Kun on mukana piskuisimmassa, ei ole rekvisiittaa: ei telttaa, ei pöytää, ei teekeitintä. Tästäpä tuleekin ongelma. Kun tekisi mieli mennä kentälle, kansan joukkoon. Tänäänkin olisi ollut impivaaramarkkinat Espoossa ja Vantaalla. Miten teet itsesi tykö?

Saunassa sen keksin. Liimaan julisteemme pahvinpalalle, panen roikkumaan kaulasta etu-ja takapuolelle ja sitten kävelemään markkinaväen joukkoon. Liimasin jo pahvit, mutta siihen rohkeus petti. Ajattelin huvittuneita hymyjä, piileviä katseita, säälinsekaisia ilmeitä, puoli-ikeitä kysymyksiä joihin hädissään yrittäisi jotain sanoa. Yksin en rohjennut.

Asian myönteinen puoli? Vaalitouhu on itse asiassa hauskaa, se imee mukaansa. Jos tekee jotain, niin tekee mieli tehdä enemmän. Näinhän sen pitäisi olla muillakin, tuntea osalliseksi, tuntea tekevänsä jotain. Minä en kestäisi toimettomuutta, työttömyyttä, turhuutta. Ihminen on luotu toimimaan, ihminen on energiaristeymä.

Kokemuksesta tiedän, että kirjoitus (esim. blogiin) syntyy vain kun alkaa jostain nurkasta kirjoittaa. Samoin on elämässä, jostain täytyy alkaa. Harvoin tietää mihin se johtaa, mutta sepä juuri hauskaa onkin, yllätyksellisyys, keksiminen, laulun sanoin  ”maailmassa monta on ihmeellistä asiaa”. Eilen keksin ehdottaa, että vaalien jälkeen pannaan pystyyn kansanrintama. Kun astuu yhden polun päähän, niin kohta on jo rintamassa!

Moni asia ennen pitkää huvittaa, näin arvelen. Silti: meistä vielä kuulette.

Mutta se kenttä, miten sinne uskaltaa.