lokakuu 2014


Talvivaara on miljardihanke, liuotusmenetelmä toimii. Sodankylän Sakatin kuparipitoisuus on 4 %. Polvijärven esiintymästä kuullaan vielä. Malminetsintä Suomessa on romahtanut puoleen.

Geologian professori Markku Mäkelä (eläkkeellä) esitelmöi toimittajille. Mäkelä kertoi toimineensa geologina Outokumpu-yhtiössä, YK:n geologisissa tehtävissä ja viimeksi joidenkin kaivosyhtiöiden hallituksissa.

Geologin aikaperspektiivi ja tiedon syvyysaste eroaa päiväkohtaisesta inttämisestä. Siksi Mäkelää oli piristävää kuunnella. Poimin häneltä muutaman ajatelman varoittaen että se mitä sanon ei välttämättä ole täsmälleen se mitä Mäkelä tarkoitti sanoa.

Talvivaara on miljardihanke, se on erittäin suuri nikkeliesiintymä. Liuotusmenetelmää toimii, sitä on käytetty ennenkin, tosin ei nikkeliin. Sadekesä oli huonoa tuuria, johon olisi pitänyt varautua.

Sodankylän Sakatin kuparipitoisuus on peräti 4 % (se on sama kuin Outokummun Keretissä oli, siis erittäin hyvä, Outokumpu-yhtiön synnyn perusta – jk). Päällä oleva Natura-suo on hallinnollis-poliittinen päätös, ennemmin tai myöhemmin päätöstä on muokattava. Mäkelä taisi sanoa että valtioneuvosto voi päättää Natura-alueen käyttötavasta.

Vuonoksesta koilliseen (Outokumpu, Polvijärvi) on esiintymä, josta vielä kuullaan.

Pyhäsalmen kaivos on nostattanut kaivostekniikan tason ja liiketoiminnan Suomessa: Outotec, Metso, Normet. Kaivostekniikassa Suomi on maailman paras. Pyhäsalmen kaivos olisi ajat sitten sulkeutunut ellei vierestä olisi löydetty toinen esiintymä joka antoi jatkoaikaa ja sen jälkeen vielä uusi esiintymä yhä syvemmältä. Kaivos toimii edelleen (kanadalaisyhtiö, eikö niin) ja tuottoisasti. Outokumpu-yhtiö myi kaivoksen.

(Oma lisäys: tänään Pyhäsalmen kaivokseen on tulossa Cernin hiukkastutkimuksen toimipiste Laguna, elleivät Helsingin tiedepiirit onnistu sitä estämään.)

Outokumpu-yhtiölle Suomi oli liian pieni. Yhtiö myi kaivoksensa ja erikoistui teräkseen. Kemin kromikaivos on ainutlaatuinen, jatkuu ainakin 50 vuotta. Kiina ”sotkee” teräsbisnestä (seuraapa Outokummun pörssikurssia, ylös alas, ylös alas, valtion vakaasta kaivosalasta tuli globaali seikkailija – jk).

”Eihän Suomessa voi mitään olla, kuin Outokumpukin luopui” – tämä oli näkemys maailmalla pitkään. Kaavin salainen timanttiesiintymä käynnisti uuden etsintäbuumin (kv yhtiöt). Jälleen tänään malminetsintä on romahtanut puoleen, johtuu rahoitusvaikeuksista.

Kaivostekniikan ohella Suomi on maailman johtava maa maa kallioperän geologisessa kartoituksessa. Koko Suomen alue on lennetty 30 metrin korkeudelta.

* * *
Oma päätelmäni:

Päiväkohtaisessa inttämisessä moni näkee asioita toisin kuin geologi Mäkelä. Usein tuo inttäminen kiinnittyy johonkin yksittäisasiaan, ehkä vain yhteen puoleen asioista. Kaivosalalla – kuten muillakin aloilla – on syytä kuunnella eri tieteenaloja, eri aikaperspektiivejä, historiaa ja tulevaisuusnäkymiä, useampia näkökulmia. On kuunneltava perustutkimusta.

Eduskunnassa jotkut kunnostautuvat perustutkimuksen puolustamisella. Samaan hengenvetoon he harrastavat fobiamaista yhden näkökulman inttämistä, milloin jotain kaivosta vastaan, milloin Fennovoimaa vastaan, milloin Venäjää vastaan, milloin mitäkin vastaan.

Mainokset

Suomalainen kirjallisuus ei oikein uppoa, se on jotenkin mielikuvituksetonta, kommentoi Marko Parkkola Helena Erosta joka facebookissaan ylisti Juhani Ahon Rautatietä, Mika Waltarin Vierasta miestä ja Liisa Hännikäisen Terhiä.

Pakko olla Markon kanssa jokseenkin samaa mieltä. Eli ei uppoa, nykysuomalaiset kirjailijat varsinkaan.

Juhani Aho oli – ehkä ilkeästi sanoen – pehmeä lössö. Paneeko Aho syrjäistä kansaa halvalla samaan tapaan kuin Kianto tai Joel Lehtonen tai edesmennyt Peter von Bagh, joka ylistää putkinotkoa osuvana kansankuvauksena. Syrjäinen kansa on pelkkä ihmettelijä, sivustakatsoja, mitään ymmärtämätön. Tällainen istuu myös aikamme poliittiseen ilmapiiriin ja syrjäisen kansan halveksuntaan. Eräskin tiedetoimittaja (Jarmo salmela) sanoi juuri, että sosmedia on pelkkää kissankuvien jakelua.

En yhdy Helena Erosen näkemykseen vanhasta kansasta häkeltyneinä kummastelijoina (Rautatie). He, tämä vanha kansa, olivat tarmokasta väkeä. He rakensivat omaa elinpiiriään, pystyttivät tupia ja kotia, rakensivat maata, he raivasivat, ottivat käyttöön uusia välineitä, koneita, lannoitteita, värkkejä. He veivät tavaraa markkinoille. Ja vaikka mitä, vaikka mitä.

Sittemmin tämä vanha kansa masennettiin ”rakennemuutoksilla” (sama toistuu tänä päivänä), heiltä vietiin arvo, heidät ajettiin maanpakoon tai urbaanikerjäläisiksi, toimeentulotukiloisiksi. Sitä he ja me olemme tänäkin päivänä.

Onko kirjailijaa joka ymmärtäisi tätä tapahtumaketjua ja olotilaa kuvata. Ei ole. Höpöttävät omia tissijuttujaan ja avioerojaan ja putouksia ja kuka tanssii kenenkin kanssa.

Aleksis Kivi, ehkä Väinö Linnakin – heidän tyypeissään on sentään iskevyyttä, omalähtöistä ylösrakentamista, kapinahenkeä, kykyä tulistua, tarttua kirveeseen Lallin lailla, ei pelkkää höyryveturin hölmöä kummastelua.

Hyvä, Aleksis.

Turun kirjamessujen avajaisten puhujiksi oli valittu Sofi Oksanen sekä suomettumisasiantuntija Ville Niinistö. Turussa Oksanen toki tyytyi maanläheiseen aiheeseen, kirjan kohteluun Ranskassa ja Suomessa, lähinnä elinkeinokysymyksenä. Suomettumispuheensa Oksanen oli säästänyt isommille areenoille, Frankfurtiin.

Oksanen ja Niinistö – ärsyttävän yksipuolista. Kirjamessujen arvostus laski silmissäni.

Eikö Suomessa ole kirjallisuuden roolia syvällisemmin näkeviä esiintyjiä messujen avajaisiin?

Ketkä syöttävät kirjallisuudelle Oksasen kaltaisen poliittisen tehtävän?

Helsingin Sanomat rakentelee henkilökultteja, piilopolitikoivia sirkushuveja kansalle. Kirjallisuudessa HS nostaa joka vuosi esiin sopivannäköisen nuoren naisen. Milloin se on Sofi Oksanen, milloin Riikka Pulkkinen, milloin Sanna Karlström jne. Kerran HS:n arvostelija – muistaakseni Pekka Tarkka – nosti Satu Hassin Aleksis Kiven veroiseksi kansalliskirjailijaksi. Siitä lähtien olen avannut HS:n kulttuurisivun huvittuneena.

Kansallisteatterin Lavaklubin Prosak-tilaisuudessa 11.12.2012 tekstejään lukivat Marjo Niemi ja Sofi Oksanen. Marjon tekstiin ihastuin niin suuresti että ostin kirjan heti (Ihmissyöjän ystävyys). Marjoon verrattuna Oksasen teksti (Kyyhkyset) oli tylsää, puisevaa kuin kuiva virkateksti. Sitä ei jaksanut pitkään kuunnella. Oksanen käyttäytyi tilaisuudessa ylimielisesti ikään kuin olisi muiden yläpuolella.

Sofi Oksasen kirjaan perustuva ja eduskunnan näytöksenä esitetty Puhdistus-elokuva oli vieraannuttava. Mieleen ei juuri muuta jäänyt kuin äänekäs hollywood-räiskiminen. Kenenkään en kuullut elokuvaa kehuvan, toisin kuin Mielensä pahoittajaa tänä syksynä.

Oksasen politikoijan rooliin näyttää ottaneen kantaa myös Laura Kolbe, hyvä niin.

Laura Kolben kummastelu

Sofi Oksasen avajaispuhe Turun kirjamessuilla