Runo 

satelliitti kiertää ajatusten kehää
työn hedelmät mädäntyvät käsiin
vaimennettu maailma, en tunne sen pulssia
hoitajat lipuvat lokkeina ohitse
nyt olen mykkä, valkoinen paperi
tyhjää ruumaa, mihin täältä pääsisi
haluan vain olla tyhjä maljakko
sammuttakaa tuulen kohina
päivät ovat uusintoja, valmiiksi naurettuja kahvitaukoja

… on kuivunut korpuksi
sortumisen ääni
maisema pelkkää viivaa
kuin häpyraon tuijottamiseen mieltynyt erotiikka
olemme tukossa nyt olen hitsattua ilmaa
on oltava kuvien kaltainen
en ole varjo, leikkaan itseni silpuksi
en jaksa kuunnella päätäni
olen valkoinen paperi, yhtä suttua
reidet tarttuvat
tuulessa huojunutta toivoa
rukoilen taivaansinistä valtakuntaa, ehjää kompositiota
miten kadotimme kosketuksen
puhu vaikka säätiedotusta
rintaa vasten, kuulen epävireisen aallokon
bonuspisteet ropisevat lattialle
olen sulkenut pulloon kokonaisen historian
ihmiset kärventyvät metsäpaloissa
sydän pumppaa taivaan ja perhosen
vedän horisonttiviivan
mieluummin kiertyisin liaanina ympärillesi
meidät on viivottimella mitattu
… litistämme ne kirjan väliin
merellä pulloon vangittuina
…linnuiksi jotka munivat toisten pesiin
vellomme koulun pihalla Tyynenmeren jätelauttana
piirrän selkääsi kirjaimia
jäähän aukeaa railo, käännämme jäätikön ylösalaisin
… joka haudattiin lakanoiden kinokseen
ei jaksanut vetää pulkkaa lumiaavan läpi
niellä kylmää keittoa
nukke makaa silmät auki
hoitajat kulkevat pakopisteeseen ja takaisin
mene mustaan pusikkoon suremaan

(’runo’ koostuu vapaista poiminnoista Satu Mannisen runoteoksesta Sydänfilmi)


Proosaruno: puhuuko Lauri Ihalainen totta

Voiko runous olla yhteiskunnallista?

meidän täytyy jättää kotimaa; tuo Tityros vain uinuu runo-oppia oksille antaa
…vaikka isänmaa on turmeluksen tiellä, työttömyys kasvaa ja maaseudun kansa syrjäytyy

Runoilija puhuu fiktion, vertausten ja mielikuvituksen kielellä olemme herkkiä elämämme suhteellisuuksille ja monimutkaisuuksille miksi ajat, paikat ja hahmot sekoittuvat toisiinsa tällaisella kubistisella tavalla?

Ylistämmekö Roomaa vai paimenten kylää? Asummeko Helsingissä vai Pohjois-Suomessa? Otammeko vastaan apurahoja vai emme? Hyväksymmekö kirjallisuuden ylellisyystuotteena vai ajattelemmeko, että kirjallisuuden tehtävä olisi puhua äänekkäämmin yhteiskuntamme perustavista ristiriidoista?

Poliitikon on aina väitettävä, että asiat ovat parhaassa mahdollisessa maailmassa yksiselitteisesti ja yksimielisesti ratkaistavissa hänen arvojensa näkökulmasta.

Reaalipoliittinen vastuu on nykyään ulkoistettu ja sälytetty abstrakteille järjestelmille kuten finansseille.

Poliitikon tehtävä on tehdä puheestaan totta, luoda uusi todellisuus jossa hänen arvonsa ovat etuoikeutettuja. Se on mahdotonta, sillä arvot ovat fantasiaa eivätkä todellisuutta.

Runous tulee tietoiseksi mielikuvituksellisuudestaan. Runoilija ei voi valehdella, koska hänen tehtävänsä ei ole puhua totta.

Vergilius ei puhunut totta vallalle, mutta hän kuvasi sen, millaisia vaikutuksia vallankäytöllä oli ihmisten elämälle.

Satu Manninen – vergilius

Puhuuko Lauri Ihalainen totta?

* * *

Tämä ’proosaruno’ – kahta viimeistä säettä lukuun ottamatta- koostuu poiminnoista Teemu Mannisenkirjoituksesta Poliksen paimenet – totuus ja valhe politiikassa ja runoudessa. Mannisen kirjoitus on teoksessa Puheenvuoroja nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta.

Satu Mannisen Sydänfilmin arvosteluja: Niina Holm, Karri Kokko,Kiiltomato