Kirjoitin espoolaisvihreä Marko Kivelän blogiin kommentin, spontaaneja ajatelmia.

Kivelä: ”Tasa-arvotyölle on aikojen saatossa käynyt mitä on käynyt demareille”.

Sanoisin että vihreät ovat tällä tiellä vähintään yhtä pitkällä. On professorin poikaa, upseerin tyttöä, kokoomusseuralaista ja ties mitä ties mitä. Ville Niinistön viimeisin kirjoitus Euroopan vaihtoehdoista oli pilven päältä katsahtelua. Hyväosainen elämäntapa ja maailmanäkemys. Tämä näkyy lähestulkoon kaikissa vihreiden politiikkatoimissa.

Kivelä: ”heikko-osaisuus onkin tätä nykyä painottunut hyvin voimakkaasti miehiin”

Tässä olen Markon kanssa vahvasti samaa mieltä. Tämä nykyinen ’hyvinvointivaltio’ on akkakulttuuria. Tämä ei ole miesten maailma eikä miehinen tapa elää. Anella ja pokkuroida, suorittaa ja vikuroida joka käänteessä. Jos ’hyvinvointivaltio’ nykymuotoisena häipyy, en jää kaipaamaan.

Kivelä: ”Espooseen nollatoleranssia asunnottomuuden suhteen”

Tämä kaipaa sisällöllisempää tarkastelua. Eikö Espooseenkin rakenneta niitä valtaisia kasarmeja, joissa sitten ”ollaan asumassa”. Taas yksi epämiehinen toimintamalli. Ikään kuin asuminen sinänsä ja yksinomaisena olisi elämäntarkoitus. Sosiaalipolitiikan päivillä toissa keväänä törmäsin kolmeen espoolaiseen asunnottomuusperhetyöntekijään. Väittivät kovasti että espoolaisesta perhetyöstä annetaan julkisuuteen aivan liian ruusuinen kuva tai että nämä kuvan antajat eivät tunne tosioloja (Johanna Karimäki oli juuri kirjoittanut ylistävän kuvan espoolaisesta perhetyöstä).

Kivelä: ”mitä nuorten syrjäytymiseen tulee…”

Poliittisen eliitin jatkuva jauhaminen syrjäytymisen estämisestä, yhteiskuntatakuusta, varhaisesta puuttumisesta, etsivät nuorisotyöstä, kadonneista nuorista herättää minussa ja näköjään monessa muussakin vastareaktion. Se puhe on isällistä, setämäistä, tätimäistä, paternalistista, holhoavaa partiolaisten ja pyhäkoulutyttöjen puhetta. He olettavat että juuri heillä on oikea elämäntapa (oikeanlainen työelämä) johon kaikki muutkin pitää pakottaa. ’Syrjäytyvä’ ei itse ole elämänsä rakentaja vaan hänet taataan, haetaan, etsitään, ohjataan, työelämöitetään. Ja kaiken kukkuraksi kiristämällä ja uhkailemalla: työmarkkinatuen tai toimeentulotuen menetys. Tällainen uhkailu ja kiristys on laitonta, se on rikos. US-blogeissa joku muukin kirjoittaa aika ajoin näin, parhaana esimerkkinä Jonna Purojärven ’Hyi, meitä syrjäytyneitä’. Ehkä myös Li Anderssonin Ei keppiä enää. Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä oli joku vuosi sitten pitkä kriittinen tutkielma varhaisen puuttumisen ideologian rantautumisesta Suomeen. Kunnallisvaalien 2008 alla lukaisin Espoon vihreiden kunnallisvaaliohjelman, järkytyin oikeasti, niin ylhäältä hyvinvoivien sfääreistä katsova pyhäkoulutyttöjen asenne siitä paistoi läpi joka lauseessa, kuinka hairahtuneet surkimukset on MEIDÄN pelastettava. Silloin ajattelin että ainakaan tuota porukkaa en äänestäisi.

(Nämä siis spontaaneja ajatelmia.)

Jonna Purojärvi: Hyi, meitä syrjäytyneitä

Yhteiskuntatakuun paternalismi (Juhani Kahelin)
(lukijan pyynnöstä sama juttu kommentteineen Politiikan arviointi -blogissa sekä US-blogissa )

Mirja Satka: Varhainen puuttuminen, moraalinen käänne ja sosiaalisen asiantuntijat. Yhteiskuntapolitiikka 1/2009.