Yhteiskunnan henkinen ilmasto on kaksijakoinen. Yhdellä puolella ovat pystypäiset, palvelujen rahoittajat, he jotka tekevät kunnasta elinvoimaisen, hankkivat vientitulot ja hymyävät vaalikuvissa valkaistuin hapain, hulmuavin hiuksin.

Toisella puolella ovat kontallaan olijat, rumannäköiset, parjatut. On marginaalit, sossuluukulla kävijät, vuokra-asujat, ulkosyrjäiset, syrjäytetyt, tuettavat, hoidettavat, palveltavat, puututtavat, elinkelvottomat, työmarkkinakelvottomat, saattohoidettavat, periferiat, niin ja tietenkin me huonosuoritteiset.

Puoli vuosisataa sitten ilmapiiri oli toinen. Kaikkia tarvittiin, kaikki haluttiin mukaan ja kaikkia innostettiin, luotiin kouluja ja yliopistoja, etäisimmän torpan tytöstä saattoi tulla maisteri.

Mutta ei tänään. Kahtiajako ja sitä kuvastava asenne lyö vastaan joka kulman takaa. Tässä eräitä:

Terveyskeskus marginalisoituu ulkosyrjäisten hoitolaksi. Kunnan strategia on asiakasperusteisuus, mikä tarkoittaa palvelumarkkinoita maksukykyisille.

Vuokra-asuntojen rakentamista pitää vältellä. Niihin kerääntyy sossueläjiä, jotka rapauttavat kunnan talouden.

Kotihoidon tuet leikataan pikasäästöjen saamiseksi ja ihmisten ajamiseksi työmarkkinoille. Mutta kotitalousvähennys on tärkeä jotta apulainen pyyhkii pölyt voittajien pöydiltä.

Iäkkäämmät eivät ole ilo ja arvo vaan taakka ja kustannus. Eiväthän ne maksa verojakaan siinä kuin työssäoleva pääministeri.

”Vuosisadan sotu-uudistuksen” (joka oli ansioperusteinen, tuloeroja kasvattava) myötä toimeentulotukimenojen piti alkaa pienentyä. Helsingin seudulla sossumenot kasvavat, Järvenpään talous uhkaa luhistua sossuylitysten takia.

Kunnan pitää olla elinvoimainen, vahva peruskunta, jotta ulkosyrjäiset saadaan hoidettua. Kuntaan pitää haalia hyvätuloisia, heidän avullaan kunnan talous pysyy pystyssä. Ulkosyrjäisten pääsy kuntaan estetään tai heidät järkätään kunnan rajan taa, Helsingistä Leppävaaraan.

Kehyskunnat ja Espoo latkivat kerman, sakka jää Helsinkiin. Latkijat on nuijittava Helsingin, Jyväskylän tai Oulun pelastamiseksi.

Turhat kunnat saattohoitoon tai mieluummin unohdetaan, kuolkoot itsekseen – tämä on soininvaaraisuutta. Suomi pitää uudistaa – tämä on kataisuutta.

Maailmassa on voittajia ja häviäjiä – vihreiden mielisanonta eduskunnassa.

Jokunen vientifirma elättää Suomen, hankkii rahat hyvinvoidettaville, kerman ja kaljan litkijöille.


Mitä tästä opimme?

On nähtävä historian laajoja kaaria. Historiassa on kerran jos toisenkin painettu nössökansaa alas. Mutta on myös ollut kausia jolloin kaikkia on tarvittu ja haluttu mukaan. Suomen rakentaminen viime sotien jälkeen oli tällainen jakso, pari kolme vuosikymmentä. Sitten alkoi ”hallitun rakennemuutoksen” aika, kokoomuslaisen Harri Holkerin johdolla 80-luvulla. Tänään kaikki on ”rakenteellista uudistamista”, kokoomuslaisen Jyrki Kataisen ja ministeri Virkkusen johdolla.

On aika kääntää historian lehteä. On muotoiltava yhteiskunnan perusteita, jotka avaavat tietä kaikille, innostavat, antavat arvon ihmisenä ja ihminen antaa arvon toiselle.

”Vaalikisaan” alan suhtautua entistä vakavammin: kuntien toiminnassa on helppo nähdä yllä sanottuja kahtiajakoja mutta myös kehitellä yhteiskunnan uusperusteita.

Tottakai valtakunnan hallitus on myös vaihdettava.