Katsoin pätkiä eduskunnan keskusteluista. Puistatti. Ensin Timo Heinosen lausumat perussuomalaisten vaihtoehtobudjetista (2.11.). Toiseksi Maria Guzenina-Richardsonin vastaukset kyselytunnilla; omaishoitajuutta koskevan asiasisällön puute peittyi puoluekinasteluun. Vaikutelmaa pahensi kollegoiden myhäily vieressä, Henna Virkkusesta alkaen.

Poimintoja Timo Heinosen lausumista:

– jos kaikki puhuisivat niin kuin perussuomalaiset, höttöä ja tyhjää, niin ei tässä maassa mitään tapahtuisi. Itse asiassa nämä tyhjät lupauksenne ovat epärehellisintä, mitä voi suomalaisille tarjota.
– teidän veroratkaisunne ovat sellaisia, että ne rapauttavat kasvua, ja on hyvin hötön päälle rakennettu tuo teidän varjobudjettinne.
– tuo teidän paperinne on sellainen, että on onni, että te ette lähteneet hallitukseen. Te halusitte jäädä oppositioon huutelemaan puskista, ja se sopii teidän puolueellenne hyvin.

Kyselytunnilla 3.11. keskustan edustajat kimpaantuivat Guzenina-Richardsonille. Tähän tyyliin:

– teidän vastauksenne on aivan liirumlaarumia alusta loppuun. (Anu Vehviläinen)
– Jestas, mitä höpöhöpöä. Minä hämmästelen, ministeri Guzenina-Richardson, että en saanut vastausta siihen kysymykseen, mitä te lupaatte omaishoitajille, muuta kuin näitä iänikuisia kehittämis- ja selvittämisohjelmia. (Annika Saarikko)

Tällaisia keskusteluja kuunnellessa alkaa pohtia, eikö eduskunta voisi keskustella tiedeyhteisön lailla. Syventyä asiasisältöön, nostaa esiin eri puolia valaisevia aineistoja ja näkökulmia, keskustella toisiaan kunnioittaen, kuunnellen ja hiljentyen, myöntäen ja ymmärtäen että ainoaa oikeaa näkemystä ei välttämättä ole.

Voisiko politiikka olla älyllistä? Sellaista mistä sivullinenkin (kansa) nauttisi ja saisi virikkeitä.