Kuuntelin Ville Niinistöä Kansalaisinfossa 27.9. Päätelmäni oli: ympäristöpolitiikassa on lukkiumia, jotka on avattava:

  • onko ympäristöpolitiikan valta legitiimi (oikeutettu)
  • valiokunnat ja valtion bulvaanit
  • tuulivoiman betonibrutalismi
  • reservaatti- ja kasarmipolitiikka (suojelualueet)
  • ekologinen verouudistus
  • kansalaisten mekanisointi ja syrjäytys

Onko ympäristöpolitiikan valta legitiimi?

Niinistön puhujat oli valittu niin huolella, että tilaisuus alkoi vaikuttaa lahkolaiskokoukselta: vallantäyteinen itsetyytyväisyys, usko omaan oikeellisuuteen ja tajuttomuus eroavia näkemyksiä kohtaan.

Onko vallantäyteys legitiimiä? Pieni piiri on ominut valtion ympäristöpolitiikan itselleen. Vihreät saivat vaaleissa 10 paikkaa (vähennystä 4). Eroavia näkemyksiä omanneet perussuomalaiset saivat 39 paikkaa (lisäystä 35). Jo näiden lukujen nojalla sekä riippumatta hallitusoppositio -asetelmasta on mahdoton pitää oikeutettuna tilannetta, jossa 5 % eduskunnan paikkaluvusta pitää ympäristöpolitiikan määrittelyä yksinoikeutenaan. Minun oikeus- ja demokratiatajuani tällainen loukkaa, en koe tilannetta legitiimiksi. Tämä ei liity siihen, kenen politiikka on hyvää ja kenen huonoa vaan pelkästään demokratian tasapuolisuuteen, jakaumiin ja lukuihin. Toki ärsytystä lisää se, että mainittu 5 % ei selvästikään kuuntele kansalaisten tai muutoin eroavia näkemyksiä. Menettely on ylimielinen ja diktatorinen. Tällainen ”demokratia” ei kestä eikä sen tarvitse kestää.


Valiokunnat ja valtion bulvaanit

Eduskunnan valiokunnat kuulevat ympäristöasioissa aina samoja järjestöjä: Luonnonsuojeluliitto, WWF, jopa Demos, kenties Kepa ja jokunen muu. Kansalaismielipiteen ajatellaan näin tulleen kuulluksi. Kiistän tämän. Mainitunlaiset järjestöt edustavat helsinkikeskeistä hyvinvointiporukkaa.

Luonnonsuojeluliitto nostettiin valtion avuin 1960-luvulla eriytetyn suojelualuepolitiikan imagoksi. Ohjelmaa ohjelman perään. Taustalla oli elinkeinojen etu: kansa pois jaloista, luonto tehokäyttöön, kuorrutetaan toimet ’luonnonsuojelulla’. Vastaavasti ay-liike nostettiin ’työmarkkinoiden’ imagoksi, teatteriksi: pelastettiin Metalliliitto, säädettiin jäsenmaksun verovähennys ja työnantajaperintä.

Ville Niinistön tilaisuudessa SLL:n Tapani Veistola kehui, kuinka hänen työnsä koostuu eduskunnan valiokuntien valistamisesta. Veistola hehkutti ekologista verouudistusta. Ville Niinistö kertoi, että järjestöjen valtionapu on turvattu ”talousarvion sisäisin järjestelyin”. Järjestöt hyrisivät tyytyväisyyttään myös politiikkaa kohtaan. Särähtääkö tässä peräti hienoinen korruption sävy? Vuosikymmenten ajan valtio on tukenut näitä konsensus-järjestöjä, tuskin suotta.

Jos me muut perustamme Impivaaran Suojeluliiton (ISL), saammeko mekin valtionapua? Toki mekin valistaisimme eduskunnan valiokuntia.

Tuulivoiman betonibrutalismi

Niinistön oikea käsi Johanna Karimäki kehui, kuinka ”hieno juttu tuulivoiman tukitariffit ovat, nyt on varmistettava tariffien ketteryys ja hankkeita eteenpäin puskevuus”. Rakenteelliset esteet tuulivoiman tieltä on raivattava, toistelivat Niinistö ja Karimäki yhteen ääneen. Mitä ovat nämä esteet, muuta kuin tutkaongelmia? Yksi este lienee kansalaisten vastarinta. Ihmisiltä viedään pahimmillaan maat, asuinpaikat, elinkeinot, maisemat, kiinteistöjen arvo alenee eikä mene enää kaupaksi. Lehdissä on tapauksia lähes päivittäin eri puolilta Suomea.

”Olen eduskunnan talousvaliokunnan jäsen, niinpä valiokunta ryhtyy selvittämään tuulivoiman esteiden poistamista” (Karimäki). Miksi valiokunta? Suomessahan valiokunnat ovat suljettuja. Ovien taakse katoavat ristiriidat, kansan purnaus, eurooppalainen maisemasopimus ja monta muuta. Onko tämä avointa hallintoa? Eikö ”esteiden” selvittely kuuluisi hallinnolle, tutkijoille, työryhmille ja kansalaisille sen sijaan että sitä ohjaillaan poliittisesti ja piiloisesti kabinetissa? (Muutoinkin vihreät näyttävät viime aikoina vetäytyneen politikoimaan piiloista käsin, kuntavälikysymyksestäkään ei ollut halua julkisesti keskustella, lie ollut liian rahvaanomaista.)

Saksassa tuulivoiman tuesta on tullut lypsylehmä suurbisnekselle. Joku siellä jo varoitti, että tuulivoiman kanssa tehdään samat virheet kuin ydinvoiman kanssa. Suomessa taaleritehtaat ovat liikkeellä. Entä mikä siis on vihreiden päähuoli: ”ketteryyttä ja eteenpäin puskevuutta”. Energiateollisuus ry kutsuu bisnesvetoisuutta kustannustehokkuudeksi (huomatkaa kielen hienostuneisuus).

Tuulivoimassa toistuu se mitä tapahtui Kemijoella ja Oulujoella 60 vuotta sitten. Yhtiöt kaappasivat jokien ja koskien veden ja jokivarret, karkottivat sadat tuhannet ekologisesti eläneet ihmiset tunturien kivenkoloihin tai asunnottomien kasarmeihin, Helsinkiin ja Espooseen, perussuomalaisten tuleviksi äänestäjiksi. Täällä me nyt olemme.

Tuuli on mitä hienointa energiaa, auringosta peräisin. Mutta sen käyttöönotossa tarvitaan hienosyistä ymmärrystä ja menettelyä. Virossa vilahti uusittu tuulimylly talon pihalla. Jotain tämänkaltaista, ihmisiä mukaan vetävää eikä pois työntävää. Bisnesvetoinen tuulitariffi on satojen miljoonien kohtuuton etuus. Sen voi lopettaa kertaheitolla ja tänään.

Ville Niinistö hehkutti, kuinka ympäristöministeriö on tulevaisuusministeriö, kuinka he luovat uuden talouden. Liioittelua. Menikö Switch konkurssiin (vai muille maille), Winwind melkein, entä se Jyväskylän yritys? (Firmanimissä epätarkkuutta.)

Vihreät hyökkäävät metsäbioenergian kimppuun, vaativat hiilitasetta ja elinkaarta. Miksei, kenties aiheellista. Miksette vaadi samaa tuulihärveleiltä? Mikä on maailman pahin päästäjä? Onko se betoni? Mistä rakennetaan nykyiset tuulivoimalat? Ne ovat uusmodernia betonibrutalismia kuten Tapiola ja Helsingin Makkaratalo aiemmin. Nyt nämä tapiolalaiset vaatimalla vaativat brutalismia ja vielä maksattavat sen meillä, satoja miljoonia vuodessa (tariffi). Olisiko aihetta sanoa: ei käy.

Tuulivoiman elinkaarilaskelmiin pitää ottaa mukaan vaihtoehtoiskustannus, maa- tai merialueen ja merenpohjan vaihtoehtoisen käytön estyminen sekä haitta luonnolle ja kalastolle ja vielä materian kulutus, ehkä myös henkinen kärsimys ja sairastumiset, tinnitykset ja muut.


Reservaatti- ja kasarmipolitiikka (”suojelualueet”)

Eriytettyjen suojelualueiden perustamista on 1960-luvulta alkaen käytetty verukkeena ihmisten ulkoistamiseen luonnonhoidosta, asuinkulttuureistaan ja elinkeinoistaan. Näin bisnestoimijoille on avattu vapaa kenttä toimia (talousmetsä, metsäteollisuus, kaupungit).

Amerikassa intiaanit, joita ei tavatessa tapettu, heitettiin reservaatteihin. Suomessa luonto rajataan reservaatteihin. Ihmiset ohjataan asunnottomien kasarmeihin. Tämä kaikki on yhden ja saman politiikan eri puolta. Mikä on seuraava vaihe? Ylijäämäihmiset ja ylijäämäkunnat heitetään yli laidan, kuolkoot yksikseen (Soininvaaran riviväleissä tämä henki jo huokuu). Vihreät ovat muutoinkin harrastaneet kummallista ihmisten ja alueiden luokittelua, arvottamista menestyjiin ja toivottomiin, voittajiin ja häviäjiin (esim. maaseutuohjelma, Karimäki).

Kymmenet miljoonat eurot, joilla suojelualueita nyt hankitaan (Niinistö röyhistää rintaansa) olisi ihmis- ja luontoläheisempää käyttää siihen, miten me pärjäämme pöheköityvien metsien, vesakoituvien niittyjen, limottuvien lähteiden ja purojen, sammaloituvien ja tummuvien järvien kanssa, miten selviämme avohakkuille ryöppyävistä vesakoista, harvennuksista, rakennusten ja teiden ylläpidosta. Tämä olisi sosiaalista ja inhimillistettyä luonnonsuojelua. Me osaamme suojella ja vaalia, toisin kuin citybulvaanit ja citytanssijat.

Tanssijat vievät ihmisiltä maat, muuttavat ne nuotiopaikoikseen, käyvät kerran vuodessa ilottelemassa, Finnairin siivin, tunturipuron viertä, punaviiniä juomassa. Saamatta nuotiota syttymään (Sinnemäki).

Ajatuskoe: entä jos kaikki suojelualueet lakkautetaan kertaheitolla, annetaan ne ihmisille vaalittaviksi, muutetaan ekosysteemipalveluiksi.


Ekologinen verouudistus

Eduskunnassa 28.6.2011 vihreiden Karimäki ehdotti energia- ja ympäristöverojen indeksitarkistuksia keinoksi supistaa valtion velkaa. Ville Niinistön tilaisuudessa 27.9. Luonnonsuojeluliiton Tapani Veistola ehdotti ekologisen verouudistuksen jatkamista, siis samaa. Maan linja-autoliikenne ja moni muu asia on jo nyt romahtamassa edellisten ”ekologisten” korotusten takia.

”Ekologinen verouudistus” on sosiaalisesti, alueellisesti, miksei myös liiketoiminnallisesti epäherkkä, perusteiltaan ja vaikutuksiltaan heikosti analysoitu. Se on ylhäältä sanelevaa könttäpolitiikkaa. Se ei lähde ihmisten omista aktiviteeteista, toimintojen sisältä ja mahdollisuuksien avaamisesta. Se on kurittamista. Tällaista politiikkaa he vaativat vallantäyteisesti.

 

Kansalaisten mekanisointi ja syrjäytys

Ihmisistä on tehty valvottavia ja mitattavia olijoita vailla omaa ymmärrystä, vailla omaa aktiviteettia. Sähköjänispolitiikan johtoon on astumassa EU.

Ympäristöministeriö asettaa asiantuntijapaneelin ilmastolakia valmistelemaan. ”Asiantuntijuus” on hienostunut ilmaisu eliittipolitiikalle.

Hallituksen kuntaremontissa on sama meno päällä. Siellä sentään poreilee vastarintapesäkkeitä. Pitäisikö ilmastolakia varten muodostaa kansalaisten valvontapaneeli?

Pelottavinta on ympäristöpoliitikkojen tajuttomuus eroavia näkemyksiä kohtaan. He ovat omaan piiriinsä sulkeutuneita, tunnottomia, ylikäveleviä, kääntävät selän. Mikään kritiikki ei heitä tavoita eikä kosketa. He näkevät maailman Turun ja Tapiolan fossiililämmitteisten talojen ikkunasta. Hiilitasetta ei siinä tarvita. Metro ja ratikka tulkoon kotinurkan pieleen, kansa maksakoon.

Tarvitaan kansalaislähtöisempää, avaranäköisempää politiikan hahmottelua.