Suomi ei nouse roboteilla. Ei kolmikannalla. Ei talouskasvulla. Ei Ajatuskartta. yhteiskuntasopimuksella. Ei kilpailukyvyllä. Ei Slushilla eikä ict:llä. Ei Sipilän hallituksella. Sadut nostavat Suomen.

Nauratte. Entä jos asiassa on perää, sittenkin. Sadun paikalle voidaan kirjoittaa tarina, kertomus, novelli, kuva. Mitä tarinat ovat saaneet aikaan maailmassa?

Maailmanhistorian suurimpia tarinoita on ollut kristinusko (miksei muutkin uskonnot). Kristinusko on tarinakokoelma, satupaketti. Se syntyi taisteluna Rooman veristä väkivaltaa vastaan. Mitä on Rooman mahdista jäljellä tänään, ei mitään. Sen sijaan kristinusko leviää yhä vaan, nyt etelän maissa ja Kiinassa, erityisesti helluntailaisuutena. Kumpi siis voitti, tarinat vai poliittinen valta?

Palataan uskontoihin, kunhan ensin vilkaisemme maallisempaa tarinointia.

Helsingin kirjamessuilla oli veikeä venäläiskolmikko, kirjailijat Jevgeni Babuskin ja Aleksandr Snegirjov sekä kriitikko Valerija Pustovaja, noin kolmekymppisiä. Kolmikko julisti venäläistä evankeliumia, ilosanomaa. Itseään he kutsuivat sosiaalisen toiminnan kirjailijoiksi. Suomalaismedia ei kolmikkoa edes huomannut.

Näin Jevgeni: Olen nyt ollut Helsingissä kolme päivää. Raitiovaunuissa ihmiset istuvat suljetuin kasvoin, niin on myös Moskovassa. Minulle on mysteeri, mitä nämä hiljaiset ihmiset ovat. Tuntuu kuin heiltä puuttuisi sisäinen maailma, he eivät voi ilmaista itseään. Venäjällä älymystö pitää heitä roskaväkenä. Hiljainen kansa on helppo opettaa vihaamaan, aina löytyy kohteita: Tsetsenia, Ukraina, Syyria. Lyö lähinnä olevaa, kylvä ristiriitaa, luo pelon ilmapiiriä. Venäjän nykysotia tämä hiljainen massa pitää oikeutettuina. 80 % heistä ei ole koskaan käynyt ulkomailla.Kirjamessujen bloggaaja.

Me kirjailijat laskemme kivijalkaa, Jevgeni jatkoi. Ihmiset täytyy pelastaa pelosta. On kirjoitettava tarinoita, tarjottava suunta ylös. Kirjoitamme satuja köyhille ja yksinäisille, hylätyistä hylätyimmille. Kerromme ihmisten yksinäisyydestä. Sankareita ovat he.

Lapsuuteni kylässä on kartanon raunio, se on imperiumin raunio, kertoili Aleksandr ja kysyi, mikä on Venäjän uusi rakennus? Sen tarkoituskin on epäselvä.

Mikä on Venäjän tarkoitus? Nuoret kirjailijat sitä hakee, tuskin kukaan tietää. Entä mikä on Suomen tarkoitus, kirjailijat eivät sitä hae, tuskin tiedostavat koko kysymystä. Mitä me teemme Jari Tervon lauantai-vitseillä? Emme mitään. Menkööt kotiinsa, nämä suomalaishöpöttäjät.

Suomen kirjallisuuden trendi on dystopia, pahan yhteiskunnan kauhukuvat, kertoo Hanna Samola joka hakee Tulenkantaja-palkinnon saajaa (Aamulehti 6.11.2015).  Onnellinen rakkaus ei kiinnosta enää ketään.

Suomi on nyt vailla suuntaa ja tarinaa, kirjoittaa Jani Halme Kauppalehdessä 2.11.2015. Mutta näin onkin hyvä, jatkaa Jani, koska silloin on pakko vaihtaa kirjoittajaa. Uudet tarinat lähtevät alhaalta ja sisältä. On novellien aika.

Suomi saadaan kuntoon satujen voimalla, otsikoi taidekriitikko Katri Kovasiipi Aamulehdessä 10.9.2015. Sadut kasvattavat uskoa merkitykselliseen elämään ja oman selviytymisen mahdollisuuksiin. Ellemme opi saduista, mikä on hyvää ja mikä huonoa, tulee taiteestakin löysää ja sekavaa velliä. Suomen kulttuurielämässä velloo mitäänsanomattomuus. – Uskotaan Katria, murenihan Roomakin tarinoiden edessä. Herkkyyttä maailma huutaa. Herkkyys kantaa ihmisen.

Taidemaalari Susanna Vuorio kuvaa katujen ja yksinäisten kotien näkymättömiä ihmisiä, varjossa ja syrjässä eläviä kiihkottomasti ja toteavasti. Viisas oppii myötätunnon avulla, samaistumalla toisiin, Susanna sanoo. Maalausteni henkilöt ovat kysymysmerkkejä olemassaolon luonteesta, elämän tarkoituksesta.

Kulttuuri, joka kadottaa keskeiset päämäärämerkityksensä ja yhdessä tekemisen mielen, joutuu kriisiin, sanoo Sara Heinämaa (HS 7.11.2015). On aika puhua Suomen kriisistä merkityskadon käsittein.

Suomessa on kasvamassa kyynisten nuorten sukupolvi. Merkityksettömyyden tunne voi syntyä koulussa ja laajentua koskemaan koko yhteiskuntaa. Näin kertoo Akatemian tutkimustiedote.

Suomen nykykirjallisuudesta on turha etsiä Pyhää Henkeä. Oli kerran eräs – Jaakko Juteini: arvon mekin ansaitsemme, Suomenmaassa suuressa. Olisipa meillä tänään Jaakon ja Venäjän Valerijan henkeä.

Nostaako kirjallisuus meitä? Aleksi Kiven Nummisuutarit (Kansallisteatterissa) kääntyy lopussa kohti mystiikkaa. Sekö on ratkaisu, ei. Miksi herkkyyden mestari Anton Tsehov antautui! Kansallisteatterin Vanjassa ihmiset olivat aluksi täynnä toivon ja tekemisen näköalaa, mutta mihin kaikki päätyy? Sonja alistuu selaamaan tilikirjaa kuin VTV:n johtavat tuloksellisuustarkastajat ja tuloksellisuustarkastusneuvokset konsanaan Suomessa tänään. Vanja-enon professori pakenee nuorikkoineen tietämättä mihin, Rostoviin. Mikä siis on Venäjän tarkoitus? Ovatko pako ja elämän latteus ratkaisuja? Missä on itsetunto, tekemisen ilo ja riemu? Mihin katosi Pyhä Henki, ehkä revisioviraston (VTV) perimpään nurkkaan.

Ratkaisu on, kukako sen löysi. Venäläiskirjailija Mihail Siskin: rakkauden etsintä on kumouksellinen teko. Siskinin isoäiti eli läpi 1900-luvun, vallankumouksen, sisällissodan, Stalinin ajan, maailmansodat, neuvostoromahduksen. Koko vuosisadan ihmisten oli vaiettava, mikäli aioit elää. Kautta hiljaisuuden isoäiti kirjoitti rakkauskirjeitä. Niista kirjeistä Mihail Siskin kokosi romaanin Sinun kirjeesi. Isoäidin rakkauskirjeet ovat kumouksellinen teko, sanoo Siskin. Rakkauden etsintä kantaa. Maailma huutaa herkkyyttä, satua.

Talousnobelisti Edmund Phelps sanoo, että läntisen ta­lous­kas­vun yti­mes­sä oli ke­vyt ja liik­ku­va mie­li (Anu Kantola HS 11.8.2015). Tänään seikkailumieli on estynyt,  elämänmeno jähmettynyt. Joh­ta­mi­nen kes­kit­tyy ris­kien­hal­lin­taan ja te­hok­kuu­teen ( = Sipilän kilpailukykyloikka).

Kult­tuu­ris­sa mo­net kat­so­vat taak­se­päin et­sien tur­vaa us­kon­nos­ta, per­hees­tä ja kan­sa­kun­nas­ta, jatkaa Anu Kantola. Ennemmin tarvitaan seik­kai­lu­miel­tä. Ihmisten tulee saada toteuttaa itseään (vertaa Jevgeni). Maailma on satu, maailma on tarina, maailma on novelli.

Jevgeni, Aleksandr, Valerija, Katri, Jani, Jaakko, Susanna, Edmund, Mihail, Sara – kaikki he hakevat pohjimmiltaan samaa: raitiovaunussa nököttävän hiljaisen ihmisen nostamista itsetuntoon ja elämisen iloon, sysättyjen nostamista arvoon ja merkitykseen. On kirjoitettava satuja ja rakkauskirjeitä heille. Niin teen minä.

Voisivatko maallinen rakkaus ja henkinen usko löytää toisensa?

Kaksi vuosituhatta sitten Rooma alisti ja tuhosi Välimeren kansoja, mm. Palestiinaa. Väestö haki lohtua mistä vähänkin uskoi sitä saavansa. Joku yritti nostattaa kansaa vastarintaan. Yleensä heidät surmattiin. Yksi surmatuista oli Jeesus. Hänestä  jäi elämään monenlaisia tarinoita. Tarinat kiteytyivät ja niitä alettiin kutsua ilosanomiksi, evankeliumeiksi. Aiemmin evankeliumi oli tarkoittanut Rooman keisarin ilmoitusta kapinan verisestä kukistamisesta. Keisarin ilmoitus luettiin ensin roomalaisylimystölle, hyväosaisille. Jeesus-evankeliumin kuulivat ensin paimenet, yhteiskunnan alimmat. Jeesus ei syntynyt kuninkaan hoviin eikä rikkaan perheen keskelle, vaan köyhän tytön pojaksi. Tämä on jumalallista ironiaa, sanoo piispa Jolkkonen. Tarinoiden lohduttavuus – tulkaa lapsenkaltaisiksi, nälkäisten ruokkiminen – voimaannutti ihmisiä kuin ’maailman ihanin tyttö’ tänään.

Kahden vuosituhannen ajan sysätyt ihmiset ovat uskoneet löytäneensä turvaa alkukristillisestä ilosanomasta. Suomessa 1700-luvun kuolonvuodet ja kansan hämmennys, 1800-luvun nälkävuodet, 1900-luvun alun murrokset, viime sotien jälkeinen ahdinko ja lopuksi ns. suuri muutto maalta ovat luoneet kasvualustan herätysliikkeille, viimeksi 1900-luvun helluntailaisuudelle. Maailmalla helluntailaisuus leviää uskonnoista nopeimmin, Afrikassa, Kiinassa ja Brasiliassa, jossa mukana on myös liikemiesnokkeluutta ja hurlumheitä. Maailman helluntailaisiksi lasketaan noin 500 miljoonaa eli joka neljäs kristitty.

”Kun tuli helluntaipäivä, taivaalta kuului kohahdus, he näkivät tulenlieskoja ja tulivat täyteen Pyhää Henkeä.”

Suomessa helluntailaisia on noin 50 000, harmi että ovat ajautuneet omaan seuraansa. Kuunnellaan ja ymmärretään heitä. Toivoa ja lohtua me itse kukin tarvitsemme, kukin tavallamme ja ajallamme.

Voisivatko maallisten kirjailijain rohkaisevat sadut sekä uskovien taivaalliset tarinat lähentyä, löytää toisensa? Onko jokaisen ratikkamatkustajan jäätävä pois omalla pysäkillään, kadottava kulman taakse, mentävä yksinäiseen kotiin?
Lukemistoa

Babuskin, Snegirjov, Pustovaja (niukasti suomeksi, tässä vähän )

Mihail Siskin
Mihail Siskin: Sinun kirjeesi.
Helsinki Lit: Mihain Siskin ja Sofi Oksanen keskustelevat venäläisestä sielusta.

Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja.
Sara Heinämaa: Suomen kriisi kadottaa yhteiset merkitykset
Anu Kantolan kolumni HS:ssä 11.8.2015 (mm. Edmund Phelps)
Puolet alakoululaisista kadottanut koulun merkityksen.  (Katariina Salmela-Aro)
Jani Halme: Suomi tarvitsee pieniä tarinoita. Kauppalehti 2.11.2015.
Susanna Vuorio. Saatat olla etsimämme henkilö/Mältinranta. Katso ihmistä (TS).
Kirjallisuudessa on naisten vuosi, jälleen (Hanna Samolan haastattelu). Aamulehti 6.11.2015. Jaakko Juteini: Arvon mekin ansaitsemme.
Vanja-enossa jäljelle jää vain tämä hetki. HS 19.9.2014.
Puolet alakoululaisista kadottanut koulun merkityksen. Akatemian tiedote.

Maailman ihanin tyttö.

Evankeliumit
Kuinka verinen evankeliumi muuttui ilosanomaksi. YLE 24.12.2012.

Valtiontalouden tarkastusvirasto: johtava tuloksellisuustarkastaja, tuloksellisuustarkastusneuvos

Mainokset