Mari Kiviniemen ollessa alueministeri luotiin elyt ja avit. Sen piti olla uudistus, jolla eri toiminnoista – elinkeinot, työvoima, maaseutu, kalastus – luodaan sulava kokonaisuus. Kuolleeksi ja etäiseksi jäi. Missä elyt ja avit ovat, onko joku kuullut?

Tänään maa on jälleen täynnä vekkuleita hallintokehitelmiä. Sekamelskaa kuvaa Mauri Pekkarinen kokoomuksen Verkkouutisten jutussa (alla).

Gogolin reviisorin lailla voimme kysyä, mihin noita hallintoja tarvitsemme? Mihin tarvitsemme sotea? Mihin tarvitsemme alueellista edunvalvontaa? Mitä ja kenen etua he valvovat?

Tsitsikovit ovat täällä tänään. Tarvitseeko meidän heistä välittää?

Verkkouutiset / Nykypäivä 18.1. (tässä koko juttu):

Eduskunnan talousvaliokunnan puheenjohtajan Mauri Pekkarisen mielestä Suomen aluehallinto on muodostumassa sekavaksi, kalliiksi ja epädemokraattiseksi.

Yksi hallinnonala jakaantuu viiteen alueeseen, toinen seitsemään, kolmas yhdeksään, neljäs viiteentoista. Sisämaan 18 maakunnasta monen kohtalona on kuulua eri alueisiin, yhdessä itään, toisessa länteen, kolmannessa pohjoiseen.

Soten myötä kuntapohjaiselle aluehallinnolle on käymässä samalla tavalla. Maa jakautuu viiteen sote-alueeseen, 19 sairaanhoitopiiriin, 18 maakuntaan ja kymmeniin ammatillisen koulutuksen kuntayhtymiin.

Asiaa sekoittaa entisestään keskus- ja aluehallinnon virastoselvitys eli virsu-hanke, kun 15 elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusta jaetaan useampaan pienempään alueeseen.

Pekkarinen ehdottaa, että erillisten hallintoputkien sijasta aluehallinto tulisi koota horisontaalisesti 14-18 maakuntaan. Suorilla vaaleilla valittaisiin maakuntavaltuusto. Ruotsin tapaan maakunnallisen hallinnon säädösohjauksesta ja valtion rahoituksesta päättäisivät eduskunta ja hallitus. Maakuntien päättäjien vallassa olisi oman alueen kehittäminen, keskeisten palvelujen järjestäminen ja tuottaminen, hankkeiden priorisointiin liittyvät asiat ja maakunnan yleinen edunvalvonta.

Mainokset