voi, en voi, vastasi Frida. Taide piilee syvemmän, taustalla olevan totuuden henkiin herättämisessä.

– Miten lähellä vallankumouksen estetiikkaa tämä ilkikurinen henki silti oli. Frida ja muut vapauttivat meksikolaisen muotokielen, maiseman ja värit akateemisuuden kahleista.
Hänen teoksensa, vaikka ne kuvasivat sisäistä maailmaa, olivat lähellä materiaalista maailmaa, eläimiä, hedelmiä, kasveja, maata, taivasta.

– Frida on panteisti, nainen joka julistaa luonnon kunniaa, tutkii olevaisen keskinäistä suhdetta, luomakuntaa pyhänä pitävä papitar. Hän viljelee hedelmällisyyden symboleja: kukkia, hedelmiä, apinoita, papukaijoja, ei koskaan irrallisina vaan kiedottuina nauhoihin, kaulakoruihin, viiniköynnöksiin, suoniin ja pensaan oksiin. Rakkaus on juhla, suuri liitto, pyhä tapahtuma.

– Meksikon vallankumous sai kansan näkemään itse itsensä ja kulttuurin jatkuvuuden. Se kasvatti Fridan tapaisia naisia, sai heidät tajuamaan mitä olivat unohtaneet ja miksi halusivat tulla.

– Rumuus ja kipu johtavat itsetuntemukseen. Siitä tulee kaunista siksi että se on yhtä sisimmän olemuksemme kanssa. Tapa käsittää kauneus itsetuntemuksena, joksikin tulemisena vaatii rohkeutta. Tämä on Kahlon perintö kasvottoman planeetan harmaalle massalle, jossa vain ’kuvauksellinen’ saa huomiomme. Toteutumattoman odottamista, ei vielä olemista, lähestymistä, muodon etsintää.

– On rakennettava nykyisyyden kulttuuria, jossa menneisyys on läsnä, joka ei sulje mitään pois vaan ottaa mukaan kaiken, väestön juuret, intiaanit, mustat, Välimeren rannoilta ja Iberian niemimaalta tulleet, arabit ja juutalaiset.

Frida ja Suomen vaalikeskustelu

Elämän kasvottomuus, vieraiden vieroksunta, menneisyyden väheksyntä (impivaarat), rumien ja köyhien torjunta, puolueiden sulkeutuminen omiensa piiriin – tätä huokuu Suomen politiikka ja vaalikeskustelu.

Kulttuuristen juurten arvostus, niistä oppiminen, maailmalta tulleiden yhteiselo, rikastuminen erilaisuuksista, nujertumattomuus, tuntemukset, lyriikka, mukaan ottaminen.  –  Miksei tätä, miksei tätä.

Miksi hekin, jotka eduskunnassa esiintyvät tulevaisuuden ja suvaitsevuuden airuina, puhuvat voittajista ja häviäjistä, Suomen menestyksestä muiden ohi? Eikö se ole sulkeutuvaa ja torjuvaa puhetta? Turvan ja lohdun joutuu hakemaan Fridan talosta asti.

Olen liikkunut Chilen ja Atacaman autiomaissa, Kuuban Sikojen lahdella, Havannan valottomilla kaduilla, rotujen vilinässä, New Yorkin väreissä, Washingtonin harmaudessa, Quebecin taideväen parissa, Meksikon kalastajarannoilla ja vuorten koloniakylissä, nähnyt leppouden ja iloisen hengen.

Fridan ja Fuentesin sanoin: ottakaa mukaan kaikki, älkää sulkeko ketään pois. Avatkaa ovet maailmalle.

Joka hyväksyy minut, hänet muistan aina.

Meksikolaiskalastajia Tyynen valtameren rannalla

Oltuani pari viikkoa pois Suomesta tutkailin vaalitapahtumia. Yksi asia ”keitti” ylitse muiden. Uudenmaan vihreiden viisi naisehdokasta oli kutsunut ihmisiä juttelemaan kanssaan Järvenpäähän. Mieleen tulvahti vihreiden ”juttelualttius” päättyvän vaalikauden ajalta.

Pyydän anteeksi ihmisiltä, jotka alla mainitsen. Tätä en tarkoita vihapuheeksi vaan kokemus- ja asialähtöiseksi vaalikeskusteluksi.

Sairaanhoitajien lakko ja ILOn pykälä

Ensi kerran luottamukseni horjahti heti vaalien 2007 jälkeen, kun vihreiden Johanna Karimäki perusteli sairaanhoitajia vastaan säädettyä pakkolakia kansainvälisen työjärjestö ILOn yhdellä pykälällä ja vain sillä. Näinkö helppoa politiikan teko on, näinkö helppouskoisina he meitä pitävät, ajattelin. Pakkolaki oli järkyttävin vaalilupauspetos (kokoomus) mitä Suomessa on koskaan tehty. Ja vihreille riittää kun epämääräisesti viitataan johonkin hämärään, sumuiseen, homeiseen ILO-pykälään. Lirkun, lirkun.

Yliopistolaki

”Yliopistolakiuudistus on laaja ja tarpeellinen”. Näin aloitti puheensa vihreiden Karimäki lain lähetekeskustelussa.

Uusi yliopistolaki on röyhkein yliopistoihin, tieteeseen ja sivistykseen kohdistettu kaappaus kautta koko yliopistohistorian. Suuryritysvetoinen elinkeinoelämä alisti yliopistot käyttöönsä. Nyt yliopistoista heitetään ulos kirjallisuus-, filosofia-, humanismi-, taide- ja muuta väkeä. Aalto-yliopistosta tehdään kaiken keskus, Koneen ja Fortumin tuotekehitysyksikkö. EK-säätiö lahjoitti ja lahjoituttaa kymmeniä miljoonia Aallolle. Vastinrahamenettelyllä valtiovalta ulkoistettiin yrityksille jopa perustuslain vastaisesti, tätä mieltä olen minä ja kenties myös Ilkka Kantola ja Jacob Söderman.

Eduskunnassa yliopistolain kiihkeimmät puolustajat olivat vihreiden Ville Niinistö ja Johanna Karimäki. Helsingin yliopiston yo-vaaleissa vihreät kokivatkin jo tappion, syyksi arveltiin yliopistolakia.

Ensi vaalikaudella yliopisto-ja sivistysasia on ajateltava kokonaan uudelta pohjalta.

Energian syöttötariffit ja muut tuet

Tuulivoiman syöttötariffien intomielisin propagoija eduskunnassa ovat olleet vihreät, intomielisimpänä ehkä Karimäki (taas kerran). Toki tämä lienee vilpitöntä hyvällä asialla olemista. Mutta mihin tukipolitiikka lopulta johtaa, tämä epäilyttää yhä enemmän. Energiateollisuus ry hokee sanaa ”kustannustehokkuus”, mikä tarkoittaa sitä, että suuryritykset, taaleritehtaat ja bisnesenkelit omivat tuulen itselleen kuten ne aiemmin omivat itselleen joet (vesivoiman) karkottaen väestön patoaltaiden tieltä. Pohjanmaalla joku kunta onkin jo valittanut energiatariffien syrjivyydestä.

Tariffipolitiikallaan vihreät tukevat talouden keskittymistä, samaa mitä ydinvoimakin saa aikaan. Toki joku heistä ajoittain mainitsee hajautuneen pientuotannon, mutta se jää naiviksi puheeksi. Joko vihreitä käytetään hyväksi tai sitten he oikeasti ovat keskittyneen ja elitisoituneen yhteiskunnan asianajajia (uskon jälkimmäiseen).

Pois tieltä risut ja männynkävyt

Aikoinaan Kemijoki ja muut joet ryöstettiin ihmisiltä viinan avulla. Tänään viinan korvaa laki. Rakennus- ja kaavoituslakia muutettiin pikavauhdilla niin että väestön napinat eivät tuulimyllyjen viuhinaa mökin nurkilla vaimenna. Eduskuntaan kehkeytyi vaalikauden kuluessa ylhäältä sanelevan kaavavallan mafia. Sitä johti Jan Vapaavuori (kok), vihreä siipi säesti innolla. Varsinkin Karimäki muisti kiitellä kokoomuksen Jania.

Yhteiskunnan ja ihmisten tiivistäminen

Vihreät ovat paisuvien cityjen intomielisiä ajajia. Tiivistäkää, tiivistäkää, hoetaan kuin armeijassa (muutama hokija näyttää itse asuvan väljänoloisesti). Tottakai asiassa on tietty järkijuonnekin, näkökulmasta riippuen. Mutta se on vai yksi juonne. Jumittuminen yhteen perusteeseen ja silmien sulkeminen muilta on petollista politiikkaa. Esim. maailman vesiongelma on paisuvien cityjen aiheuttama ongelma, eikä se ole ainoa, muita ovat mm. lihavuus, diabetes, yksinäisyys, masennus, slummit.

Millä tavalla maapallo kannattaa ”asuttaa”, tätä pitää tutkia vapaalla tieteellisellä mielellä eikä hokea vain yhtä perustetta (tiivistämistä, keskittämistä). Juuri muutetun rakennuslain peruste (kaupunkien keskustojen kehittäminen muun yhteiskunnan kustannuksella) kuulostaa lain perusteena oudolta ja pelottavalta. Voi kuinka vihreät Vapaavuoren ohella tätäkin lakia eduskunnassa puolustivat: Tynkkynen, Karimäki, Juurikkala ja muut. Seuraava eduskunta säätäneekin jo lain ihmisten fysiologian tiivistämisestä.

Perustulo vai toimeentulon leikkaus

Vaalien alla vihreät kerta toisensa jälkeen lämmittävät perustulonsa. Retorisena perusteena on mm. ihmisen identiteetin vapaampi määrittyminen. Kuitenkaan ei ole montaa kuukautta siitä, kun säädettiin nuoriin kohdistuva pakkolaki (toimeentulotuen leikkaus). Ihmisen itseidentiteetti on siitä kaukana. Eli suu puhuu yhtä ja kädet tekevät toista.

Kun tutkii tarkemmin vihreiden perustuloa, niin tuleehan sieltä vastaan työllisyysaste, työmarkkina, julkisen talouden kestävyysvaje, kansantalous. Eli pohjimmiltaan perustulokin kääntyy vihreillä elitisoituneen talouden pönkittämiseksi. Siinä se itsemäärittely.

Vihreiden perustulomalli on tulonjaollisesti epäilyttävä. Perustulo olisi kaikille veroton (ymmärsinköhän oikein). Ylin tasaveroaste olisi vihreiden mallissa alle 50 %. Kokoomuksen Hetemäki sentään kehtasi ehdottaa ylimmäksi rajaveroksi 50 %. Vihreät täräyttävät paremmaksi eli tosiasiassa vaativat suurituloisille huimia veronalennuksia (veroton perustulo, madallettu tulovero).

Tekniikan akateemisten liiton (TEK) vaaleissa vihreät vaativat veroprogression lieventämistä eli euromääräisiä tulonsiirtoja isotuloisille. TEK-ehdokkaina olivat mm. vihreiden Jyrki Kasvi ja Johanna Karimäki. Asiassa kuin asiassa vihreät ovat yhteiskunnan hyvinvoivan eliitin puoltajia vaikka suu lirkuttaa muuta.

He eivät kuuntele, arroganssi

Vaalikauden alkupuolella lähetin vihreiden kansanedustajille toiveita koskien työelämän epädemokratiaa, rajatonta työnantajavaltaa, palkkausjärjestelmiä, yliopistolakia ja jotain muutakin. Ei vastakaikua, ei pienintäkään. Tunsin tulleeni nolatuksi, tajusin olleeni naivi. Tästä tuntemuksesta kumpuaa tämäkin kirjoitus.

Vihreiden työelämäpolitiikka on ollut tunteetonta, työnantaja- ja kolmikantahenkistä. Eduskunnan valiokunnat juoksevat tuon tuosta kolmikannan ”aamukahveilla”. Eduskuntaan palattuaan he, varsinkin Karimäki ylistävät kolmikannan ihanuutta. Itse kokemiini työelämäongelmiin vihreät eivät ole ratkaisu promilleenkaan vertaa, päinvastoin heistä huokuu sosiaalinen arroganssi, ties nauru. Työelämävaliokunnassa jäsenenä on ollut Karimäki, häntä ennen Sinnemäki (muistaakseni).

Ääliöt, Impivaara ja kuppikunnat

Politiikan uussanaston kehitti Jyrki Kasvi. Eikös Kasvi vaalikauden puolivälissä vaatinut edustajille kunnon palkkoja jotta eduskuntaan saadaan kunnon väkeä. Ääliöt ja kuppikunnat pysykööt Impivaarassa.

Tuija Braxin teot

Braxin teoista lausuin näkemyksiäni aiemmin. Brax on siirtynyt Helsingistä ehdokkaaksi Uudenmaan vaalipiiriin.

Poliittisen uran lumo

Kerran tulin vilkaisseeksi Vihreiden naisten ohjelmaa. Järkytyin yhdestä kohdasta. He kehuivat kuinka lumoavaa on heittäytyä poliittisen uran lumoihin ja kehottivat sisariaankin antautumaan uran luontiin.

Miksi tarjouduin itse ehdokkaaksi

Tarjouduin Köyhien asialla rp:n ehdokkaaksi kolmesta syystä.

1) osoittaakseni tyytymättömyyttä nykypolitiikan arroganttia henkeä kohtaan (ylimieli, tunteettomuus, ylpeily)

2) saadakseni moraalisen oikeuden lausua näkemyksiäni viime vuosien politiikasta

3) voidakseni ehdokkaan roolissa kirjoittaa politiikkaehdotelmia. Jos suinkin ehdin ja kykenen, kirjoitan vaaleihin saakka sarjaa aiheesta ’Kansojen varattomuus’ (eli tähänkö Adan Smithin tiellä päädyttiin).

Arvelen että arroganttien puolueiden piirissä Köyhien asialla rp on ylenkatsotuin, väheksytyin ja ivatuin. Juuri siksi se sopii minulle, tunnen olevani kotona. Kiitän kun hyväksyitte minut joukkoonne.

(Uudelleen fokusoitu ja muokattu kirjoituksesta
“Mitä Linna ja Kivi sanoisivat tänään”)

Pari vuosikymmentä ovat nujertaneet ihmisten itsetuntoa. 1990-luvun lamasta se alkoi mutta jatkuu. Yhteiskunta on pysähtyneen alakulon vallassa vailla tempaavia näkymiä.

Väinö Linna ja Aleksis Kivi kuvasivat, kuinka nummien väki ihmetteli itseään, haki paikkaansa ja alkoi määritellä elämistään itse. Heiltä löytyi tärkein eli itsetunto.

Sosiaaliturvan, talouden, opinkäynnin, tieteen ja taiteen perustaksi on asetettava ihmisten itsetunnon kohentuminen. Viime aikoina on toimittu päinvastoin. Sosiaaliturvaa on ehdollistettu jopa perustuslain vastaisesti. 150 000 ihmistä elää perusturvalla, puoli miljoonaa pääosin sillä. Nuorten on vaikea nähdä, miksi he ylipäänsä ovat maailmassa, majatalossa ei ole sijaa.

Kuinka te meitä nöyryytättekään. Nuorille te laaditte aktivointisuunnitelmia. Elleivät tottele, niin viette viimeisenkin sentin. Toimeentulotuella eläjän te käskette tulla tarjolle. Työttömyyskorvauksella saa opiskella, mutta sisällön sanelee Ely. Opiskelijaa vahtaatte kuin päiväkotilasta. Työssä olijoita te pisteytätte.

Tällaiseksi päätyi seitsemän veljeksen retki Impivaarasta elämänsä rakentajiksi. Tämä ei ole maa, jota Aapo ja Akseli lähtivät rakentamaan. On aika avata näköalaa ulos anelukulttuurista.

Vaalikeskustelu takertuu ulkoisiin toki tärkeisiin asioihin: verot, eläkeikä, maahanmuutto. Pelkkä säästäminen ei avaa tulevaisuutta ihmiselle, ei yhteiskunnalle, valtiolle eikä yritykselle.

Harvojen vientiyritysten ja tuotekehityksen huippuyksiköiden on väitetty pelastavan maan. Harvainvaltaistaminen juuri on kriisien syy. On palattava lavean pohjan tielle kuten kansakouluja, oppikouluja, peruskouluja ja yliopistoja perustettaessa.

Sosiaaliturvaan on haettava malleja jotka nojaavat ihmisten omaan innostukseen, keksimiseen ja harrastamiseen. Ehdollistaminen ja lex Soininvaarat on pantava nurin.

Työelämä on demokratisoitava. Politiikan monopolisointi puolueille, edustuselimille, virkakunnille ja eturyhmille on purettava. On kehitettävä välitöntä osallistumista. Netti on ‘tuotteistettava’ tähän tarkoitukseen. Talouden haavoittuvuutta ja sidosta suuryrityksiin on hajautettava. Opinnot on avattava kaikille, sisäänpääsykiintiöt poistettava. On luotava sosiaalista kulttuuria malliksi Euroopalle ja maailmalle. Arabikansojen tielle myös Suomessa.

Lukkari ahdisti, rovasti kirosi, nimismies kantoi kimpsut ulos. Pohjalta nousi nummien väki.

He nousivat siksi että heillä oli tärkein: itsetunto. Palakoon Impivaaran sauna, mylviköön härkä, nyrpisköön Venla. Me kohoumme ylös, vihertyy kultainen aho, hulmuaa halme.

Kansan itsetunto, kun sitä liiaksi painetaan, kaataa Ghaddafin ja Kataisen. Haalistuu sinivihrä ja punasini.

Ryhmäteatteri puki eduskunnan teatteriksi. Mikä on Suomen teatterin tarina?

50-luku: väki pukkasi maata ja lisää väkeä, ilon, laulun ja rakentamisen aika.

60-luku: politiikka sekoili, oli kinaa ja sumeaa. Kansanrintaman murskapolitiikka, betonibrutalismi, lähiöt, parakit, väki pakeni Ruotsiin, yksinäisyyttä ja kätkettyä surua.

70-luku: valtion järjestelmiä, kansan ote elämäänsä oheni, anelukulttuuri alkoi. Vilpitöntä mutta petollista, pian tarvittiin Sorsan elvytystä, korpilampea, tekohenkeä.

80-luku: hulluuden perusta, sinipuna kutsui sitä vapaudeksi. Velan, valuutan, pääoman, finanssien, devalvointien ohennettu maailma, romahti kuten USA 2008.

90-luvulta nykyhetkeen: hirmuhallinnon aika. Alistamista, ehdollistamista, purkamista, leikkaamista, näennäisvointia.

Nykyhetki: näköalat kadonneet. Nuoret eivät tiedä miksi ovat maailmassa, ei sijaa majatalossa. Talous jumittunut muutamaan vientiyritykseen, romahduksia. Valtio on epätoivon räpiköijä, ei uuden airut.

Suomen politiikasta löytyvät yhä pakkoelvytyksen, murskapolitiikan, brutalismin, anelukulttuurin, näennäisvoinnin, ehdollistamisen, vahtaamisen ja hulluuden elementit.

Kuinka te meitä nöyryytättekään. Nuoria te aktivoitte tai viette heiltä sentin. Toimeentuloeläjän te määräätte ilmoittautumaan. Työttömyyskorvattu saa opiskella, mutta sisällön sanelee Ely. Opiskelijaa vahtaatte kuin päiväkotilasta. Työssä olijoita te pisteytätte.

Tähänkö päätyi veljesten retki Impivaarasta elämänsä rakentajiksi? Tämä maa ei ole se maa jota Aapo ja Akseli lähtivät rakentamaan.

Ei, näin ei saa olla, on aika avata näköala. Tärkeintä on itsetunto, Akselin uhma. Anelukulttuurista murtaudumme ulos, maa riisutaan retoriikan helinästä.

Vaalikeskustelu takertuu ulkoisiin aiheisiin: verot, eläkeikä, maahanmuutto. Yhteiskunta on pysähtynyt alakulo, säästäminen ei avaa uutta.  Aikamme Jukola, eikö sinulla ole maailmalle muuta annettavaa?

Politiikan johtotähdeksi on nostettava ihmisten itsetunto. Työelämä on demokratisoitava. Politiikan monopolisaatio puolueille, edustajille, virkakunnille ja eturyhmille on purettava. On kehitettävä välitöntä osallistumista. Talouden haavoittuvuutta ja sidosta suuryrityksiin on hajautettava. Opinnot on avattava kaikille, sisäänpääsykiintiöt räjäytettävä. On luotava sosiaalista kulttuuria Euroopalle ja maailmalle. Arabikansojen tiellä.

Ay-liikkeen ja EU:n suhde rakoilee. Mepit arvostelevat EU-parlamentin sivuuttamista talouskriisin hoidossa. – Nämä ovat otsikoita viime päivien lehdistä.

AY-liike on pettynyt EU:hun. EU on alkanut flirttailla liikaa bisnesmaailman kanssa. Eläkeikä, palkat ja työsuhdeasiat eivät kuulu EU:n toimivaltaan. EU:n komissio patistaa vähentämään työn verotusta eli toimii kuin kokoomus (ja vihreät) Suomessa. EU:n avulla tehdään sisäpolitiikkaa. Euroopan ay-liike voi nousta integraatiota vastaan. – Näin kertoo Turun Sanomat 3.3.

Lehtien mukaan EU-mepit arvostelevat Euroopan parlamentin sivuuttamista talouskriisin hoidossa. Vahvat jäsenmaat Saksa ja Ranska ovat alkaneet toimia omin päin. Kritiikkiä ovat esittäneet myös komission aiemmat puheenjohtajat Prodi ja Delors (ehkä osin eri syistä).

Eurooppa 2020 -strategiassa Euroopan johtajuus asetetaan Eurooppa-neuvostolle, siis valtioiden päämiehille sekä komissiolle. Parlamentille tarjotaan keskustelijan ja tiedottajan rooli, kansalaisille ei sitäkään. (aiheesta tarkemmin: Eurooppa 2020 -visio on nostettava vaalikeskusteluun.)

EU-rahastojen käyttötavat, tuetut hankkeet, palveludirektiivi, kilpailutuspakko ja moni muu asia on yhteiskuntapolitiikan ydintä, joka kierrätetään ja tuodaan sisäpolitiikkaan EU:n kautta.

Irlannin saamien lainojen korkoalennuksen epäillään olevan Euroopan oikeistopuolueiden tuki toinen toisilleen.

Kaiken kaikkiaan EU on ajautumassa monelta suunnalta kapenevan kannatuksen tielle ja yhä moninaisempiin umpikujiin. Kiehtovaa on pohtia nykyEU:n tulevien vaihtoehtojen sisältöä.

Oma mieliteemani on, että tuleva Eurooppa kaipaa olennaisesti kulttuurisempaa sisältöä kuin nykyinen. Akropoliin henkeä.

Seppo Oikkoselta poimin hyvän tiivistyksen: ”Kapina EU:a vastaan on motivoitu ja perusteltu, koska EU on tosiasiassa ollut vain taloustoimijoiden ehdoilla toteunut talousjärjestely. Jos EU olisi alusta alkaen ottanut tehtäväkseen ne tehtävät, jotka kaikkien ihimisyhteisöjen täytyy ensisijassa täyttää ollakseen yhteisöinä oikeutettuja — ja sellainen on esimerkiksi sosiaaliturvan takaaminen ja toteuttaminen — silloin EU ei olisi sellaisessa demokratiavajeessa ja luottamuskriisissä jossa se nyt tosiasiassa on.”

Ville Niinistö kirjoitti vihreiden blogissa, että vihreille EU on arvovalinta. Eivät taida vihreät olla ajan tasalla. Historian pölyyn jämähtänyt ”arvoliberaalien” kerho.

Eduskunnan innovatiivisin edustaja on Jacob Söderman. Ei aavistanut, minkä poliittisen innovaation keksi, kun päätti puheensa perustuslaista sanoihin ”turpa kiinni” (alla).

Turvan kiinnikuronta onkin seuraavan eduskunnan tärkein tehtävä. Näin siksi, että Suomessa on turvavaje. Vajeen olemassaolon todisti ”Perusturvan riittävyyden arviointiraportti”.

Raportti kylläkin puhuu köyhyysvajeesta. Tarkoittaako vaje sitä että köyhyyttä on Suomessa liian vähän? Vai tarkoittaako vaje sitä, että yksittäinen ihminen on köyhyytensä takia vajeinen? Ja jos on, niin millä tavalla? Ovatko tulot alle köyhyyden vai köyhyys yli tulojen? Selvityksen tehneet tutkijat, selittäkää meille.

Vuosi sitten VM opetti kestävyysvajetta. Vajeita onkin lennähtänyt kuin muuttolintuja keväällä. Myös kestävyysvajeen käsite oli vaikea. Ehkä VM tarkoitti kestävyysvajeella sitä että köyhyys ei ole riittävän kestävää. Näin köyhyys- ja kestävyysvaje olisivat saman ilmiön eri tulokulmia.

Myös ”riittävän” käsite on veikeä, vaikka sana on perustuslaissa ja lain pitäisi olla kaikille sama ja ymmärrettävä. Köyhyysvajeinen ymmärtää ”riittävällä” sitä että riittää elämiseen. Mutta näin se ei ole. ”Riittävä” tarkoittaa sitä että kansa on riittävän hiljaa, pitää turpansa kiinni eikä nouse kapinaan. Se riittää.

Mainittu perusturvaselvitys ei luonut vain uusia sanoja, vaan löysi uuden ihmisluokan:  ”perusturvan varassa eläjät”. Rodullisesti puhtaita on Suomessa 150 000. Vähintään puoliverisiä eli mestitsejä on lähes puoli miljoonaa.

Monikulttuurisuutta lisäävä uusi rotu onkin tervetullut. Outoa on se, että valtion selvityksen mukaan perusturvalla ei elä. Kuinka ”perusturvalla elävät” siis elävät? (Todentamaton hypoteesi: ovat sulkeneet turpansa). Asian selvittäminen jää seuraavalle eduskunnalle. Sille selvittely sopiikin hyvin, koska se työllistää. Vaalikaudessa eduskunta käsittelee kymmenittäin selontekoja, niistä on kiva rupatella.

Perusturva-rodun siivittämänä eduskuntaan nousee vaaleissa uusi ryhmä: perusturvat. Vaalien jälkeen puhemies Katainen jakaa ryhmäpuheenvuoroja näin: ”edustaja Menninkäinen, perusturpien eduskuntaryhmä”. Jörn Donner, joka väen väkisin vei ikäpuhemiehen manttelin Jacob Södermanilta, heittää välihuudon: ”turvat kiinni”.

Mutta ei arvaa Jörn, kuinka oikeassa on. Turvan kiinniotto nimittäin on eduskunnan oikeutuksen (legimiteetin) ehdollistaja, kuuluuhan maassa noudattaa perustuslakia. Ellei perusturva ole riittävä, eduskunta on vietävä valtakunnan oikeuteen.

* * *

Jacob Södermanin puhe perustuslaista eduskunnassa 1.3.2011:

Arvoisa puhemies! Täällä ministeri Brax aivan oikein totesi, että tämän esityksen alkujuuri on peruslakivaliokunnassa ja sen arvostelussa nykyisen lainsäädännön huonoon toimintaan eräissä kohdin ja nimenomaan tämän suhteellisuuden kohdalla. Kun valiokunnassa nyt käsiteltiin tätä kysymystä ja erityisesti äänikynnystä, niin asiantuntijat olivat erittäin kriittisiä ja meille tuli sitten semmoinen tunne, että pitäisi muuttaa tätä äänikynnystä. Puheenjohtaja kysyi lupaa ministeriltä, joka neuvotteli hallituksessa, ja sitten ilmoitti, ettei saa muuttaa mitään, jonka nyt täällä myös ed. Kalli vahvisti.

Minä olisin kysynyt ihan ystävällisesti, onko tämä nyt teidän käsityksenne parlamentarismista, että joku valiokunta lähes yksimielisesti asiantuntijoiden lausuntojen perusteella haluaa muuttaa lain ja sitten tulee vastaukseksi, että ”on sovittu, turpa kiinni.” Onko se parlamentarismia?  (puhe päättyy)

Eduskunnan keskustelu perustuslaista 1.3.2011

Perusturvan riittävyyden arviointiraportti