He virtaavat sisään itsetyytyväisin ilmein. He tulevat kokemaan puhtauden – puhtauden itsessään. Ovella ministeri Virkkunen poseeraa kuvaajille: ihaile minua. Elokuvassa kiduttaja huutaa verta valuvalle: tottele minua.

Puhdistus elämöi Viron kohtaloilla. Se on poliittiselta asetelmaltaan simppeli ja vahvistaa suomalaispoliitikkojen omahyväistä itsekuvaa.

Kovin niukasti, jos lainkaan elokuva haastaa pohtimaan, hajottaa ja rakentaa uudelleen maailmankuvaa. Elokuva on ilmiöitä kuvaava reportaasi ja meluava spektaakkeli.


Irina Krohn: kuvan aikakausi on koittanut – vai onko?

Elokuvasäätiön johtaja Irina Krohn sipsuttelee eduskuntayleisön eteen: ”Olemme tulleet kuvan aikakauteen. Tekstin aika on ohi, kuva on in”.

Puhdistuksen nähtyäni kiistän Krohnin väitteen.

Kuvan suhteen on oltava varuillaan. Ellei kuva valehtele niin kuvan avulla maailma, taide ja politiikka saadaan näyttämään spektaakkelilta. Puhdistus on tsunami valtamerellä – keinuttava, turruttava, piiloinen ja pettävä. Katsojalle se on puhtausriitti. Rantaan (katsojaan) iskeytyessään tsunami sovinnaistaa, omahyväistää.

Minä kaipaan entistä enemmän tekstiä, kirjallisuutta, filosofiaa, pohdintaa, kuvataiteen vihjaavuutta, Sadun runoa. Elokuva, jos se on räiskintää ja seksillä mässäilyä, niin olkoon. Naiset vieressäni, edustaja ja avustajansa huvittuivat seksikohtauksista, minä suljin silmäni. Räiskikööt ja nussikoot keskenään.

Hyvä taide antaa kimmokkeen pohtia oman itsen tai yhteisön olemista. Ei taide moraalin vartija ole, mutta koskettava taide antaa vihjeitä, sykähdyttää ja voimauttaa. Miksi antiikin näytelmät kantavat yhä? Sateenkaaren lailla antiikin taide ja teoria on valahtanut metsäveljen majaan. Puhdistaako Puhdistus, katharsis?

Krohnilaisille nykytodellisuus on onnen maa.  Taide voimauttaa vallitsevaa maailmaa ja poliitiikkaa, ei niinkään ihmistä. Tällaista elokuvaa valtio tukee entistä enemmän, suitsutti puhemies Heinäluoma elokuvan alla.


Elokuvan vaikuttavuus ja puhtoinen Suomi


Puhdistuksen
jälkeen edustajat röyhistävät rintaa. Kuinka puhtaita me olemmekaan, katsokaa mitä nuo tekivät. Illallisen jälkeen taksimatkalla Espooseen kansanedustaja ihastelee hyveellisyyttään. Elokuva antaa syyn olla huomaamatta suomalaista likaa, meitä metsäveljiä.

Oliko Viron kohtelu ainutlaatuista Venäjän mitassa? TV-ohjelmassa ’10 kirjaa vallasta’ Anna Kortelainen, Timo Harakka ja Merja Ylä-Anttila ihailevat 1700-luvun tsaareja, naisia. Mitä nämä tsaarit tekivät?  Rakennuttivat maaorjilla Tsarskoje Selon, satamäärin kullattuja ja meripihkattuja huoneita, tanssiais- ja päivällissalonkeja. Paljonko menehtyi kituvaa kansaa mutakuoppiinsa? Entä Palatsiaukio Pietarissa, vallan ja tilan spektaakkeli. Mitä tekee Putin tänään, yhtä ja samaa.

Entä puhtoinen Suomi? Olisiko meilläkin metsäveljemme, jopa tänään? Tässä ehdokkaita: impivaaraiset, haja-asujat, periferia, maaseutu, kepulistit, pettäjät, rasisteiksi todistetut, perussuomalaiset, väärinäänestäjät, työelämän vähäsuoritteiset, työssään vähävaateiset, pienipalkkaiset ja palkattomat, tettiläiset, kehitettävät, urautettavat, työurasta kieltäytyjät, toimeentulotukileikattavat, näkemättä jääneet. Filosofit on ajettava yliopistoista, vaatii autokauppias. Humanisteille vähemmän, vaatii elinkeinoelämä. Pienet kunnat on tapettava, vaatii kokoomus ja Virkkunen. Kirjallisuus kuihtukoon (paitsi Oksanen). Kirjastotuki ohjattava elokuvalle, vaatii valtio.

– Kuinka meitä veljiä ja siskoja riittääkään. Me olemme politiikan puhdistus, yhteiskunnan rääppäjäinen. Milloin te, oksaset ja puhtoiset, milloin te meistä kirjoitatte?


Kaksoiselämää

Ehkä tuo elokuva kertoi sittenkin jotain totta, jotain hyvin kaunista ja runollista.

Te jotka kuvittelette olevanne hallintojohtajia, te jotka edustatte, te jotka nostatte palkkaa kymppitonnin kuukaudessa, ettepä arvaa millaista siskoiselämää mekin elämme, jalkojenne juuressa. Alamaisiksi ja maanalaisiksi te meitä luulette. Me olemme ajatusten paralleeli. Me olemme vergilius, emme kerro totuutta, olemme arvoitus, näemme suhteet ja tilanteet, positionne, olemme paimen ja tityros, sonetti ja ajettu. Luulkoon politrukki, tuo vieressä istuja, lakujen jakaja jota onniteltiin (”näinkin voi käydä”), luulkoon olevansa puoliso, haistelkoon metsäveljen hajua, mistä haju tulee, kummastelkoon, naivistelkoon.


Millaisen toimintamallin Puhdistus tarjoaa

Millaista reaktiota elokuva tarjoaa Virossa tai nykySuomessa koettuihin ongelmiin? Elokuvan siskos lähetytti sisarensa lapsineen Siperiaan, antoi kuolettavan myrkyn sisarensa miehelle, ampui myöhemmät tunkeutujat, poltti ruumiit ja itsensä. Elokuva on savun maa. Ratkaisu on ampuminen.

– Hetkinen, mietitäänpä.

Eikö tämä, siis ampuminen, ole kumman tuttua Suomesta ja Pohjolasta tänään, ammutaan täällä ja ammutaan tuolla. Poliitikot ja media kiiruhtavat todistamaan surua, vaatimaan lakien kiristämistä. Samaan aikaan he rynnistävät katsomaan ja ylistämään elokuvaa, jossa ainoa tie ulos umpikujasta on ampuminen. Te röystäilette rintaanne, lupaatte lisää rahaa hyvälle taiteelle. Te, ministerit, puhemiehet ja edustajat, te olette kaksinaismoralisteja. Oletteko te saatanallisia, jos te Puhdistus-elokuvaa ja sen asetelmaa kehutte?  Miksi HS markkinoi elokuvaa ja Oksasta sivukaupalla, sivukaupalla. Viron Ilvekset tervehtivät ja tulevat avajaisiin. Niinistö ei sattunut ehtimään.

Elokuvan juoni on sulkeutuva, niin myös opetus, esikuva ja vihje. Elokuva ei avaa, ei tarjoa vihjeitä tulevaisuuden uudenlaiseksi avaamiseksi. Elokuva kulkee kohti kuolemaa, kohti laukauksia.


Tuplakupla

Sofi Oksanen on kupla. Puhdistus on kupla. Kupla Virossa, Suomessa ja Euroopassa, triplakupla, sexikupla. Puhdistus ei hajota omaksuttua poliittista maailmankuvaa, ei hätkäytä asetelmallisesti. Elokuva houkuttaa uskomaan maailmankuvaansa entistä lujemmin, luo puhtoisille itsetyytyväisyyttä. Miten Reijo Tossavainen tulkitsi Puhdistusta. Oksanen on vallan kirjailija, kaksoisagentti.

Mannerheim-elokuva kuulostaa toiselta. Se hajottaa asetelman ja luo uuden: Mannerheim olikin nekru, ihanaa. Juuri näin toimii hyvä taide, antaa kimmokkeen, aineksen nähdä toisin, puhdistaa ja avartaa ajattelua. Harmi, kun jäi näkemättä elokuva USAn presidenteistä, millainen se oli.


Millainen taide koskettaisi minua?

Huono olen sanomaan, suosittelemaan. Kuukausi sitten kävin Dostojevski-museossa, kellarin kautta sinne mentiin. Se tuo mieleen venäläiset klassikot: Tsehov, Gogol, Dostojevski, tekstin miehiä, ei mitään kuvittajia. Näkivätkö he ihmismielen, sielun ja hengen syvemmälle kuin Jokisen veriroiskeet? Tsehovin hiljainen näkevyys. Kumpi elää pitempään, Kellariloukko vai Puhdistuksen metsäveli?

Tai saanko sanoa sattumoisen, Satu Mannisen Sydänfilmin. Hiljainen kapina, jännitteinen, herkkä, kummallisella tavalla voimaa antava. – Satu, kiitän sinua runoistasi.

Sebald, hiljainen tarkkailija, ajatusten voimailija. Naipaul, Coetzee, tiedä heitä.


Runouden yhteiskunnallisuus (entä elokuvan
)

Voiko runous olla yhteiskunnallista? Teemu Manninen vertaa poliitikon ja runoilijan totuuksia. Poliitikko puhuu totta mutta totta puhuessaan tulee valehdelleeksi. Poliitikko tekee puheestaan totta, luo todellisuutta jossa hänen arvonsa ovat oikeutettuja. Poliitikolta puuttuu suhteellisuuksien taju. Runoilija on kubisti, ymmärtää aikojen, paikkojen ja hahmojen sekoittumisen. Runoilija edustaa torjutun totuuden paluuta, erilaisia suhteita todellisuuteen, mielikuvitusta. Runoilija ei voi valehdella, koska hän ei edes yritä puhua totuutta.

Onko Puhdistus-elokuva runoutta? Melkein sanoisin, että ei, tosin katsojan eläytymisestä riippuen. Elokuva tarjoaa yksiniittisen historiakuvan, meluavan reportaasin, johon katsoja helposti kiinnittyy.

Mutta (kuten sanottu) miksei Puhdistuksesta runollistakin löydy. Minua kiehtoo siskoksen moni-identtisyys, traaginen rakkaus, näennäisvaimous, piilorakastetun kätkentä, elämän suhteellisuus. Sehän on totta, tässä ja nyt.


Mitä muut ovat sanoneet


Tapani Maskula, Turun Sanomat 7.9.2012:

Puhdistus takertuu kehysten asetelmallisuuteen. Jokinen hyödyntää yksinkertaistavaa kaavaa, jossa maailman rujoutta tuijotetaan sangen mustavalkoisesta näkökulmasta. Tarkoitushakuinen filmatisointi, pinnallinen paatos. Jokisella ei ole tyylitajua realismille, arkisille eleille, etäännyttävälle ironialle eikä ihmisyyttä kunnioittavalle sammakkoperspektiiville. Kaupallisesti laskelmoitu popcorn-spektaakkeli. Järkyttävyyksien sarjatulitus. Ei ole sijaa hienovaraiselle sävytykselle, puhumattakaan sisäiseen todellisuuteen porautuvasta epookin syvätarkkuudesta. Kaipaisi harrasta hiljentymistä. Väkivaltadraama. Olisi ollut aineksia paljon monitahoisempaan elokuvaan kuin jähmeään kiukun kylvöön.

Harri-Ilmari Moilanen, Kansan uutiset, Viikkolehti 7.9.2012:

Puhdistuksen poliittis-ideologiseksi asetelmissa on 1950-lukulaista kylmän sodan kärjekkyyttä, omanlaistaan ajankuvaa tämäkin. Tihentyvät paineet laukaistaan käsiaseella.

Kari Salminen, Aamulehti 7.9.2012 (ei käsittele Puhdistusta):

Elokuva on kuollut. Se on samaa huvipuiston houkuttimien tarjontaa kuin 110 vuotta sitten. Elokuva on palannut lapsuuteensa. Elokuvan oli 1900-luku, kuluva vuosisata on jonkun muun. Osasyyllinen on digitaalinen käänne. Kun elokuva lakkaa tallentamasta, se köyhtyy. Elokuvasta ei ole enää kulttuurihistorian tarinankertojaksi. Kun ei ole enää todellisuuden illuusiotakaan eikä realismin ideologiaa, avantgardekin menettää teränsä.


Lähteitä ja lukemistoa

Satu Manninen: Sydänfilmi. Arvostelu.
Teemu Manninen: Poliksen paimenet – totuus ja valhe politiikassa ja runoudessa,
teoksessa Puheenvuoroja nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta.
Elina Jokinen: Vallan kirjailijat. Arvostelu.
TV1: 10 kirjaa vallasta.
Kari Salminen: Elokuva on kuollut! Aamulehti 7.9.2012
Harri-Ilmari Moilanen: Tyttökauppiaat ja mummon mökki. KU/ Viikkolehti 7.9.2012
Tapani Maskula: Vihan ja valheen vainiot. Turun Sanomat 7.9.2012
Juhani Kahelin: Puhdistus-elokuvan tympeys – alustava kommentti


Kirjoittajan (JK) aiempia kirjallisuusaiheisia kirjoitelmia:

Satu Mannisen Sydänfilmi – Lauri Ihalaisen yhteiskuntatakuu
Missä on kirjailijoiden Eurooppa?
Seksin mediamarkkinat kirjallisuuden pääaiheena
Sivistävä Ruotsi ja moukkamainen Suomi – Nobel-gaala ja Linnanjuhla
Mitä Virosta oppisimme
Mistä barbaarit tulevat
Mitä Linna ja Kivi sanoisivat tänään
Häntä ihailen eniten
Kirjallisuus ja politiikan litteä tajunta
Aletaan kirjailla (muuttuuko kirjailijuus)
Kirjallisuudenmerkitys eilen, tänään, huomenna