Olkoon vaaleissa 6 ehdokasta: A, B, C, D, E ja F. On päädyttävä yhteen. Ihanne olisi että valintaprosessi on pyramidi: jokainen kerros lepää aiempien kerrosten (kaikkien ehdokkaiden) varassa. Sisällöllisesti, tämä on tärkeätä. Lopputulos syntetisoi, kiteyttää ja pelkistää sisällöllisesti lähtökohtina olleita arvoja ja pyrkimyksiä. Jokainen pyramidin kulma, kylki ja perusta on suodatettu mukaan. Mitään kylkeä ei heitetä ulos vaan kultakin on omaksuttu näkemyksiä ja niistä on syntynyt uusi kiteytys, synteesi, jonkin sortin yhteisymmärrys.

Presidentin vaalijärjestelmä Suomessa ei toimi tällaisena pyramidina, ei käytännössä, tuskin periaatteessakaan. Politiikan tutkijatkin moittivat vaalijärjestelmää (oheinen kuva). Heillä lienee mielessä tekninen (matemaattisluonteinen) moitteettomuus. Minua askarruttaa kysymys, eivätkö vaalit voisi toimia synteettisenä prosessina sisältöjen (arvot, ideologiat, eturistiriidat) kannalta.

Synteesin pyrkimystä vastaan toimii ensinnäkin ns. taktikoiva äänestäminen. Taktikointiin voi toki suhtautua leikkinä tai ’älykkäänä’ pelinä. Mutta vaalijärjestelmän tasolla se mahdollistaa sen, että lopputulos ei kuvasta harhattomasti ja ristiriidattomasti äänestäjäkunnan arvostuksia saatikka että lopputulos olisi sisällöllinen synteesi. Osa äänestäjistä voidaan pelata kokonaan ulos ja syrjäyttää. Olosuhteista riippuen tämä voi olla traagista, se voi pohjustaa seuraavaa jytkyä tai olla yllätys jopa taktikoijille itselleen. Esim. Ranskan Jospin (sd) lensi tällä tavalla ulos vaaleista, mikä pohjusti nykyistä oikeisto-Eurooppaa.

Suosittelen luettavaksi Taloussanomien kirjoituksen ”Nyt valitaan kaupunkilaisten presidentti”. Siinä tutkijat puhuvat syrjäytymisestä ja eriytymisestä. Siltaa eri kansanryhmien elämänkokemusten välille ei synny. Kaksi kolmasosa-yhteiskunta ruokkii voimattomuuden tunnetta. Tutkijoiden mielestä tämä on erittäin huolestuttavaa. Vaalit jakavat kansan, olennaista on niiden jälkeinen aika, sanoo esimerkiksi prof. Juho Saari.

Nyt puhutaan lainassa olevista äänistä tai naureskellaan kuinka vaalivalvojaisissa taputettiin omalle ehdokkaalle vaikka juuri tultiin äänestämästä jotakuta muuta. Taktikointi ja vielä enemmän siihen liittyvä ylimielisyys, ylikävely, hihhulointi ja jytkyttely voi olla petollista. Ylimielisyyden yksi kukkanen oli espoolaisvihreän Marko Kivelän heitto Sakari Hankamäen kirjoitukseen Miksi en äänestä. ”Älä Sakarista välitä”, Kivelä sanoi. Tätäkö on suvaitsevaisuus, eheys, kuuntelu, vuorovaikutus ja ymmärrys?

Suomessa vallitsee älyllinen ilmasto, jossa milloin mitäkin ihmisryhmää, aluetta, kuntaa, pyrkimystä tai puoluetta lyödään kuin kuollutta sikaa, ivataan, nauretaan, pelataan ulos. Eikö tämä ole moukkamaista, barbaarista? Älä sakarista välitä = älä minusta välitä = älä pikkukunnista välitä = älä somaleista välitä = väyrynen on pelattava ulos.

Jos tai kun tällaista taktikointia oli, niin oikeus toteutuisi, jos taktikointi kääntyy omaan nilkkaan. Hyötyjänä ilmeisesti oli Pekka Haavisto. Vaalituloksen harhattomuuden ja legitiimiyden kannalta olisi peräti hyvä että Sauli Niinistö voittaisi (korostan: vaaliteknisesti, nyt en tarkoita sisältöjä, paremmuutta).

Toki tämän jälkeenkin jäisi spekulointi siitä, pelattiinko Väyrynen ulos. Ehkä se hoituisi huumorilla ja uusjytkyllä.

 

Entä pitääkö vaaleissa valehdella itselleen?

Jos vaaleissa ei koe hyväksi mitään vaihtoehtoa ja kuitenkin äänestää ikäänkuin pakosta, niin eikö sellainen ole itsepetosta ja väärän kuvan antamista muille, lähestulkoon harhauttamista? Eikö antamaton ääni ole siinä tapauksessa rehellisin ja oikea kannanilmaisu? Sitä pitää arvostaa sellaisena. Eikö ihmisellä ole oikeus olla rehellinen itselleen?

Kummastuttaa kun politiikan toimijat hoputtavat äänestämään, vaikka valintarepertuaari on niukanoloinen. Mikä on hoputtamisen motiivi? Onko se poliittisen järjestelmän hyväksyttävyyden illuusion ylläpito? Sieltähän he palkkansa saavat, siellä on hauskaa. Eli onko motiivi pohjimmiltaan raadollinen?

 

Entäs Arrowin paradoksi?

Alussa kaipaamani sisällöllinen synteesi ei näissä vaaleissa taida toteutua.

Tulee mieleen oikeistolaisen taloustieteen lempikeksintö, Arrowin paradoksi. Miten se menikään: sopivien oletusten pohjalta yksilöpreferensseistä ei voida johtaa yhteistä hyvinvointifunktiota. Todistaako Suomen vaalijärjestelmä Arrowin paradoksin oikeaksi?

Äänestätkö taktikoiden? Turun Sanomat 22.1.2012.   Turun Sanomat 22.1.2012.

Kuvien lähde: Äänestätkö taktikoiden? Turun Sanomat 22.1.2012.