Olkoon vaaleissa 6 ehdokasta: A, B, C, D, E ja F. On päädyttävä yhteen. Ihanne olisi että valintaprosessi on pyramidi: jokainen kerros lepää aiempien kerrosten (kaikkien ehdokkaiden) varassa. Sisällöllisesti, tämä on tärkeätä. Lopputulos syntetisoi, kiteyttää ja pelkistää sisällöllisesti lähtökohtina olleita arvoja ja pyrkimyksiä. Jokainen pyramidin kulma, kylki ja perusta on suodatettu mukaan. Mitään kylkeä ei heitetä ulos vaan kultakin on omaksuttu näkemyksiä ja niistä on syntynyt uusi kiteytys, synteesi, jonkin sortin yhteisymmärrys.
Presidentin vaalijärjestelmä Suomessa ei toimi tällaisena pyramidina, ei käytännössä, tuskin periaatteessakaan. Politiikan tutkijatkin moittivat vaalijärjestelmää (oheinen kuva). Heillä lienee mielessä tekninen (matemaattisluonteinen) moitteettomuus. Minua askarruttaa kysymys, eivätkö vaalit voisi toimia synteettisenä prosessina sisältöjen (arvot, ideologiat, eturistiriidat) kannalta.
Synteesin pyrkimystä vastaan toimii ensinnäkin ns. taktikoiva äänestäminen. Taktikointiin voi toki suhtautua leikkinä tai ’älykkäänä’ pelinä. Mutta vaalijärjestelmän tasolla se mahdollistaa sen, että lopputulos ei kuvasta harhattomasti ja ristiriidattomasti äänestäjäkunnan arvostuksia saatikka että lopputulos olisi sisällöllinen synteesi. Osa äänestäjistä voidaan pelata kokonaan ulos ja syrjäyttää. Olosuhteista riippuen tämä voi olla traagista, se voi pohjustaa seuraavaa jytkyä tai olla yllätys jopa taktikoijille itselleen. Esim. Ranskan Jospin (sd) lensi tällä tavalla ulos vaaleista, mikä pohjusti nykyistä oikeisto-Eurooppaa.
Suosittelen luettavaksi Taloussanomien kirjoituksen ”Nyt valitaan kaupunkilaisten presidentti”. Siinä tutkijat puhuvat syrjäytymisestä ja eriytymisestä. Siltaa eri kansanryhmien elämänkokemusten välille ei synny. Kaksi kolmasosa-yhteiskunta ruokkii voimattomuuden tunnetta. Tutkijoiden mielestä tämä on erittäin huolestuttavaa. Vaalit jakavat kansan, olennaista on niiden jälkeinen aika, sanoo esimerkiksi prof. Juho Saari.
Nyt puhutaan lainassa olevista äänistä tai naureskellaan kuinka vaalivalvojaisissa taputettiin omalle ehdokkaalle vaikka juuri tultiin äänestämästä jotakuta muuta. Taktikointi ja vielä enemmän siihen liittyvä ylimielisyys, ylikävely, hihhulointi ja jytkyttely voi olla petollista. Ylimielisyyden yksi kukkanen oli espoolaisvihreän Marko Kivelän heitto Sakari Hankamäen kirjoitukseen Miksi en äänestä. ”Älä Sakarista välitä”, Kivelä sanoi. Tätäkö on suvaitsevaisuus, eheys, kuuntelu, vuorovaikutus ja ymmärrys?
Suomessa vallitsee älyllinen ilmasto, jossa milloin mitäkin ihmisryhmää, aluetta, kuntaa, pyrkimystä tai puoluetta lyödään kuin kuollutta sikaa, ivataan, nauretaan, pelataan ulos. Eikö tämä ole moukkamaista, barbaarista? Älä sakarista välitä = älä minusta välitä = älä pikkukunnista välitä = älä somaleista välitä = väyrynen on pelattava ulos.
Jos tai kun tällaista taktikointia oli, niin oikeus toteutuisi, jos taktikointi kääntyy omaan nilkkaan. Hyötyjänä ilmeisesti oli Pekka Haavisto. Vaalituloksen harhattomuuden ja legitiimiyden kannalta olisi peräti hyvä että Sauli Niinistö voittaisi (korostan: vaaliteknisesti, nyt en tarkoita sisältöjä, paremmuutta).
Toki tämän jälkeenkin jäisi spekulointi siitä, pelattiinko Väyrynen ulos. Ehkä se hoituisi huumorilla ja uusjytkyllä.
Entä pitääkö vaaleissa valehdella itselleen?
Jos vaaleissa ei koe hyväksi mitään vaihtoehtoa ja kuitenkin äänestää ikäänkuin pakosta, niin eikö sellainen ole itsepetosta ja väärän kuvan antamista muille, lähestulkoon harhauttamista? Eikö antamaton ääni ole siinä tapauksessa rehellisin ja oikea kannanilmaisu? Sitä pitää arvostaa sellaisena. Eikö ihmisellä ole oikeus olla rehellinen itselleen?
Kummastuttaa kun politiikan toimijat hoputtavat äänestämään, vaikka valintarepertuaari on niukanoloinen. Mikä on hoputtamisen motiivi? Onko se poliittisen järjestelmän hyväksyttävyyden illuusion ylläpito? Sieltähän he palkkansa saavat, siellä on hauskaa. Eli onko motiivi pohjimmiltaan raadollinen?
Entäs Arrowin paradoksi?
Alussa kaipaamani sisällöllinen synteesi ei näissä vaaleissa taida toteutua.
Tulee mieleen oikeistolaisen taloustieteen lempikeksintö, Arrowin paradoksi. Miten se menikään: sopivien oletusten pohjalta yksilöpreferensseistä ei voida johtaa yhteistä hyvinvointifunktiota. Todistaako Suomen vaalijärjestelmä Arrowin paradoksin oikeaksi?
Kuvien lähde: Äänestätkö taktikoiden? Turun Sanomat 22.1.2012.
Pekka Haavisto lipoo joka suuntaan. Lipoessa paljastuu demokratian vastainen näkemys työmarkkinoista, kolmikannasta ja korporaatioista. Näin sanoo Haavisto: kolmikanta on toimiva, suomalaista työmarkkinasopimista on vietävä ulkomaille.
Näillä lausumilla Haavisto menetti yhden äänen. Niinistölle sitä ei ollut tulossakaan.
Työmarkkinajärjestöjen syntilista on pohjaton. Puoli vuosisataa ne ovat jakaneet itselleen prosenttiperusteisia palkankorotuksia. Kumuloituneilla korotuksilla on luotu nykyiset tuloerot. Suuri osa kansaa on syrjäytetty perustuslain piiristä, yhteiskunnasta, vallankäytöstä ja elämästä. On luotu suljettu valtapiiri (kolmikanta), joka kahmii itselleen ja torjuu muut.
Kuka mitätöi Sata-komitean? Työmarkkinajärjestöjen sosiaalitupo. Kuka on syrjäyttänyt poliittisen demokratian ja tehnyt eduskunnasta viihdekeskuksen? Kolmikannan tel-lait, tel-maksut, tel-rahastot, tel-yhtiöt, järjestöjen valta tel-yhtiöissä, palkat ja palkkiot vailla rajaa ja vielä herrojen extraeläkkeet muilla maksatettuina. Parhaillaan janajevit kirjoittavat sosiaalitupo kakkosta, seuraavaa anastuslogiikkaa.
Työmarkkinajärjestöjen (kolmikannan) teot ovat kuolettava isku muita väestöryhmiä kohtaan. Iskuja voi luonnehtia taloudelliseksi rikollisuudeksi. Oikea paikka olisi valtakunnanoikeus. Mutta mitä sanookaan Pekka Haavisto: kolmikanta toimii, siitä on tehtävä vientituote. Toimii, toden totta.
Syksyllä 2011 eduskunnan vihreillä oli ihme hoppu kiitellä järjestöjen raamisopimusta. ”Sopimus luo toivoa, antaa uskoa tulevaisuuteen”, hokivat Johanna Karimäki ja Anni Sinnemäki. Mitä he kiittelivät? He kiittelivät tuloerojen rakenteellista kasvattamista (prosenttiperuste). Prosenttikorotusten ja verovähennysten rinnalla retoriset puheenne perusturvan muruista ovat pilkantekoa.
Pekka Haavisto ei ole vuosikymmenten mittaan esittänyt eduskunnassa ainoatakaan poikkeavaa näkemystä toverittarien puheista ja -teoista. Parhaillaankin Haavisto on ryhmänsä pj, Karimäki vpj. On syytä kysyä jääviyttä ja moraalia: Karimäki ja (aiemmin) Jyrki Kasvi ovat suurituloisimman ay-liiton (TEK, Akava) päättäjiä. Eduskunnasta ja suurituloisten korporaatioista on tullut personaaliunioni. Kannattaa kiitellä raamisopimusta. Vaalien alla onkin sitten kiva ”kuunnella” vähäosaisia, köyhiä ja syrjäytyneitä. Tämä on – paitsi epäuskottavaa – pohjimmiltaan huijausta.
Julkishallinnon työpaikoille on istutettu rajaton työnantajavalta uusliberalismin nimissä. Miten tämä tapahtui? Työmarkkinajärjestöjen tupo-sopimuksilla, sopimukseen pieni liite ja liitteen väkivaltainen läpiajo työpaikoilla. Muu kansa ja (osin) eduskunta ei tiennyt eikä tiedä asiasta yhtään mitään. Vieläkin pahempaa: eduskunta ei välitä, on hiljaa, hyrisee tyytyväisyyttä.
Olen omin silmin ja käsin kokenut, kuinka työnantajavalta tappaa innovatiivisen työskentelyn ja yhteisen ilmapiirin, byrokratisoi, jähmeyttää, estää, ihmisiä vetäytyy, masentuu, sairastuu ja pökkelöityy. Tämä on vastuutonta, ikuisesti anteeksiantamatonta. Henkilöstö joutuu vielä itse syytetyksi: ”te vaan pyöritätte peukaloita ja nostatte palkkaa”. No, mitä muuta täällä voi tehdä? Sitten Pekka Haavisto menee ja kehuu kolmikannan toimivuutta ehdottaen sitä jopa ulkomaille vietäväksi.
Vaalikauden 2007-11 alkupuolella ehdottelin – naivi kun olin – silloisille uusvihreille eduskunnassa, että nostaisivat työnantajavallan esiin ongelmana. Ei hiiskaustakaan, ei myötätuntoa, ei kiitosta, ei mitään. Päinvastoin, eduskuntateoissaan ovat toimineet kuin olisivat itse työnantajia, patruunoita, orjaisäntiä. Tämä on ollut minulle järkytys, paljolti sen takia aloin kritisoida eduskunnan vihreitä.
Nyt vaalihurmiossa te parin päivän ajan ”kuuntelette” ja julistatte eheyttä. Ettepä kuunnellet aiemmin. Entä vaalien jälkeen? ”Sosiaalitupo kakkonen pelastaa Suomen”, kuulen Karimäen ja Sinnemäen sanovan. – Juoskaa suolle, tekisi minun mieli sanoa.
Eduskunnan, Akavan ja TEKin personaaliunioni ei pysähdy palkkapolitiikkaan ja raamisopimuksiin. Yhteissävel löytyy muissakin asioissa: Aallon ja Tekesin ylistys, viimeksi veropolitiikka. Suomi nousee antamalla bisnesenkeleille verovapaus, unioni hokee.
Hakaniemi-eteläranta -akselin rinnalle on nousemassa hakaniemi-munkkiniemi-otaniemi -akseli. Höystettynä pasilalla, akavalla ja tekillä.
Ammattiliitot jo jakelevat verovaroin tuettua vaalirahaa kolmikanta-Haavistolle (aiheesta tarkemmin), eipä ihme että Haavisto kannattaa jäsenmaksun verovähenteisyyttä. Näin raha kiertää ja käy pyydyksiin. – Riikka Kämppi, joko olette palauttanut ay-liittojen vaalirahat? Vaalirahakohun aikana te esiinnyitte pulmuina. Nyt on testi, joko olette palauttanut rahat?
Sinänsä muutamalle tonnille on yksi ja sama. Olennaista on suhtautuminen työelämän ja yhteiskunnan valtarakenteeseen: työmarkkinat – kolmikanta – poliittinen demokratia – perustuslaki – eduskunta- kansalaisyhteiskunta. Minkä pätkän kuuluu toimia? Onko se kolmikanta?
Allekirjoittaneelle vaalien ja äänestämisen tärkein valintaperuste on työelämäasiat, työdemokratia, työn luovuus ja vapaus, syvällisyys ja laajuus, kokemus siitä että työstä on kestävää iloa ja hyötyä. Nyt näin ei ole. Pakkosuorittamista, näennäislorvailua.
Synkkää on ajatella seuraavaa 6 vuotta, jos maassa on ”arvojohtaja” joka kiittää, ylistää ja siunaa työmarkkinajärjestöjen kansalaisilta anastamaa valtaa samaan aikaan kun ryöstetyt on teljetty pimeään vankityrmään.
Entä Sauli Niinistö?
Niinistöllä lienee lievää kriittisyyttä työmarkkinoita kohtaan. Niin pitää ollakin, saisi olla vahvempaakin. (Myös Sixten Korkman on aika ajoin puhunut poliittisen päätöksenteon puolesta.) Toki ei pidä olla naivi näiden ”kriittisyyksien” suhteen. Mitä Niinistö ja Korkman ajavat takaa?
On erotettava kaksi kysymystasoa:
- työmarkkinaosapuolten välinen taso
- työmarkkinavallan ja poliittisen demokratian välinen taso.
Kumpaan tasoon Niinistön ’kriittisyys’ liittyy? Jos se liittyy työmarkkinatasoon, niin onko Niinistö yhden osapuolen asialla? Voisiko Niinistö olla uusi Thatcher?
Eduskunnan aiemmalta puhemieheltä voisi odottaa jykevää esiintymistä poliittisen demokratian puolesta työmarkkinavaltaa vastaan. Lienee turha toivo.
Ihailulla muistan Juhana Vartiaisen (sd) puheen 5 vuoden takaa. Jotenkin näin se meni: ”Suomi on paljon korporatiivisempi maa kuin Ruotsi. Korporatismi on Suomen suuri ongelma.”
Vartiaisen hengessä voimme kysyä: missä on Pekka Haaviston ja Sauli Niinistön vastaava ajattelu? Missä on heidän yhteiskunta-analyysinsä? Miten he (muka) oikeasti nostattavat syrjään sysättyjä väestöryhmiä, kun he samaan aikaan ylistävät kolmikannan toimivuutta?
Vastaus: ristiriitaista ja epäuskottavaa vaalipuhetta, pintasurfausta, ohimenevää hurmioittamista. Masentava on politiikan ja yhteiskunta-ajattelun taso Suomessa.
Ellei Haavisto ala opinnoida työelämää, ellei Niinistö tarkenna työelämäkantojaan, valinta vaaleissa on minulle helppo: ääntäni ei saa Niinistö eikä Haavisto.
Antoisaa oheislukemistoa:
Nyt valitaan kaupunkilaisten presidentti. Taloussanomat 24.1.2012.
Ammattiliitoilta rahaa Haaviston kampanjalle. HS.fi 25.1.2012
Vaalikeskustelun piristävintä antia löytyi Heikki Hyötyniemen blogin kommenteista (Suvaitsevaisten Pyrrhos). Tietääkseni Heikki on ollut Aalto-yliopiston professori, tekniikan tohtori. Hän arvioi vaalipuhetta fysiikan ja informaatioteorian käsitteistöjen kautta. Erittäin inspiroivaa.
Näin Heikki:
”Asioista voisi vetää myös systeemisiä johtopäätöksiä. – Aiemmin vaalit mukailivat luonteeltaan ”kyberneettistä oppimista”, eli mitä useampi kannatti ajatuksiasi, sitä enemmän ääniä sait… Nyt kuitenkin tämä kaksivaiheinen vaalitapa ja nopeat kannatusgallupit ovat johtaneet taktikointiin, sisäiseen negatiivisen takaisinkytkennän silmukkaan: äänestetään ehdokkaita vastaan (tyypillisesti tästä kärsivät juuri ne, jotka esittävät provosoivia ajatuksia). Seurauksena on ”käänteisoppiminen”, rakenteiden häviäminen: kukapa pystyy sanomaan jotakin näiden finalistien mielipide-eroista?
..tarpeeksi ei ymmärretä sitä, millaisia vaikutuksia on yleensäkin tiedonvälityksen nopeutumisella. Se saattaa vapauttaa järjestelmän sisäisen pahanlaatuisen dynamiikan … eikä se ole kerta eikä kaksi kun teknisissä järjestelmissä silmukoiden nopeuttaminen on johtanut epästabiilisuuteen.”
Seppo Oikkonen kommentissaan Heikille:
”Normaalisti kai ihmiset kokevat olevansa ”oikeistolaisia” tai ”vasemmistolaisia”, kannattavansa ”sitä-ja-sitä puoluetta”, kuuluvansa ”siihen-ja-siihen ryhmään tai mielipiderintamaan”, jne. Kaikki tällaiset käsitteelliset verkonsilmät hujahtavat nyt läpi, ja lujempaa maaperää tunnen tapaavani vasta jossain niin pitkällä, ettei käsi enää ylety äänestyslippuun.”
Jani Jansson kommentissaan:
”..kumpi on poliittiselta painoarvoltaan suurempi mielenilmaus: se että omalta osaltaan alentaa äänestysprosenttia vai se että äänestää tyhjää. Tyhjän äänestäminen on mielestäni merkki siitä, että ei kritisoi itse vaalitapaa vaan ehdokkaita. Äänestämättä jättäminen taas on epäluottamuslause itse vaalitapahtumalle tai sen järjestelyille.”
* * * *
Mielestäni nämä huomiot ovat erittäin painavia: uusien ajatusten häviö, käänteisoppiminen, rakenteiden häviäminen, vaaliflirttailu, epästabiili kierre.
Voisiko Hyötyniemen kaltaisista ”oppineista” muovautua uudentyyppinen ”ajatuspaja”, joka toisi syvyyttä politiikan ja vaalien analyysiin? Nykyiset valtalehtien kommentaattorit (untohämäläiset) ja yliopistojen politiikan tutkimus ovat enimmäkseen pintafraseologisia ja vielä piilointresseihin kiinnittyneitä (”haavisto-ilmiö”).
Demareilla on identiteettikriisi, sanoo Liisa Jaakonsaari. A-studiossa vaalipäälliköt. kokoomuksen Taru Tujunen ja vihreiden Riikka Kämppi fiinistelivät puoli tuntia sanomatta juuri mitään, kiertelivät ja kaartelivat. Muiden tieteenalojen käsitteistöjen kautta poliitikkojen identiteettikriisit ja peittelevä vaaliflirttailu avautuisi paremmin, ties jopa heille itselleen.
Viime aikojen vihastuttavin ja vieraannuttavin ilmiö on ollut eduskuntaan ja hallituspuolueisiin pesiytynyt ylimielisyys. Se näkyy heidän käyttäytymisessään viimeistä piirtoa myöten: kikattelevat, halailevat, ivailevat ja naureskelevat oppositioedustajille. Tämä ilmiö on paha, todella paha.
Kyseessä on politiikan rakenneongelma. Vähemmistön suoja poistettiin perustuslaista. Ihme kun suoja yhä on osakeyhtiölaissa. Viimeinen ulkoinen ja ajoittain arvaamaton pidäke hallituspuolueiden ylivallalta poistettiin kun presidentiltä vietiin oikeus olla mukana hallitusta muodostettaessa tai peräti hajottaa eduskunta. Tällä hetkellä hallituspuolueiden ylimieltä ei uhkaa mikään, ei mikään. Se näkyy ja on tuhoisa.
Politiikasta katoaa keskustelevuus, uusiutuvuus ja dynamiikka. Hallitusohjelma on enemmän tai vähemmän hätäpäin kasattu kyhäelmä, joka jäykistää politiikan vuosikausiksi. Ohjelmaa laadittaessa kullekin puolueelle lahjoitetaan keppihevonen, suuri tai pieni, joka yhteishengen nimissä ajetaan väkisin läpi. Järkyttävä esimerkki on tuulivoimatariffi (vihreiden keppi), jolla meidät kaikki pakotetaan maksamaan muutaman suursijoittajan suurtuotto, törkeistä törkein.
Mauno Koivisto teki uroteon katuessaan yliparlamentarismia. Olennaista ei – minun mielestä – ole vahva presidenttiys vaan se että ylimielisyyteen taipuvaisten puolueiden vallalle on tarvittaessa jokin ulkoinen pidäke, olkoon se vaikka presidentti. Nyt sellaista ei ole. Nykyisten kriisien pohjimmaisena syynä niin taloudessa kuin politiikassakin on vallan pidäkkeettömyys.
Parlamentarismi on tyylikäs sana ja sellaiseksi imagoitu. Tänä päivänä parlamentarismiin kätkeytyy pikkudiktaattorien pidäkkeetön valta, pehmennetty diktatuuri.
Mitä lie perussuomalainen (en muista nimeä) tarkoittanut sanoessaan että poistaa varmistimen kuullessaan sanan parlamentarismi. Unohdetaan hetkeksi tunteet, fraasit, hokemat ja mantrat ja kysytään viileällä tutkija-asenteella, voisiko noissa sanoissa olla jotain perää? Ensinnäkin: parlamentarismi on tietyllä tavalla vastakohta kansalaisdemokratialle, ehkä jo vanhakantainen aikansa elänyt kuollut ja epädemokraattinen instituutio. Toiseksi: mikä on parlamentin innovatiivisuus? Onko se ajatuspaja, think tank, tutkimushenkinen instanssi, kansakunnan henkisen ja älyllisen elämän inspiroija? Ei vakuuta, ei innosta. Kolmanneksi: onko parlamentti eturyhmien bulvaani ja samalla myös oman itsensä eturyhmä? Tältä näyttää. Kiistättekö?
Suuressa vaalikeskustelussa 19.1. sivuttiin hallituksen muodostamista keväällä 2011. Paavo Väyrynen moitti ja kysyi, miksi relevantteja vaihtoehtoja ei päästetty edes pohdintaan (esim. sd + ps + kesk). Nyt kun seurataan miten ylimielisellä, lukkiutuneella ja epäanalyyttisellä tavalla hallitus toimii, niin keväisen laiminlyönnin rasite kasvaa päivä päivältä. Tämä havainto saattaa olla presidentinvaalien 2012 merkittävin tulema ja vaikutus riippumatta siitä kuka valitaan niin sanotuksi presidentiksi.
Onko Mauno Koivisto ainoa ajattelukyinen ihminen Suomen politiikassa? Nyt kypsään ikään ehdittyään.
USAssa keskustellaan Robert Frankin kirjasta The Darwin Economy. Suomessa Stubb ja Katainen ylistävät darwinismia ja liberalismia. Ekonomisti Frank sanoutuu irti Adam Smithistä ja viitoittaa tietä darwinismista eteenpäin. Kuka kulkee edellä, keille syötetään näennäistiedettä?
Poimintoja Frankin kirjasta ja keskustelusta, lähteet jutun lopussa:
Adam Smithin näkymätön käsi ei toimi. Vuosisataisen kehityksen jälkeen on päädytty stagnaatioon, eriarvoisuuksiin ja ympäristövaurioihin. Smithin perusolettamus on kyseenalaistettava ja hylättävä.
Yksilö- ja yrityslähtöinen kilpailu on tuhoisaa yhteisölle pitkällä aikavälillä. Oman edun tavoittelu tekee yhteisöstä haavoittuvan. Yksilön ja yhteisön edut eroavat jopa jyrkästi. Eroa havainnollistaa biologinen analogia: uroshirven sarvien ylikasvu auttaa yksilöä kilpailussa naaraista mutta on lopulta tuhoisaa lajille. Eläimet toimivat näin, mutta ihmisillä on kyky toimia toisin.
Markkinavirheet (market failures) juontuvat kilpailun sisimmästä logiikasta. Kilpailussa merkitseviä ovat suhteelliset asemat, ei absoluuttiset tasot. Voittajat vievät kaiken rapauttaen yhteisen hyvän.
Smithiläisen kilpailun vaihtoehtoa Frank ei vasemmiston tavoin perustele oikeudenmukaisuudella, vaan tehokkuudella ja tuottavuudella. Frank käyttää esimerkkinä yhteistä takapihaa. Lähtien pieni-ja suurituloisten erisuuruisesta maksuhalukkuudesta sekä tiedon vastavuoroisudesta löydetään ’puolivälin’ ostopäätös, jossa yhteinen hyvä on suurempi kuin smithiläisessä kilpailussa ja kaikki saavat vielä ’kuluttajan ylijäämää’. Menettely pätee talouteen, yhteiskuntaan ja julkiseen valtaan. (tarkemmin: Thoman kirjoitus)
USA:ssa (ja Suomessa) yhteiskunta jakautuu yhä enemmän. Eriarvoistuminen ja kulttuurinen polarisaatio jakaa väestön kilpaileviin ryhmiin, joiden edut erkaantuvat yhä enemmän. Mahdollisuus kaikkia hyödyttäviin ratkaisuihin vähenee.
Veroprogression perusteena tehokkuus
Hallitusten tulee ohjata yhteiskuntia pois yksilöiden ja firmojen tuhokäyttäytymisestä. Ihmisillä on, toisin kuin eläimillä, kyky kesyttää Darwin-talous. Keinot Frankin mukaan löytyvät veroista. Rikkaiden progressiivista verottamista perustelee tehokkuus (toisin kuin Ben Zyskowiczin ajattelussa, jossa rikkaiden lisävero on ”vertauskuvallinen ele” / Keskisuomalainen 10.1.2011).
Villi talous kesytetään verottamalla korkeakulutusta ja haittakäyttäytymistä. Amerikkalaiskirjoittajien mukaan näin jopa vältetään julkinen velka, saadaan paremmat palvelut ja isompi kakku.
Kuluttamisen progressiivinen verotus
Nykytaloudessa kuluttamista kiihdyttää suhteellinen kulutuskilpailu. Sellaisesta auttaa eroon progressiivinen kulutusvero, jolla korvataan progressiivinen tulovero.
Progressiivinen kulutusvero ei ole nykyinen arvonlisävero, ei myöskään vihreiden ekologinen tasavero. Progressiivisen kulutusveron laskentaperusteena ovat tulot vähennettynä säästöillä (verotettava kulutus). Paljonko kulutat vuoden aikana, tulot miinus säästöt, kannattaa siis säästää ja investoida ja vähentää kulutusta. Verotus toimii säästämis- ja investointikannustimena.
Jälleen perusteena on parempi tuottavuus. Nykytalous on tehottomampi kuin Adam Smith oletusten pohjalta väitetään. Nykyverotus tuhoaa talouden tulevaisuuden.
Julkisen talouden (mahdolliset) leikkaukset on kohdistettava kilpailulliseen kulutukseen. Säätelyn tai verojen vähentäminen ei ole ratkaisu darwinilaisessa nykymaailmassa.
Ovatko talouden tukipaketit virhe
Frankin kirjan pohjalta voidaan päätyä näkemykseen, että nykyiset tukipaketit yrityksille ja pankeille ovat maailmanlaajuinen virhe.
Oma kommentti: Eurooppa tuo jo nyt mieleen latinalais-amerikkalaisen kehitysmaan, jossa suurtilalliset (Euroopan pankit, yritykset ja poliitikot) häätävät asein tiluksiaan lähestyvät (meidät muut) säilyttääkseen omat etunsa ja asemansa (talouden toimijuus. tuloerot). Politiikan rakenteet ja sisältö on Frankin tavoin ajateltava läpeensä uusiksi.
Onko arvonlisäveron tasapaksu nosto hyvä
Frankin kirjan perusteella vastaus on ei. Nykyinen alv on tasavero, ei progressiivinen. Sama koskee vihreiden tyrkyttämiä ekologista verouudistusta ja energiaveroja.
Kannattaako ETLAa kuunnella
ETLAn analyysi ja politiikkasuositukset pohjautuvat smithiläiseen kilpailutalouteen. Arvonlisäveron (tasapaksu) nosto ja yhteisöveron alentaminen eivät käy yksiin frankilaisen politiikan kanssa. ETLAn ehdottama tuloveron alentaminen (esim. tasaprosentilla) supistaisi tuloverotusta, mutta pahentaisi talouden perustavia ongelmia, tuloeroja, yhteiskunnan jakautumista, ylikulutusta. ETLAa ei siis kannata kuunnella.
Mihin muuhun kilpailuspiraali johtaa?
Kilpailu ruokkii voittajaa pidäkkeettä kuten Frank esimerkeillään kuvaa: hirven sarvet, riikinkukon pyrstö. Kilpailulta katoaa pidäke, voittaja vie kaiken ja tuhoaa lopulta lajin, yhteisön, maan ja valtion.
Pidäkkeetön kehitys ei ilmene vain talouden nykykriiseinä vaan monessa muussakin. Poliittinen valta keskittyy pidäkkeettä. Kun väestöä haalitaan pienelle alueelle (Suomessa pääkaupunkiseutu), nykysääntöjen mukaan sen alueen poliittinen valta ylittää muiden vallan lopulta jopa yhteensä. Pieni alue voi tehdä muille mitä tahansa, kierre on pidäkkeetön, voittaja vie kaiken, eduskunta edustaa vain pientä plänttiä Suomessa. Ennen pitkää seurauksena on kriisi kuten taloudessa nyt. Myös ns. kuntauudistusta on tutkailtava tässä valossa.
Suomalaistieteen evolutionäärinen taso
Ei ole hyvää evoluutiota eikä huonoa evoluutiota, on vain evoluutiota (John Whitfield).
Suomessa Tieteenpäivien 2009 aiheena oli evoluutio (Darwin). Mieleen ei jäänyt ainoatakaan esitelmää, jossa Frankin tapaan olisi asetettu kysymys (sosiaali)darwinismin yläpuolelle kohottautumisesta, sivistymisestä, täysi-ikäistymisestä. Päiväkaupalla hoettiin evoluutiota, kilpailua ja luonnonvalintaa sellaisenaan, kaikkiin mahdollisiin asiayhteyksiin ängettynä.
Mikä selittää näin vaatimattoman kysymyksenasettelun Suomessa? Väittäisin, että eläimellisen evoluution suosioon Suomessa vaikuttaa hyväosaisen tiedeväen, tiedeinstituutioiden ja poliitikkojen (Stubb ja muut) oma suhteellinen etu (Frankin perusargumentteja). Johtava tiedeväki on valmiiksi voittajia, heille nykyevoluutio on kiva, todiste paremmuudesta. Kannattaa siis olla darwinisti. Sama koskee politiikan toimijoita. Tämä on yhteiskunnan tuhon tie kuten jo näkyy.
Onneksi USA:sta löytyy moraalisia ekonomisteja.
Robert H. Frank on professori Cornellin yliopistossa. Kirja ‘The Darwin Economy: Liberty, Competition and the Common Good’ ilmestyi 2011.
Keskustelua USA:ssa:
Robert H. Frank: Darwin, the Market Whiz, New York Times 17.9.2011.
Robert H. Frank: Charles Darwin, Economist, American Interest Magazine, Nov/Dec 2011.
Mark Thoma: The Great Economic Divide Makes Everyone Poorer, Fiscal Times 20.12.2011.
Belsky & Gilovich: What Darwin Can Tell Us About Black Friday, Time 30.10.2011.
The Darwin Economy and the Hamlet Problem of Economics, Wall Street Journal 12.10.2011.
The Darwin Economy, kirjaesittely
Ezra Klein: Robert Frank on ‘The Darwin Economy’, Washington Post 26.9.2011.
John Whitfield: Robert Frank’s The Darwin Economy, Slate.com 28.9.2011.
Ryan: The Darwin Economy, Swift Economics 9.1.2012.
Starve the Beast, Cornell Alumni Magazine 17.1.2012.
Has America Become an Oligarghy?, Peak Oil.
Ronnie J. Phillips: The Darwin Economy.
Zyskowicz Ben: ”Suurituloiset talkoisiin”, Keskisuomalainen 10.1.2011.
Toisen maailmansodan jälkeen länsimaiden johtajisto pelkäsi kommunismin leviämistä. Tartuntavaaraa vastaan luotiin kevyitä estoja, Suomessa mm. lapsilisä, kansaneläke, kouluja ja yliopistoja. Yhteiskunnassa vallitsi joltinenkin yhteistunne.
Parin viime vuosikymmenen aikana kehitys on kääntynyt ja revennyt täysin holtittomaksi. Yhteistunne ja vuorovaikutus kansanryhmien väliltä on kadonnut. Eliitit ovat käyneet tunnottomiksi, eivät näe etuuksiensa olevan uhattuja millään tavoin, he suorastaan rehvastelevat.
Politiikan toimijat on kytketty mukaan, tavallaan lahjottu: hyvät etuudet, politiikan ammatillistuminen, hämäävä retoriikka (”perusturvan korotus”) sekä raaka vallankäyttö (Kataisen hallituksen muodostaminen).
Yhteiskunnan rakenteet on säädetty betonoimaan eriarvoisuutta: palkkaerot, työeläkejärjestelmä, osakeyhtiön vastuurajat ynnä muuta. Ohessa pari kuvaa kehityksestä Suomessa 1990 alkaen.
USA:ssa The Economic Collapse -blogi on koonnut tilastoja, jotka kertovat amerikkalaisten putoamisesta köyhyyteen. Tässä Taloussanomien hyvä uutisointi blogin jutusta.
New York Times’n kolumni Our Fantasy Nation.
Ja vielä suomalaisnäkemyksiä siitä millä palkalla ’jungnerit’ arvioivat selviytyvänsä.
Kysymys kuuluu, mikä voima palauttaa takaisin aiempien vuosikymmenten sosiaalisen suhdanteen, joka loi yhteiskuntiin yhteistunnetta ja mukaanottavia rakenteita. Kataisen hallitukselta tätä on vuorenvarmasti turha odottaa.
Entä edustuksellisen politiikan oppositio tällä hetkellä? Ei hyvältä näytä. Timo Soinilta on kadonnut sosiaalisten kysymysten tunto, tosin sitä löytyy puolueen muutamilta muilta edustajilta. Keskusta on häilyväinen ja ajelehtiva, lipsahtaa herkästi kuri- ja kasvupolitiikan puolelle (Kiviniemen kolme koota).
Mikä on siis vastaus otsikon kysymykseen?
essee.net 