•   Riikka Pulkkisesta ja Engelin kaupungista  -  vallattomia mietteitä

Vuosien ajan vieroksuin Riikka Pulkkista. HS tarvitsee jokasyksyisen tähtöläisen – ajattelin.

Tänä syksynä olen muuttanut mieltäni. AamuTV:ssä sekä kirjamessuilla näin Riikan haastattelun (nojaan tässä niihin). Yhtään Riikan kirjaa en ole lukenut. Viimeisimmän yritin saada lainaan Helsingin kaupunginkirjastosta. Mutta: varausjono oli yli 1600. Siis yli 1600. Lukeva väki on löytänyt Riikan toisin kuin nurkkapatrioottiset finlandia-raadit, joiden mainostamat rakkaustarinat eivät kiinnosta, ainakaan minua.

Mikäs Riikassa kiinnostaa. Terävä oivallus, upeat vertauskuvat, eri tasojen vertautuvuus, siitä kumpuava syvällisyys, ihmisläheisyys. Oivallusten myötä Riikka kohoaa poliittisen puheen yläpuolelle. Riikka on terävä ja sympaattinen poliittinen ajattelija olematta poliittinen kirjailija.

Jos haastatteluja on uskominen, niin Riikan uusimman kirjan ydinsana on berliini. Berliiniä sanottiin vapauden kehdoksi. Mutta miksi vapaus oli aidattu, suljettu, muurin ympäröimä. Aidattu vapaus, nykymaailman vertauskuva. Eurooppa on meidän aikamme berliini, sanoo Riikka. Osuva, sykähdyttävä vertaus. Piikkilangat, muurit, pakolaisten palautussopimukset – nämä ovat Euroopan muuri. Muurien sisustaa kutsutaan vapaudeksi. Onko tämä vapautta? Miksi vapaus pitää sulkea, rajata, estää. Välimereen on tänä vuonna hukkunut 4220 henkiöä, enemmän kuin viime vuonna yhteensä. Sulje hetkeksi hengityksesi, miltä tuntuu.

Itäsaksalaiset rynnivät muuria päin kuten siittiöt rynnivät munasolua päin, sanoo Riikka. Tässä on kuvallisuutta joka ylittää latteat rakkaustarinat. Riikka yhdistää betonin, raudan, rajan ja rajattomuuden, tunteet ja intensiteetin. Paljonko löydät vastaavaa suomalaisesta nykykirjallisuudesta, näistä finlandioista?

Liikkua yli tasojen, yli rajojen, oivaltaa, viiltää, möyhäistä, näyttää poliittisen puheen heppoisuus. Tällaista olen näkevinäni Riikka Pulkkisessa (haastattelujen perusteella). Vieläköhän joskus saan hänen kirjansakin nähtäväksi.

Elokuussa menin Engel-kävelylle, sen järjesti Runokuu. Alkupisteenä oli Aleksanterin patsas. Oppaan lisäksi mukana kulki Jukka Viikilä, Akvarelleja Engelin kaupungista -kirjan kirjoittanut. He kertoivat Engelin elämänkulusta ja tuntemuksista, kuinka hän jämähti räntäiseen sohjokylään. Nyt Viikilän kirja on Finlandia-ehdokkaana. Ei huono veto, ei ollenkaan.

Senaatintori, turistit sitä ihailee, ihailin joskus minäkin (tuskin enää). Opas kertoi torin paikalla olleesta kirkosta. Kirkon rajaviivat löytyvät kiveyksen tummennusviivoina tänäkin päivänä. Kirkon vieressä oli hautausmaa, se jäi torin alle. Mitä kaikkea muuta torin tieltä pyyhittiin pois.

Kirkon portailta katselen torin reunamia. Valtioneuvoston linna, vastapäätä Helsingin yliopisto. Pömpöösejä rakennuksia, keisarin vallan mahtipontia, vallan kerskuntaa. Valtioneuvoston linnan ensi kertaa nähdessään jotkut olivat pyörtyä, kertoi opas. Se oli niin mahtipontinen, kuraisesta ympäristöstä erottautuva.

Linnassa mahonkipöytien ääressä istui senaatti, tänään valtiovarainministeriö. Linnaan on linnoittautunut Euroopan kuri, talous- ja kasvusopimus, budjettikuri, valvonta ja kyttäys, kuka saa, kuka ei saa, kelle annetaan, kelle ei, vaatimus palkkaerojen kasvusta, tulosohjaus, mikä on ’tulos’.

– Entäs se Euroopan vapaus, berliini? Tämä tori, Senaatintoriksi kutsuttu ei ole vapauden tori. Tämä on mahtiponnen, suljetun rajatun ja määritellyn vapauden muurattu sisäpiha. Toisinnäkijät, te siittiöt, turhaan te ryntäilette, turhaan mieltänne osoitatte.

Kryptassa kuuntelin VM:n alivaltiosihteeriä. – Voi mitä dogmatismia, nämä ekonomistit ja valtiosihteerit mahonkipöytiensä ääressä. Suomi on kuollut, henkisesti kuollut. Eurooppa on kuollut, henkisesti kuollut. Älyn syvyys ei viihdy tämän torin reunoilla. Pieni kirjailija, nämä riikat, näkevät syvemmälle, osaavat kysyä toisin, rinnastaa tasot ja nähdä ristiriidat.

Helsingin yliopisto, linna vastapäätä linnaa, torin täytteenä sekin, heittää ihmisensä ulos, levittää pelkoa, vaientaa, hallitsee pelolla. Kaukana tieteen vapaudesta, Euroopan vapaudesta. Pelon perimmäinen lähde on vastapäinen linna sekä Smolna. Yliopisto tarttuu syöttiin, rehtori saa palkkionsa.

Vihaan tätä toria. Senaatintoriksi kutsuttua. Miksei sitä kutsuta Vapauden toriksi? Tai Kurin toriksi? Tai Hävityksen toriksi? Missä on se purettu kirkko ja ne haudat? Sortokausi palaa sadan vuoden välein.

Kaupungin päämaja, tuolla on sekin. Mitä he tekevät. Ajavat ihmiset asumaan tien penkalle (yleiskaava). Purkavat ja hävittävät. Purettiin Engelin aikaan. Purettiin 1960-luvulla. Missä on Heimolan talo ja moni muu. Vanha Jäähallikin upeine lasiseinineen pitää purkaa jotta yitit, äsärveet, lemmikkäät saavat houkuteltua ihmiset elinikäiseen ansaan tai Helsingin kaupunki saa sopivia veronmaksajia jotta sinnemäet saavat palkkansa ja glooriansa. Siittiöt, jättäkää Helsinki rauhaan, täällä on muuri, ylimielen muuri, rahan muuri.

Vihaan tätä toria.

Tori on pömpöösin vallan keskus, dogmaattisen vallan keskus, kirkon purkaja, suutarin ulosheittäjä, haudan peittäjä.

Engel kärsi joutuessaan jäämään kurakylään. Ei päässyt kertaakaan edes käymään kotipuolessa, saksanmaalla. Ainoa lohtu oli piirrellä. Siihen hän hukutti surunsa. Yliopiston kirjasto, siellä sentään on sivistystä, hiukkanen.

Mihin hukutamme surumme tänään. Blogataan.

Jospa Finlandia lipsahtaa Jukka Viikilän Akvarelleille. Siinä lohtu meille.

 

Riikka Pulkkisen paras mahdollinen maailma (haastattelu Ylellä)
Jukka Viikilän Engel on surullinen arkkitehti
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Ihminen – taloutta varten?

Advertisements