Sisään menen, tottakai, museokortilla. Kahveja en osta, se on liian kallista. Etsiydyn seinustalle, mielellään niin että näkymäksi avautuu meren aava ja että katse ei osu Kauppatorin kylmänvalkoisiin levyseiniiin, palaceihin, kaupungintaloon, presidentin lättänään, maailmanpyörään on silläkin nimi, dynamiittia vaan alle, jätteeksi koko roska, kalasataman kuopan täytteeksi.

Rahaa ei museo minulta saa. Mutta kukunorin saatte, saturunoelman, kalaharilta vuoristojärvelle. Tai saatte moreenin, veden voiman, näsijärvi työnsi ja pyhäjärvi veti, kutomon huminan, arojen pehmeän puuvillan. Tällainen syntyy vain globaalissa taideilmastossa, petsatun puuseinän suojissa, ajatusten avaruudessa, meren välkkeessä, tuulen tuiveessa.

Mutta helsinki, se vain kaivaa kuoppaa, valaa betonin, liekö onttoa sekin, murenee. Ei ole tämän minun kaupunkini, hiili tupruaa, ylimieli kukoistaa, kukkenheim kaatuu.

Onko ehdotettu rakennus synkkäsävyinen?

Onko ongelmana rakennuksen estetiikka?

Asian voi nähdä toisin. Rakennus on mielenkiintoinen, erilainen, kenties kiehtova. Olin paikalla kun voittaja-arkkitehdit esittelivät ehdotustaan Sanomatorilla. He olivat nuoria, pienikokoinen nuori nainen ja nuorehko poika, oliko toinen Japanista toinen Ranskasta. Eivät ollet leuhkoja, enemmän kansanomaisia. Kertoivat, että rakennuksen ulkoseinien väri on kopsattu suomalaisesta kesämökistä, hiileen vivahtava seinä (tumma petsaus vai mitä sanaa he käyttivät) ja että seinä vanhetessaan muuttuu hopeansävyiseksi. Eikö tuo ole hieno ja kansanomainen ajatus, kunnioittaa suomalaista mielenlaatua. Arvostan heidän ideointiaan. Onko rakennus muka ruma, eikö pikemminkin päinvastoin. Rakennushan on arvoitus, nousee pala palalta kohti merta, huipulla avara lasinen tila, kerrankin näköala Eurooppaan, maailmaan, Aasiaan. Ulos Helsingin tunkasta, ulos Suomen tunkasta.

Entä rakennuksen käytettävyys yleisön kannalta. Arkkitehdit sanoivat että sen eri osat ovat kaikelle kansalle avoimia ja että siellä voi kuljeskella eri suuntiin, oleilla eri tiloissa, kulkea läpi. Tämä kuulostaa erittäin houkuttelevalta. Sinne tekisin pesän, lehtiö, kynä ja läppäri mukaan. Kukkenheim ei ole raharysä turisteille, se on paikka meille pikkuhelsinkiläisille ja suomalaisille.

Taiteellinen ’vaikuttavuus’? Tästä ei puhuta juuri lainkaan. Taidekenttä Suomessa on pysähtynyt, jauhaa rutinimyllyä eikä anna yleisölle paljoakaan saatikka että taide nousisi politiikan ja yhteiskunnan ylle, avaisi ja avartaisi. Tervetuloa taiteellinen mielikuvitus, kriittisyys, ulosastuvuus.

Estetiikan taju ei puutu voittajarakennuksesta vaan poliitikkojen mielistä. Poliitikot jauhavat elinkeinopolitiikkaa, kuinka monta museokävijää, kuinka paljon rahaa seudulle. Tällaisen puheen oikea nimi on siltarumpupolitiikka. Siltarumpua on poliitikkojen puhunta täynnä. Muuta siitä tuskin löytyykään.

Turistit kautta kiinan ja japanin surraavat lentokoneella, polttavat kerosiinin, päästävät hiilen, pysähtyvät yöksi, Kämpin johtaja Laura Tarkka saa toivomansa yöpyjän, ei maallista hiekkakenkää. Hetken surisee videokamera kukkenheimissa, pitäähän matkamuisto olla, toki ja yoki. 500 000 kävijää. Rahaa seudulle, miljoonia muka.

Tällainen puhunta on taiteen väärinkäyttöä. Ylempään eivät Helsingin poliitikot pysty.

Taide ei ole vasara jolla taotaan coineja. Taide on ruoska jolla coinistit ajetaan ulos temppelistä. Helsinki ei tarvitse soinisteja.

Taide on tapa avata, oivaltaa toisin, nähdä yksitotisen maailman tyhjyys, kumota Juha Sipilän yhteinen tilannekuva, aukoa alistaminen. Taide kulkee politiikan ja ekonomistiikan edellä.

Tässä on ydin. Tässä ja vain tässä. Taide on kumous, ylöskääntö, nosto ja nostotus. Taide heittää maailman.

Missä on taide, kuvitus, mielikuvitus, mielen leikki, pispalan moreeni? Ei, suomesta ei löydy. Maailmalla voi vahingossa sellaiseen osua. Maxxissa kerran.

Helsingistä sellaista on vaikea löytää. Täällä taide jauhaa vossia, apurahaa, rahanapua. Eduskunnassakin on Arkadia-seura. Mistä he puhuvat? Pelkkää vossia, kaksi tuntia, nämä puolueiden johtavat taideasiamiehet. Höpö höpö ja löpön löpö. Suomalainen taidebyrokratia erektoi. Heidän puhuessaan keskityin juttuuni filosofiasta.

Mikä oli Kiasman idea? Alunperin lie haettu edelläkulkijuutta, ei vain taiteen, vaan ties jopa politiikan yli ja ohi. (Ehkä tämä on liikaa kuviteltu.) Pari kertaa Kiasmassa sellaista vilahti, kauan sitten. Äsken oli vuosien jakso ettei kukaan tiennyt onko Kiasma vielä olemassa. Mona Hatoumin näyttely parhaillaan, valonpilkahdus pitkän kooman jälkeen. Tosin pakolainen Hatoumin kriittistä sanomaa – ihmiset häkeissään – ei havaita tai haluta ymmärtää, kriitikko Valkonen varsinkaan. Hatoum-näyttelyn idea lienee syntynyt ennen Leevi Haapalaa. Haapalan nyt haarukoima ARS-17 vaikuttaa paluulta tylsyyteen, taiteen kuplaan, virtuaaliviisastelua. Käymättä voi jäädä.

Helsingin taidemuseo HAM värväsi Ai Weiwein näyttelyyn kävijöitä massoittain mutta mikä oli näyttelyn jälkijäämä? Maailmalla kiertää juttuja, joissa Weiwei arvioidaan keskisormeksi.

Näinköhän kukkenheimillekin kävisi? Vaara on aito. Sulaisi esoteriaan, ihmiset ohimennen vilkaisevat, mieli korkealla kun on kuuluttu joukkoon, käyty museossa.

Järkyttäisikö kukkenheim Suomen seisovaa taidekenttää, kirjallisuutta myöten? Silloin se olisi itsensä ansainnut. Jaksaako joku lukea korhosta tai kähköstä, katsoa veitolaa tai hintikkaa? Tylsyyksien maa, autio maa. Eliot, tule tänne. Paetaan rostoviin.

Miljardeja, miljardeja, miljardeja betonoidaan Helsingin seudulla kalasatamiin, triploihin, ihmisten hautaamiseen myyrätunneleihin (länsimetro), suojaan meren välkkeeltä, jätkäsaariin, asumaan tien kurapenkoille. Ihmiset kalasatamissa ja triploissa kiusaavat toisiaan, tuijottavat ja töllöttävät kuin kaksisuuntaiset mielialahäiriöt, nuutuvat ja sammuvat betonielementtien soppeloihin. Asukkaiksi heitä kutsutaan, olintilojaan asunnoiksi. Ikävystyneinä ja toivonsa kadottaneina he räknäävät tilejä, hoitavat laskuja kuin Vanja-enon Sonja, professorin ja vaimonsa sekä Astrovin jo lähdettyä, elämän tyhjennyttyä. ”Nii surkee olo .. mitä me voidaan tehdä .. nyt kirjotetaan laskut .. mä kirjotan toisen, kirjota sä se toinen .. ruokaöljyy 5 litraa .. tattariryynejä .. ja vanhaa velkaa jälellä kaks seiskyt viis.”

Tiedoksi teille kaikille: näin me täällä Helsingin seudulla elämme. Räknäilemme. Joku vie koron. Ajatuksen virta on täältä paennut, rostoviin tai mihin. ”Nyt ne sitte lähti .. Onpa hiljasta .. Mulla on surullinen olo, kun ne lähti.”

Sinnemäki kutsuu tätä rakkaaksi kaupungiksemme.

Kukkenheimin tilalleko uusi palace. – Voi ei, mistä löydän, tien, pois, jonnekin, mihin vaan? Herran taivas.

Advertisements