Suomalainen kirjallisuus ei oikein uppoa, se on jotenkin mielikuvituksetonta, kommentoi Marko Parkkola Helena Erosta joka facebookissaan ylisti Juhani Ahon Rautatietä, Mika Waltarin Vierasta miestä ja Liisa Hännikäisen Terhiä.

Pakko olla Markon kanssa jokseenkin samaa mieltä. Eli ei uppoa, nykysuomalaiset kirjailijat varsinkaan.

Juhani Aho oli – ehkä ilkeästi sanoen – pehmeä lössö. Paneeko Aho syrjäistä kansaa halvalla samaan tapaan kuin Kianto tai Joel Lehtonen tai edesmennyt Peter von Bagh, joka ylistää putkinotkoa osuvana kansankuvauksena. Syrjäinen kansa on pelkkä ihmettelijä, sivustakatsoja, mitään ymmärtämätön. Tällainen istuu myös aikamme poliittiseen ilmapiiriin ja syrjäisen kansan halveksuntaan. Eräskin tiedetoimittaja (Jarmo salmela) sanoi juuri, että sosmedia on pelkkää kissankuvien jakelua.

En yhdy Helena Erosen näkemykseen vanhasta kansasta häkeltyneinä kummastelijoina (Rautatie). He, tämä vanha kansa, olivat tarmokasta väkeä. He rakensivat omaa elinpiiriään, pystyttivät tupia ja kotia, rakensivat maata, he raivasivat, ottivat käyttöön uusia välineitä, koneita, lannoitteita, värkkejä. He veivät tavaraa markkinoille. Ja vaikka mitä, vaikka mitä.

Sittemmin tämä vanha kansa masennettiin ”rakennemuutoksilla” (sama toistuu tänä päivänä), heiltä vietiin arvo, heidät ajettiin maanpakoon tai urbaanikerjäläisiksi, toimeentulotukiloisiksi. Sitä he ja me olemme tänäkin päivänä.

Onko kirjailijaa joka ymmärtäisi tätä tapahtumaketjua ja olotilaa kuvata. Ei ole. Höpöttävät omia tissijuttujaan ja avioerojaan ja putouksia ja kuka tanssii kenenkin kanssa.

Aleksis Kivi, ehkä Väinö Linnakin – heidän tyypeissään on sentään iskevyyttä, omalähtöistä ylösrakentamista, kapinahenkeä, kykyä tulistua, tarttua kirveeseen Lallin lailla, ei pelkkää höyryveturin hölmöä kummastelua.

Hyvä, Aleksis.