Matti Virenin kirjoitus on masentava näyte siitä, kuinka pinnallista, näköalaa kaventavaa, hyödytöntä ja jopa tuhoisaa nykyinen tiede, varsinkin taloustiede on. Valitaan jokin pieni pläntti tai linssi (olkoon se vaikka ”suomi” tai ”me”), joka rajataan irti muusta maailmasta ja jonka pelastaminen otetaan ainoaksi kriteeriksi ja näkökulmaksi. Eettisesti tämä on alkeellista ja ala-arvoista tiedettä.

Virenin kirjoituksen ensimmäinen kappale olisi hyvä jos siitä edettäisiin kysymään maapallon väestönkasvun syitä ja ohjauskeinoja sekä globaalien rahavirtojen epätasaisuuksien syitä ja ohjauskeinoja. Ei, tätä Viren ei kysy. Sen sijaan hän vaatii kuinka ”me” eristäydymme maailman ongelmista, kuinka emme niistä mitään välitä, kunhan vain itsemme pelastamme tapahtukoon muulle maailmalle mitä tahansa. Tällainen tiede ja politiikka on itsepetollista ja vaarallista politiikkaa. Loppujen lopuksi se ei pelasta myöskään Suomea. Tällainen pelastususko on naivia. Pöyristyttävää on, että (talous)tiede ja professori levittää tällaista naivismia.

Vuosia sitten kuuntelin Britannian tiedeviikolla esitelmän ”The Mystery of Modern Life”. Siinä kerrottiin kuinka väestönkasvu hidastuu länsimaiseen tapaan kun köyhän maan yhteiskunnallisia oloja parannetaan. Naiset eivät ole enää synnytyskoneita. Jos Suomessa olisi tasokasta tiedettä ja tasokasta politiikkaa, se katsoisi nykyisiä muuttovirtoja ja niiden hallintaa tämäntapaisesta näkökulmasta. Toisin kuin Matti Viren.

Yhteiskuntatieteissä on viime vuosikymmeninä ja vuosisatoina ollut paljonkin tutkijoita ja suuntauksia joissa on vertailevalla tavalla tutkailtu kehityserojen syitä eri maissa tai maapallon eri osissa. Ehkä voisi mainita vaikkapa Montesquien tai Jared Diamondin kirjan Tykit, taudit ja teräs tai miksei oman aikamme Pikettyn. 1960- ja 70-luvuilla tutkittiin ja keskusteltiin uuden globaalin järjestyksen luomisesta. YK:lla on ollut ja on vuosituhattavoitteita. Noista tutkijoista ja ajoista nykyinen yhteiskuntatiede on taantunut todella raskaasti. Jos kuka niin Matti Viren sen todistaa.

Matti Viren: Maahanmuuttopolitiikan ajopuu