Kaipaan näköalaa, perspektiiviä horisontin yli ja ali, Berliinin taivaan ylle, enkelin katsetta.

Eduskunnan Espanja-keskustelusta näköalaa oli turha etsiä: mutruavia käsiä, hymyttömiä naamoja. Janikin tunnusti: ei tämä herkkua ole. Mitä te jauhatte, eeveeämmät ja koopeet.

Risto Volasen kirjoituksessa oli perspektiiviä, edes yhdenlaista. 1500-luvun alussa Rooma myi aneita pitkin Eurooppaa ja maksatti uuden kirkkonsa rakentamisen saksalaisilla. Muuan Martti Luther nousi vastarintaan, heitti aneet Välimereen.

Keitä ovat aikamme anekauppiaat, rajattoman mutta tyhjän rahan luojat, piiloverottajat, kepulistit? Mario I ja Mario II. Toinen kävi juuri piispantarkastuksella suomen turussa, anesalkku mukana.

Volasella on 500 vuoden perspektiivi Euroopan vallan heilahteluihin. Ruotsilla, Tanskalla ja Norjalla on vuosisatojen koulima pelisilmä Euroopan asioihin, ovatko he siis aikamme lutherit.

Käteen osui dosentti Jyrki Loiman kirjoitus vuodelta 2006. Eurooppa tarvitsee uudenlaista ideaa, tarinaa ja historianäkemystä, ei vain sanelua ja anelua. USAsta ei ole esikuvaksi, se on antiikin Rooma, kansallisuudet elävät siellä alisteista ja valvottua kaksoiselämää. Kulttuurien rinnakkainelo Euroopassa voisi tarjota elintilaa arjelle ja ihmiselle, sanoi Loima siis jo 2006.

Millaista olisi hyvä scifi euron tulevaisuudesta, kysyy Markus Määttänen Aamulehdessä. Scifi ei ole pelkkää fantasiaa, se sisältää aina uuden idean, joka luo tarinaa, saa sen kehittymään. Scifi on uuden löytämisen iloa.

Suomessa on myös haikailtu uutta kiveä tai linnaa, kansallisen tarinan uuskertojaa. Miten lie, antaa olla, kenen tarina se olisi, ei ainakaan minun, tuskin sinunkaan. Tarinan on oltava eurooppaa – tai oikeastaan ei edes Eurooppaa vaan maailmaa. Maailma Tulimaasta nähtynä, uuden tulen kantajat.

Aatteen lomua, idean lentoa, uutta tarinaa, taidetta ja scifiä, santsopantsa kohti maailman meriä, tulimaahan.

Missä on kirjailijoiden Eurooppa? Missä Euroopan kirjailijat? Draghista olemme saaneet tarpeeksemme, nämä pankkien kirjanpitäjät, herrojen lahkeissa roikkujat, pismarkit.

Teija Tiilikainen vääntäytyi Montin vierailuisännäksi. Tiilikaisen Eurooppa ei kosketa, on etäinen, valheellinen. Mitä on Tiilikaisen demokratia: kaikki valta komissiolle. Me kansalaiset valvomme, annamme äänen kerran neljässä vuodessa. Yksi ja sama tällaiselle Euroopalle, se on rooma amerikassa. Haluamme koskettaa ja tulla kosketetuksi. Siihen ei ole EU-tutkijoista. Eurooppa tarvitsee herkempää mieltä, taiteilijaa ja kirjailijaa.

Marjo-Riikka Utriainen on tekaissut Tampereen yliopistossa opinnäytteen aiheesta ’Kirjallisuus haastaa Euroopan unionin identiteetin’. Näin Marjo-Riikka:

  • Identiteettejä on katsottava muillakin kuin valtioiden tasolla.
  • Kansainvälisyys ei ole pelkkää valtiotoimijuutta ja suurpolitiikkaa.
  • Nyt jos koskaan tarvitaan kriittistä ja moniäänistä tulkintaa suomalaisuudesta ja eurooppalaisuudesta.
  • Politiikan tutkimuksen aineistoksi tulevat kirjallisuus, kuvataide, elokuva, musiikki ja muut taiteet.
  • Tätä esteettistä käännettä ei ymmärretä Eurooppa-tutkimuksessa.
  • Kirjallisuus tuottaa vaihtoehtoisia ajattelutapoja sekä osoittaa miten instituutiot pitävät yksilöitä kielellisen verkon ansassa.
  • Mielikuvituksen keinoin kirjallisuus tarjoaa mahdollisuuden vastarintaan.
  • Eurooppalainen identiteetti ei perustu luonnolliseen yhteiseen historiaan, vaan sitä on rakennettu sosiaalisesti ja sanoilla.
  • Euroopan unionia voisi ajatella kansallisvaltiot ohittaneena postmodernina yhteisönä.
  • Erilaisia Eurooppa-käsityksiä tuottavaa taidetta ei tutkita.
  • Veronica Pimenoff (erityiskohteena Marjo-Riikan opinnäytteessä) kirjoittaa kansallisuudesta, suomalaisuudesta ja eurooppalaisuudesta. Kansakunnan kirjailijaksi häntä ei silti ole nostettu.

Keitä olisivat Euroopan haastajat, aatteelliset pohjustajat aiemmin ja nyttemmin?

Karkotettu Dante, vivahteikas Ovidius. Boethiuksen Filosofian lohdutus, Cassiodoruksen kirjasto, Erasmuksen Tyhmyyden ylistys, Swiftin Vaatimaton ehdotus, aikamme Voltaire, kumousten oirehtija.

Jospa heitä sittenkin on, myös tässä ja tänään. Celati, kenttien ja tasankojen tarkkaaja, elämän vivahteiden merkitsijä. Magris, Tonavan kulkija. Sebald alakuloinen. Afrikka missä on tähtesi? Kuka säestää Amerikkaa? Kanadan teräs, onko teitä?

Missä on toiminnallisuus, ideoiden sysäykset, scifistit, liike? Ei etäiset eeveeämmät, vakauttajat, pysäyttäjät, seisottajat. Olisi edes yksi kirjailija joka sanoisi sisimmän: tehän olette pysäyttäjiä, jauhatte vakautusta, Euroopan vakausmekanismi EVM – ajatelkaa mitä tuo sana tarkoittaa. Siinä meidän intomme ja innostuksemme, pysähdy Eurooppa, vanhene, lahoa, vakaudu, pysy paikallasi. Siinä Suomen eduskunta, edustajat, mitä he edustavat, haudankaivajia.

Koskelan akseliko siis sittenkin, rovastille kuonoon, eduskunnan janeille.

Vai Aleksis Kivi, sysättyjen räätälöijä, tiilikaisten alentama.

Mutta yhdelle me käännämme selän: Pentinkulman seksistit, ministerin humalikot, yliopistojen markkinistit.


Lähteitä ja lukemistoa

Wim Wenders: Berliinin taivaan alla.
Risto Volanen: Montin ja Niinistön kohdatessa.
Markus Määttänen: Euro tarvitsee scifiä eikä fantasiaa. Aamulehti 21.7.2012.
Marjo-Riikka Utriainen: Kirjallisuus haastaa Euroopan unionin identiteetin. Tampereen
yliopisto 2011.
Jyrki Loima: Eurooppa jäämässä sivuun uudessa maailmanhistoriassa. HS 5.6.2006.
Teija Tiilikainen: Demokratia on asetettava etusijalle EU:ssa. HS 31.7.2012.

Pentinkulma-keskustelua:

Katriina Kajannes: Kotimaisen kirjallisuuden skandaaliproffa Sanna Karkulehto.
Juhani Kahelin: Seksin mediamarkkinat kirjallisuuden pääaiheena.
Keskisuomalaisen uutisointi.
Aamulehden uutisointi.