essee.net

”Vaaleihin meno elvytyskärki edellä ei toiminut” – tunnusti Li Andersson Pressiklubissa 24.4. Sanonta ”elvytyskärki edellä” kuulostaa taktiselta ja sen takia tympeältä. Puhuttiin liiaksi makrotalouspolitiikan tasolla, arveli Li Andersson edelleen.

”Omakohtainen toimeliaisuus ja omistajuus, ihmisen tasolta lähteminen on se mikä ihmisiä kiinnostaa”, kommentoi Matti Apunen Anderssonia. Tällä kertaa olen Apusen kanssa täysin samaa mieltä. Vasemmisto on juuttunut instituutioihinsa, niiden mukana se menee hautaan.

Toisessa ohjelmassa Ville Niinistö hehkutti kuinka Euroopan tulevaisuus riippuu EKP:n massiivisen elvytyksen onnistumisesta. Huh huh, samaa instituutiolähtöistä ylätason politiikkaa kuin vasemmistolla. Ja vielä tyhjän päälle rakentuvaa (paperiraha).

Tähän samaan tautiin tulee surkastumaan myös Sipilän hallitus. Sipilällä ei ole hajuakaan ihmisten omakohtaisesta toimeliaisuudesta. Höpöttää vain rahastojaan, ylätason sopimuksiaan, kolmikantaa, työmarkkinajärjestöjä. Ne kaikki, kaikki ne joutaa hautaan. Sipilän hallitus kuoleutuu ennen syntymistään.

Pressiklubi 24.4.2015

A-studio Talk 23.4.2015 (Ville Niinistön EKP-hehkutus kohdassa 51 minuuttia)

Aiheen kommentointia ja keskustelua US-blogissani

Sipilä on esittänyt järjestöille seuraavat kysymykset:

1. Millä keinoilla saamme aikaan noin 5 %:n tuottavuushypyn suomalaisen työn, julkisen sektorin ja yritystoiminnan kilpailukyvyn parantamiseksi?

2. Millä keinoilla voimme madaltaa työllistämisen kynnystä?

3. Millä keinoilla saamme työttömyyden hoitamiseen käytettävät määrärahat aktivoivampaan käyttöön?

Ekonomistit ja teknokraatit pitävät kysymyksiä varmaan hyvinä. Mutta ajatellaanpa tarkemmin.

Mistä mihin suuntautuu kysymysten fokus? Jokainen kysymys tulee ylhäältä ja kohdistuu alhaisiin, ’työnantajasta’ epäaktiiveihin. Me alhaiset olemme kohde, meitä pitää aktivoida, työllistää, tuottavoittaa. Perusasenne kysymyksissä kiistää meiltä itsellisen arvon, välineistää, alentaa, nöyryyttää. Emme ole omaehtoisia toimijoita ainoassakaan kysymyksessä.

Tuo on äärimmäistä teknokratiaa, ylhäältä lähtevää. Tällainen politiikka ei tule olemaan kestävää. Se toimii hetken aikaa, tuottaa pientä näennäistulosta teknomittareilla laskettuna.

Tuollainen kysymyksenasettelu on vanhanaikaista, konservatiivista, pysäyttävää, säilyttävää.

Luova politiikka lähtee toisinpäin, yksittäisen ihmisen tasolta ja asettaa siitä käsin uusiutumisvaateita talouteen, työelämään, demokratiakäytäntöihin ja muuhun. Itsensä työllistäminen korvaa palkkatyöläisyyttä, työmarkkinoita, työmarkkinajärjestöjä ja ns. hyvinvointivaltiota. Sähköinen virtuaalimaailma murentaa vanhan maailman ja talouden. Ne ovat poistuvaa historiaa. Sipilän hallitus on historiahallitus.

Oletteko kuulleet Sipilän lausuvan sanoja uudistuminen, filosofia, mielikuvitus, ihmisyys, ihmisten itsellisyys, taiteilijuus? Ette, ettekä tule kuulemaan.

Sipilän hallituksen ennuste on huono. Toki se saatta könöttää neljäkin vuotta mutta me kuplaihmiset kaikkoamme jo ennen sen syntymistä.

Financial Times (vai oliko Economist) määritteli Sipilän liikemiesteknokraatiksi. Tasan oikein. Sellaista politiikkaa, sellaista hallitusta ja sellaista pääministeriä olemme nähneet jo liikaa. Kiitos ei enää.

* * * * *

jatkokommenteja US-blogissa:

Teknokraattihallituksia on Euroopassa ja maailmalla nähty. Äkkiseltään tulee mieleen Italian Mario Monti, jota Sixten Korkman ylisti maasta taivaisiin sanoen tämän EU-teknokraatin pelastavan Italian. Oletteko kuulleet Mario Montista enää? Ei saanut kansan kannatusta, istui puoli vuotta marraskuusta 2013 huhtikuuhun 2014 häviten vaaleissa. Tilalle tuli Enrico Letta ja nyt Matteo Renzi.

Henkinen ilmapiiri Suomessa seisoo.

Filosofia on kadonnut, poikkeavat äänet sysätty syrjään. Taloustiede on vajonnut narsismiin, kysymyksenasettelu ei uusiudu. Tiede kapeutettiin tuotekehittelyksi, kuivettuu, äly ei välky. Yrityksissä olisi yritystä mutta se ei laajene sosiaaliseksi. Yhtiökokousten pönköttäjät, alahuhdat ja Varman pajamot istuvat ilmeettöminä julistaen ”täällä ei puhuta yhteiskuntapolitiikkaa”. Kirjallisuudessa kenttä olisi avoin, mutta tuotos on vitsiä, dekkaria ja rakkautta. Teatterista voisi pilkahtaa valo: Hurmeen Europeus ja Juslenius, Smedsin Palsa. Mutta nekin lokeroidaan, tekijät itsekin panevat lösseliksi, vitsittyvät. Kuvataideväen mielikuvitus ja into ei kohoa leipäkannikan yläpuolelle. Mihin katosi Kiasma? Politiikka kiertää yhtä ja samaa sakkorinkiä, on yhdentekevää kuka voittaa, rinne vai räsänen. Valtion ylipalkatut virkamiehet – hetemäet, virtaset ja pöystit – ajavat omavaltaista politiikkaa betoniseinien takana kymppitonnin tai kahden palkalla.

Kaiken kaikkiaan: alakuloista. Seisova vesi haisee.

Tarvitaan tieteen ja taiteen irtiottavuutta, mielikuvitusta, älyä. Löydämmekö sellaista? Poimin kolme teemaa: mannerten synty, taidemuseo Maxxi, Kiasman kuolema.

Mannerten synty

Talvella 2015 saimme Ylen kanavalla nähdä vavahduttavan sarjan Mannerten synty. Tuo sarja kertoi maailman kulttuurien hauraudesta. Kulttuurien virtailut maapallolla ovat kuin lastuja laineilla geologisesti nähtyinä. Kuumana sykkivän pallon ohut pinta nousee, laskee, kuplii, vajoaa, imee ja työntää. Yhtäälle kehkeytyy otollinen kolkka kulttuurin synnylle, toisaalla maa kuivettuu, kylmettyy. Tänään afrikkalaiset pakenevat Välimeren yli kohti Eurooppaa. Afrikan manner työntyy Euroopan alle, hävittää lopulta Välimeren. Alpeista tulee uusi himalaja, vuorten takainen Eurooppa kuivettuu autiomaaksi. Siinä teidän Eurooppanne. Aiemmin mannerten virta loi kulttuurikehdon lähi-Idän jokilaaksoihin. Nyt kehdoista on jäljellä rauniot, sikiää sodat ja isisit. Intian liikunto Afrikasta kohti Aasiaa vapautti kaasut meren vajoamasta, kumosi ilmaston ja miltei tuhosi elämän. Törmäys Aasiaan nostatti Himalajan, kuivasi ja kylmäsi pohjoisen, loi keitaan elämän rajattomalle sikiämiselle eteläiseen Aasiaan, sen ryöpsähdyksen näemme tänään. Andien syvyyksistä suihkuaa muinainen merivesi. Geologisen ajan täyttyessä mantereet palaavat taas yhdeksi, Pangeaksi. Näin sykkii pallo, nousee, laskee ja kuplii, aaltoaa ohut pinta, kirmailee ihminen.

Tiede ja taide – jos niissä on intoa ja hoksausta – kertoo meille kaikesta tästä, kertoisi Louhen synnyn, Kullervon kiihkon, hukkuvan Ainon. Aikamme liike-elämä – outotekit, koneet, ensot ja umpit – kehuu megatrendejensä, poimii rusinan, jättää hukkuvat. Yrityslähtöinen globalisaatiopuhunta kaventaa näön, sumentaa silmät. Tarvitaan syvyyttä, tarvitaan kosketusta.

Taidemuseo Maxxi

Maailma, katso Maxxiin.

Taide avaa maailman uusin tavoin. Taide kohoaa olevan yläpuolelle. Taide kertoo kulttuurien hetkellisyyden, haurauden ja ohuuden. Taide kuvaa maailman kuplinnan, vuoren nousun ja meren painauman.

Mistä löytäisimme tällaista taidetta?

Rooman taidemuseo Maxxi avattiin Tiberin läntiseen mutkaan 2010. Museo oli saman tien vajoamassa hiljaisuuteen eli kokemassa Kiasman kohtalon. Mutta tänään löydämme museosta näyttelyitä, jotka ovat vavahduttavia kuin mannerten synty.

Maxxi oli valinnut taiteelliseksi johtajakseen kiinalaisen Hou Hanrun. Hou keksi näyttelyn kokoajaksi kiinalaisen kapinataiteilijan Hiang Yong Pingin. Tiananmenin jälkeen Ping oli asettunut Ranskaan.

Houn ja Pingin ideoilla Maxxi kertoo tänään, miten ymmärtää globaalius syvemmin, mitä on kulttuurien ja uskontojen vuorovaikutus. Heidän ideoista saamme kimmokkeita seisovan veden pöyhimiseen myös Suomessa.

Pingin näyttely ’Baton serpent’ on vavahduttava. Näyttelyn yksi työ ’Maailmankartta, matkaopas vuosille 2000-2046’ kertoo ihmiskulttuurien hauraudesta. Maapallon kaikki mantereet ovat leikkautuneet ohuiksi suikaleiksi, suikaleet ovat satunnaisesti kiertyneet jonoiksi ja kiemuroiksi. Suomi näytti juuri ja juuri säilyneen kokonaisena. Satunnaisliikkeessä onnekkaat selviytyvät, läheskään kaikki eivät. 400 neulaa kertoo ennakoiduista onnettomuuksista. Näyttelyn toisessa työssä tasanko puhkeaa vuoreksi, ainoa Pyreneillä sijaitsevaa pelastumisen paikkaa. Vuoren yllä hyrrää helikopteri kaikkialle tunkevan kontrollin symbolina. Eläimiltä ovat leikkautuneet päät.

Kuraattori Houlle taide on tutkimista. Pingin näyttely nojaa matkoihin eri puolille maailmaa ja tarkkoihin muistiinpanoihin. Maailman tutkimisesta ja taiteeksi pukemisesta kertoo Roomassa samaan aikaan Leonardo-museon näyttely Leonardo da Vincin muistiinpanoista, keksinnöistä ja maalauksista.

Maxxin taiteellinen johtaja Hou kertoo (tässä lähteenä The Guardian 19.12.2014):

Italia on talouskriisissä. Kriisin myötä taide oli sysätty kansallisen puhunnan pohjalle. Italia on osa Afrikan, Aasian ja Välimeren siirrosaluetta. Silti Italian kulttuuripolitiikkaa vaivasi saarekkeisuus. Houn luoma visio ei nojaa Italian nykytaiteeseen vaan globaaliin perspektiiviin. Ulkopuolinen näkee mitä tarvitaan. Jos museo tai maa etsii identiteettiä, käy läpi kriisiä, se on myös mahdollisuus, uudenlainen vapaus. Hou kehitteli avoimen, globaalin, osallistuvan ja radikaalin näkymän, loi kulttuurisen alustan siirtymille, toisentyyppisen älyllisen ja kulttuurisen sisällön elämälle ja yhteiskunnalle. Sen myötä myös Maxxi-museo heräsi koomasta.

Maxxin museorakennus on terästä, betonia, lasia ja on kiemurainen. Se on kuin lentokenttä tai ostoskeskus, rakennus uusliberaalin kapitalismin visioon. Houlle tämäkin oli mahdollisuus irtiotolle olevasta. Pingin monumentaaliteokset ja niiden syvällinen kulttuuriperusta on kuin luotu osin Kiasmaa muistuttavan tiloihin.

Mihin katosi Kiasma? Miksi taide lakkasi?

Ajattelu ja henkinen ilmapiiri Suomessa ei avaudu ilman taidetta, mielikuvitusta, älyä. Sellaista ei kannata odottaa poliitikoilta, ekonomisteilta eikä yhtiökokouksilta.

Tarvitaan Houn kohottautuvaa persoonaa, irtiottavuutta ja syventymiskykyä. Taiteen ei tarvitse olla donquijote mutta se voi tarjota aineksia ja ideoita jotka murtavat pönköttäjien, lokeroijien, sakkorinkien, betoniseinien ja ilmeettömien maailman.

Taiteen väki Suomessa on sisäpiiriksi sulkeutunutta. Juhahurmeen kaltainen antaa vinkin siitä että toisinkin voisi olla. Taiteilijat ovat juuttuneet toimeentulon ongelmiin, seminaareissaan puhuvat vain siitä. Valtion taidepolitiikka on erillistetty sektori, paljonko saatiin rahaa, leikattiinko vai ei. Näin puhuvat myös kulttuuriministerit, arhinmäet ja viitaset. Helsingin juhlaviikoilla kirjailija sanoi että teoksilla ei ole mitään vaikutusta yhteiskunnassa. Tuo on taiteen, mielikuvituksen ja viisauden alentamista.

Miksi näin on käynyt?

Yhden vastauksen tarjoaa tapa jolla kulttuuria ja taidetta Suomessa hallinnoidaan. Aiheesta kirjoitti hyvin toimittaja Aino Frilander HS 28.3.2015. Jutun otsikko oli ’Kansallisgallerian näkymättömyysviitta’. Valtion taidemuseo säätiöitiin 2014, niinpä mm. Kiasman johtajaa ei haeta julkisesti. Valinta on läpinäkymätön, valinnan eettisyyttä ei voi valvoa. Kansallisteatterissa säätiön hallitus kutsuu johtajan. Oopperassa johtaja haetaan konsulttien avulla. Ehdokkaita ei missään näistä edes julkisteta. Tämä on sulkeutunutta taide-elämää jossa myös taiteilijat piehtaroivat keskenään. Tällaista taidetta ja tällaista hallintoa Suomi ei tarvitse.

Leevi Haapalan valinta Kiasman johtajaksi symboloi taiteen sisäpiiriyttä Suomessa. Oliko Silja Rantasen protestiero Kansallisgallerian hallituksesta vain feminismiä? Toivottavasti ei. Rantanen, kerro, julkista. Verovaroin ylläpidetyn museon johtajan valinta ei voi olla salainen. Salassapito on rikos. Tätäkö on valtioneuvoston ja valtiovarainministeriön hehkuttama avoin hallinto? Kaikkea muuta kuin avointa. Hävetkää edes.

Italiassa taide siis oli talouskriisin myötä sysätty syrjään. Hou otti lähtökohdakseen tämän eristyneisyyden ja sisäpiiriyden.

Vastaavaa taiteen avautumista ja syventymistä kaivataan myös Suomessa. Mutta vaalikeskustelussa tuskin kukaan edes mainitsee sanaa taide, kulttuuri, tietämys, sivistys. Politiikka Suomessa on kuollut.

Henkinen ilmapiiri Suomessa seisoo.

Linkit (eivät nyt toimi):

MAXXI.
Näyttely Baton Serpent, Huang Yong Ping.
The Guardian: Rome-s Maxxi art museum aims to build creativity out of crisis.