Toisen maailmansodan jälkeen länsimaiden johtajisto pelkäsi kommunismin leviämistä. Tartuntavaaraa vastaan luotiin kevyitä estoja, Suomessa mm. lapsilisä, kansaneläke, kouluja ja yliopistoja. Yhteiskunnassa vallitsi joltinenkin yhteistunne.

Parin viime vuosikymmenen aikana kehitys on kääntynyt ja revennyt täysin holtittomaksi. Yhteistunne ja vuorovaikutus kansanryhmien väliltä on kadonnut. Eliitit ovat käyneet tunnottomiksi, eivät näe etuuksiensa olevan uhattuja millään tavoin, he suorastaan rehvastelevat.

Politiikan toimijat on kytketty mukaan, tavallaan lahjottu: hyvät etuudet, politiikan ammatillistuminen, hämäävä retoriikka (”perusturvan korotus”) sekä raaka vallankäyttö (Kataisen hallituksen muodostaminen).

Yhteiskunnan rakenteet on säädetty betonoimaan eriarvoisuutta: palkkaerot, työeläkejärjestelmä, osakeyhtiön vastuurajat ynnä muuta. Ohessa pari kuvaa kehityksestä Suomessa 1990 alkaen.

USA:ssa The Economic Collapse -blogi on koonnut tilastoja, jotka kertovat amerikkalaisten putoamisesta köyhyyteen. Tässä Taloussanomien hyvä uutisointi blogin jutusta.

New York Times’n kolumni Our Fantasy Nation.

Ja vielä suomalaisnäkemyksiä siitä millä palkalla ’jungnerit’ arvioivat selviytyvänsä.

Kysymys kuuluu, mikä voima palauttaa takaisin aiempien vuosikymmenten sosiaalisen suhdanteen, joka loi yhteiskuntiin yhteistunnetta ja mukaanottavia rakenteita. Kataisen hallitukselta tätä on vuorenvarmasti turha odottaa.

Entä edustuksellisen politiikan oppositio tällä hetkellä? Ei hyvältä näytä. Timo Soinilta on kadonnut sosiaalisten kysymysten tunto, tosin sitä löytyy puolueen muutamilta muilta edustajilta. Keskusta on häilyväinen ja ajelehtiva, lipsahtaa herkästi kuri- ja kasvupolitiikan puolelle (Kiviniemen kolme koota).

Mikä on siis vastaus otsikon kysymykseen?