Eduskunta keskusteli tulevaisuudesta 2.2.2011. Maailman kriisit vilahtivat puheissa ohimennen. Eduskunnalla olisi ollut hyvä tilaisuus näyttää tiedollista ja aatteellista johtajuutta. Kävikö näin?

Mistä kriisit kumpuavat? Ovatko kriisit toinen toisensa syy ja jos niin miten? Entä kriisien ratkaisut, toimiiko tietyn kriisin purku avaimena toisille?

Mitä kriisejä eduskunta maailmasta löysi

Puheissa vilahtivat: talouskriisi, ilmastokriisi, sosiaalinen kriisi, vesikriisi, ruokakriisi, energiakriisi ja väestökriisi. Useimman näistä mainitsi vain yksi edustaja, muutaman kaksi tai jopa kolme. Kriisiharrastus ei eduskunnassa ole erityisen monipuolista, vaikka oppilaita on 200.

Jäikö jokin näkökulma tunnistamatta? Eivätkö tulevaisuutta viitoita seuraavat: demokratiakriisi, poliittinen kriisi, tietokriisi, sivistyskriisi, johtajuuskriisi, ihmisyyskriisi, näköalakriisi, syrjäytymiskriisi, köyhyyskriisi, kulttuurin (elinkaari)kriisi? Olisi odottanut jonkin näistä juolahtavan mieleen. Mutta kun ei. Onko eduskunta kansakunnan älykkyyskasauma?

Kaipasiko eduskunta kriisianalyysiä?

Ei kaivannut. Ehkä he ajattelivat tietävänsä, ehkä he vaikenivat, ehkä tarve ei tullut mieleen. Toki yksi poikkeus löytyi. ”Mietintöä olisi parantanut se, jos sen alussa olisi ollut katsaus kriiseihin, joiden kimpussa maapallo nyt on”, lausui Erkki Pulliainen.

Mistä oloista kriisit kumpuavat?

Eduskunnan keskustelusta ei löydä ainoatakaan arvelua tai analyysiä kriisien syistä ja synnyistä. Kertooko tämä ajattelukyvyn vai kiinnostuksen puutteesta vai molemmista? Pitäisikö puutostautia kutsua eduskuntakriisiksi?

Miten kriisit asemoituvat suhteessa toisiinsa? (jokerikysymys)

Jokainen tähän vastausta yrittänyt reputti. Tosin yrittäjiä oli vain yksi, Johanna Sumuvuori. Sumuvuoren ja vihreiden näkemys kriisien syysuhteista onkin sitä karmaisevampi eikä virheen vaikutus rajaudu heihin itseensä, vaan siitä kärsi kansa ja ihmiskunta.

Sumuvuori sanoi kaksi kertaa: ”Seuraavan vaalikauden isoin asia on talouskriisin, ilmastokriisin ja niistä seuraavan sosiaalisen kriisin saaminen hallintaan.”

Olennaista on Sumuvuoren (vihreiden) olettamus syysuhteista, sanat ”niistä seuraa”. Näkemyksensä oikeellisuutta vihreät eivät vähääkään epäile. Myöskään yksittäin otettuna talouskriisin tai ilmastokriisin syiden pohdintaa vihreät eivät harrasta vaan puhuvat niistä annettuina ja olevina. Tällainen historiattomuus ja analyysin pätkintä on politiikassa erittäin kavahdettavaa.

Vihreiden faktana esittämä kriisien ketjutus jää epätieteelliseksi. Vaikutusketju kulkee yhtä hyvin toisinpäin: sosiaalikriisi on talouskriisin ja edelleen ilmastokriisin (sekä monen muun kriisin) syy. Jos näin on, niin politiikan sisältö on etsittävä sosiaalisista oloista, rakenteista ja kulttuurista. Vihreiden nykypolitiikka osoittautuu karkeaksi virheeksi ja uusongelmien lähteeksi, he monistavat maailman kriisiketjua. Vihreät ovat opetuksen tarpeessa.

Sosiaalisen kriisin ollessa – siis vihreiden mukaan – jotain jäljessä tulevaa, politiikan avaimeksi nousee ilmasto. Vihreät ovat kapeutuneet ilmainsinööreiksi ja kaiken lisäksi runnovat politiikkaansa pakottaen ja alistaen. Siinä pelissä on voittajia ja häviäjiä, sanovat he itse eduskunnassa harvinaisen röyhkeästi, erityisesti Johanna Karimäki ja Ville Niinistö.

Vihreät tekevät kaksoisvirheen: politiikan kohdistus on väärä ja keinot tuottavat uusia ongelmia, syrjäytymis- ja demokratiakriisin. Tätä vihreät eivät tunnusta vaan esiintyvät aiheuttamiensa uusongelmien uuspelastajina. Tämä on suurta tragiikkaa.

Maailman omistajuus vihreiden mukaan

Suora lainaus Karimäeltä:
”Ympäristömaksut kohdistuvat tasaisesti kaikkiin, joten samalla on huolehdittava, etteivät kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ja pienituloiset saa kohtuutonta taakkaa. Pienituloisten tulonsiirtoja on lisättävä korottamalla perustoimeentuloa ja painottamalla työveron kevennykset pienituloisille.”  – Tätä lausumaa edelsi puolen tunnin hehkutus teknologian ihanuuksista, ympäristöveroista ja maailman voittajista.

Suora lainaus Tynkkyseltä (kommentista Kumpula-Natrille):
”…jos verotusta kevennetään pienituloisimpien päästä, jos parannetaan perusturvaa, sillä voidaan hyvin kompensoida ilmastopolitiikan mahdollisia lisäkustannuksia kaikkein pienituloisimmille.”

Kammottavaa näissä lainauksissa on ensinnäkin se ”kaikkein pienituloisimpien, kaikkein heikoimmassa asemassa olevien” olemassaolo todetaan selviönä, annettuna, asiaankuuluvana ja kestoluonteisena. Riittää kun heille ”kompensoidaan”.

Kompensaatiot ovat petollisia ja toimijuudesta syrjäyttäviä. Rahanarvo liitelee sinne ja tänne, yhteiskunnan rakenteet muuttuvat, joidenkin palkat, eläkkeet, optiot ja osakkeet leijaavat pilvien yllä. Näiden rinnalla muutaman euron tai kympin haihtuva kompensaatio on suomeksi sanottuna ’haista paska’ -politiikkaa. Tätä politiikkaa Suomessa on harjoitettu jo kymmenien vuosien ajan ja nyt vihreät ovat asettautuneet sen etujoukoksi jopa itse siitä ylpeillen. Toivotonta.

Sosiaalimielessä vihreät palaavat kauaksi historiaan, impivaaran taakse 1800-luvulle, ikivanhaan köyhäinhoitopolitiikkaan. ”Kaikkein heikoimpien” olemassaolo on heille selviö. Ressukat, tupanurkkien lyytimummot sekä huutokaupattavat piiat ja rengit hoidetaan jälkijoukkona, residuaalina, kompensaationa. He eivät ole maailman menestyjiä, eivät voittajia, eivät edes toimijoita. He ovat vain olemassa, parempi kun eivät olisi, maailma olisi kustannustehokkaampi kuten insinööri Karimäki tapaa sanoa. Vihreiden ihmis- ja yhteiskuntakuva on vanhanaikainen, ihmisiä jo lähtökohtaisesti eriarvoistava ja kurjalistoa halventava. Seuraavan vaalikauden tärkein tehtävä on päästä eroon vihreiden ihmis- ja yhteiskuntakuvasta.

Vihreiden lailla eduskunnassa toimivat, varsinkin kokoomus, kai muutkin porvarit ja demarit ovat ”kompensaatiopolitiikallaan” luoneet maailmaan ihmisyyden kriisin.

Entä väestökriisi?

Ydinongelma on väestökriisi, sanoi Pentti Tiusanen (vas). Hän olikin ainoa, joka mainitsi väestökriisin. Tiusanen on syvemmällä kuin pintaliitävät vihreät. Mutta mistä väestökriisi johtuu ja mitä kautta sitä hoidetaan? Ihmisen biologia? Epäsuotuisat sosiaaliset olot eli sittenkin sosiaalikriisi ongelmien alkupäänä? Vai onko kyseessä ravinnontuotantobuumi, ehkä hetkellinen?

Huomaamme, että kriisianalyysi on monisäikeinen. Ei alkuunkaan niin simppeli kuin vihreät sen esittävät.

Mistä ja miten kriisianalyysejä?

Voisiko uudesta eduskunnasta tulla kriisitietoisempi, monipuolisemmalla tavalla kuin edeltäjänsä?

Päättyneellä vaalikaudella eduskuntaan on suollettu selonteko toisensa jälkeen. Periaatteessa mainio asia, keskustelua on hyvä viritellä eri tavoin. Mutta selonteot ovat pienen piirin tuottamia: virkakunta, ministeri, puolueen piilopainotus, jokin näkökulma jätetään sanomatta. Ne eivät avaa mielikuvitusta eivätkä vaihtoehtoja. Ne mielletäänkin lukitsevina tiekarttoina kuten vihreiden Karimäki tulevaisuusselonteosta moneen kertaan sanoi.

Eduskunnan valiokuntien mietinnöt ovat silottelevia. Kansalaisille näkyvä ison salin keskustelu on lepsua ja innotonta. Kulttuuriselonteon alkaessa sali tyhjeni sekunnissa. Kriisien jääminen vilahteluksi tulevaisuusselonteon yhteydessä  kertoo eduskunnan köykäisyydestä. Oma analyysi, jopa sen tarpeen oivaltaminen puuttuu.

’Kompensoidaan’ Sitrat ja Tekesit

Suomi on pullollaan ylipalkattuja Sitroja, Tekesiä, Aaltoja, yliopistoja, UPIa, VTVtä, taaleritehtaita, rahastoja, mitä niitä onkaan. Nämä kaikki lakkauttamalla Suomesta voitaisiin tehdä kriisitutkimuksen johtava huippuyksikkö maailmassa. Se olisi aitoa globaalihenkeä (ei voittajien perässä säntäilyä), tulevaan kurkottavaa, sosiaalisesti innostavaa ja kulttuurisesti visioivaa.

Vai pitääkö meidän kansalaisten ryhtyä eduskunnan opettajiksi? Ehkäpä vaalien 2011 paras tulos onkin se, että jälkimainingeista syntyy kansalaisten ajatuspaja, think tank.