Li Andersson esitti harvinaisen mutta sitäkin paremman kysymyksen: Miten ja kuka saa määritellä, mitä nuoret tarvitsevat, puhumattakaan siitä, mitä he haluavat?

Kyseenalaistat yhteiskuntatakuun, ainakin sen lähtökohdan. Niin minäkin.

Ajateltakoon uuden ajan valtioteoriaa, demokratianäkemystä, USAn itsenäisyysjulistusta tai mitä tahansa vastaavaa, lähtökohtana niissä on ihminen, joka on itsessään vapaa, määrittelee itse itsensä. Vapaiden yksilöiden varaan ja heidän ehdoillaan rakentuu valtio, demokratia, instituutiot ja hallinto.

Tänään asetelma on käännetty ylösalaisin: yhteiskunta on (muka) ensin ja ensisijainen. Yhteiskunta takaa, yhteiskunta mahdollistaa, rajaa, kieltää, yhteiskunta tekee kaiken (tai kohta ei mitään).

Yhteiskuntatakuu on paternalismia, ulkoa päin määrittelevyyttä ja holhoavuutta. Ei kauaakaan sitten ihmisen tehtävä oli toteuttaa sosialismia. Nyt ihmisen tehtävä on tulla ulkoa taatuksi.

Eikö yhteiskuntatakaajille  juolahda mieleen kysyä Lin kysymystä? Millä oikeudella he määrittelevät toisten ihmisten tarpeita ja haluja? Ulkoa määrittelevyys on vastoin luonnollista ihmiskäsitystä, ihmisarvoa, ihmisoikeuksia, perustuslakia, mitä tahansa moraalia tai etiikkaa.

Se, että (nuoreen) ihmiseen suhtaudutaan ulkoapäin taattavana, masentaa pahemmin kuin mikään muu. Se alentaa ihmisen, kohteistaa, välineistää, aliarvottaa. Se on ihmistä kutistavaa paternalismia.

Nykypolitiikka sokaisee toimijoidensa silmät, aivot ja mielen. He luulevat omistavansa maailman, ihmiset, voivansa määritellä heidät milloin miksikin, työmarkkinoiden ulkopuolisiksi, työmarkkinakyvyttömiksi, syrjäytyneiksi, taattaviksi. He hokevat eduskunnan pöntöstä ”meillä on varaa pitää huolta heikoimmista”. Keitä ”he” ovat, nämä varan pitäjät, nämä takaajat? Se on leuhkaa puhetta. Tuskin puhujat sitä itse sellaiseksi tajuavat.

 

Onko heillä oikeus estää haluamamme opinnot?

Ihmisten halujen ja tarpeiden ulkoa määrittely on perusteena ammattikorkeakoulujen leikkausten kohdentamisessa. Kulttuuriin, viestintään, muotoiluun, kuvaukseen, taiteeseen, kirjallisuuteen on nuorten taholta intoa ja tunkua. Eduskunnan paternalisteilla ei ole oikeutta estää ei edes moittia nuoria tästä. Nuorten halujen kautta rakentuu tuleva maailma juuri sellaiseksi kuin nuorten oma halu sanoo. Se ja vain se on maailman substanssi.

Nuorten oma kiinnostus on ainoa todellisuus. Se on tuhat kertaa tärkeämpi fakta kuin ”työmarkkinain kysyntä”. Työmarkkinakysyntä on paternalismia, nykymuotoista orjuutta. Työmarkkinakysyntä on historiaan haihtuvaa maailmaa. Sinne se kuuluu, sinne sen kuuluu mennä.

Li ja muut, jos haluatte opiskella muotoilua tai taiteilua, niin opiskelkaa, vaikka väkisin. Unohtakaa nämä gustafssonit, menkööt ministerit teiskoon. Älkää välittäkö opetusministeriön pakkopolitiikasta, älkää ministerin kukkoilusta, toimeentulotuen leikkauksista vähiten (lex Soininvaara).


Työelämävalmennus ja -harjoittelu – takuun muotojako?

Sosiaali- ja terveysturvan keskusliiton (STKL) tiedote 15.11.2011 kertoo:

”Erilaisten työllistämistoimien piirissä oli viime vuonna noin 126 000 suomalaista, joista järjestöt ja säätiöt työllistivät noin 30 000 ihmistä. … Palkkatuki on ollut yhdistyksille tärkeä työllistämisen muoto. Kuitenkin palkkatuella työllistettyjen määrä on yhdistyksissä kolmessa vuodessa vähentynyt 2000:lla. Samaan aikaan muilla työmarkkinatoimenpiteillä kuten työharjoittelussa ja työelämävalmennuksessa olleiden määrä on yhdistyksissä kasvanut 3000:lla.”

Mitä ovat työharjoittelu ja työelämävalmennus? Saako niistä palkkaa, vähän tai ei lainkaan? Miksi juuri tämä toiminto on kasvanut peräti 3000:lla? Tämäkö on yhteiskuntatakuuta käytännössä? Jos näin on, niin eikö takuu jouda historiaan jo ennen syntymistään?

Li Andersson: Me emme halua enää lisää keppejä teiltä, Viikkolehti 11.11.2011.

klikkaa