Risto Alapuro ylistää Erik Allardtia:

”1960-luvulla Erik Allardt oli eräänlainen aura, se koko modernisaatiotutkimus ja hänen uusi kantansa kommunismiin. Sosiologia oli tietomuoto, joka paljasti asioita, puri ilmiöihin ja tuotti perinpohjaisia oivalluksia. Siksi se vei minut.” (HS 28.4.2014)

Kommenttini facebook-tyylillä:

Tulihan noita Allardtin juttuja luettua. Kuivakasta ja mitäänsanomatonta, ei tarttunut millään tavalla (Sosiologia-kirja). Ainoatakaan elähdyttävää ja järkevää ajatusta ei jäänyt mieleen. Helsinkiläisten yläluokkien ja eliittien maailmankuvan viisaaksi väittämistä kaikki ne Allardtin jutut. Sellaista tiedettä oli Suomessa 1960-luvulla. Ja niin on tänäänkin. Tulin juuri kuuntelemasta eduskunnan Tutkas-seuran tilaisuutta valtion uudesta strategisesta tutkimusneuvostosta Akatemian kyljessä. Uutta jähmeää byrokratiaa, hölmöläisten peiton jatkamista, kommentoi eräs Aalto-yliopiston professori. Suomen tiedepolitiikka on jumalattoman kuivaa ja eliittien yksinomaiseen viisauteen uskovaa. Professori Helsingin yliopistosta kysyi miksei puhuta mitään kansalaisten ja kansalaiskeskustelun roolista. Allardtin henki elää Suomen tiedemaailman yllä. Sen kun elää. HS:ssä Osmo Pekonen sanoi hakevansa tiedekustantajansa Ranskasta. Oikein, niin pitää. Ulos täältä kuivatusta.