Veistos Pispalan harjulla, kaksi järeää kiveä liki toisiaan. Jalustassa lukee Lauri Viita. Tuuli tuivertaa, ei taivu kivinen patsas, ei tainnu. Takana taivas avartuu. Harju laskee nousee, laaksoutuu.

Tänään (18.12) Lauri Viita viettäisi toisen vuosisatansa ensipäivää. 100 vuotta tuli täyteen eilen (17.12). Nuori mies hän olisi, luomiskausi aluillaan. Pilvien kiito myrskyävällä taivaalla näkyy veistoskivien välistä. Niin myrskysi myös Viidan mieli. Näsijärvi työnsi ja Pyhäjärvi veti.

Viita oli väli-ihminen. Työläinen vai ei, totinen vai leikkisä, lukenut vai ei, konkreetti vai taivaan kävijä, perinteinen vai moderni, realisti vai imagisti? Esitosi, totuuksien purkaja. Kielen avaaja. Puuronkeittäjä?

Kyllä, kaikkea tuota ja molempia yhtä aikaa. Viidan runoja ei nauramatta kuuntele mutta itse hän oli vakava mies, ties. Sanaleikkiä, hölynpölyä, nonsense, sanoo tutkija lisäten heti: vain äkkikuulolla. Runoissa on viiltoa, tuntoa ja tunnetta.

Mistä Viidan mysteeri kumpuaa? Jos yksi sana on keksittävä, olkoon: herkkyys, hauraus. Viita ei ollut yhden maailman ihminen, ei faktantarkastaja. Oliko hän trump? Vai einoleino? Vai kivi, kivi pispalanharjulla, kaksoskivi?

Nähdä yli, selältä selälle, moreenin sisään, tukin kulku, nousu ja lasku, liukuma. Mitä on virran liike, mikä on maailman liikuttaja. Otollinen ympäristö, harjunäkymä, kuuluma ja aistima virittää mielen ja tunnon, pohjentaa runon, asettaa kysymyksen ja ehdottaa vastauksen.

Oliko aatoksen lento liian. Ei pysy perässä tampereen tallojat, ei suomen sullojat. Yksin oot sinä ihminen, yksin keskellä kaiken. ”Unohdettu olen.” Masennuksen maatu otti valtaa. Lastenlinnankadulla ei virrannut virta.

Välissä? Missä? Miten?

Viidan isä oli työmies, renki. Tuli Virroilta ja virran äärelle tuli, Tampereelle, kirvesmieheksi, työn tekijäksi. Moniko tietää tänään, mikä on kirves, saatikka kirvesmies. Mies asettaa hirren, vuoltaa lastun. Niin teki poikakin. Mutta joutui ulos lukiosta kun ei istua osannut.

Myllärissä Viita kirjoitti sisällissodasta. Sota oli Tampereella herkkä aihe eikä sietänyt leikkiä. ’Herrajumala, tuo nainenhan imettää kuollutta lasta.’ Aleksanterin kirkossa, siinä seisoo kirkko tänäkin päivänä, taistelua olivat paenneet, Pispalasta puikkelehtineet, kuumeinen lapsi kainalossa. Mutta oliko Viidan näkemys ja asenne sotaan etäinen, ihmettelevä? Retkellä vain ollaan? Vallankumous oli hukkaretki, kuvasi Touko Siltala Viidan asennetta, mutta liekö noin? Ehkä sana on avain: ’se toinen renkikaarti jota varustettiin Pohjanmaalla’, sanoo Viita. Viidan kokemusmaailma koostui betonin pyörääjistä. Torppien väki olivat ’ne toiset’, missä lie Pohjanmaalla.

Torppien väki nousi sotaan, koska heiltä oli estetty elämä. Oma talo ja tila ei kohennut kun orjatyö vei ajan ja voimat, ei heilimöinyt heinä, ei tulehtunut ruis, ei kypsynyt kaura eikä ohra. Sellaista ihminen ei siedä, eikä tule sietää. He lähtivät sotaan, herroja vastaan, siinä oli latinkia, ei vain kiväärissä. Akseli mätkäytti talikon maahan ja lähti. Niin teemme tänäänkin. Emme välitä direktiosta, valloista. Talikko maahan, kakkia kanssa, tallin kautta kuten Ylen toimittajat.

Lauri Viidan lapsuuden piirissä omaa elämää oli. He rakensivat talon, rinteeseen, valoivat betonin, asettivat lankun, kehystivät ikkunan. Portaalta näkyi maailma, kauas selälle, merta kohti, virran viemää. Se oli omaa, oma maisema, talo itse tehty, oma asua, pihamaa ja portaat. Tehtaiden syke ja humu muutaman kilometrin päässä. Pispala, Amuri, Tammela ja Erkkilä, virroilta tulleita täpösellään (niin minäkin). Matalaksi tuon pani vasta Tampere, elementaarikot Sato ja Haka, rahan turpeumat. Sattumoisin Pispala jäi, osin. Raitiotie ja Hiedanranta senkin lopulta syövät. Tampereen ahmatit, ikoset, kuolettavat ihmisen, viitojen väen. Pois karkasi Viitakin, ehkä ei olisi pitänyt. Maailma tylsyys tuli vastaan, vei vireen: lapinlahti, nokia, kellokoski.

Oliko Viita modernisti? Tätä ne Werstaan seminaarissa jahkasivat. Hauskahan tuota oli kuunnella, saahan siitäkin palkkansa, ne tieteilijät, nummet ja ämmet. Viidasta oli tulossa modernisti, arveli joku? Mitä se moderni on? Moderni on moderni kupla. Me ollaan moderneja, siis mitä. Ilman onnettomuutta Viita olisi nyt 100-v, luomiskausi aluillaan. Tässä on Suomen tragedia. Viita olisi Suomen väinölinna, paavohaavikko, nousiainen ja sofi, kaikkia näitä ja ylitse kaiken. Ei tarvitsisi kestää linnojen puisevuutta, naiskarsastusta, sofien tunnottomuutta, paavojen luisevuutta, kaiken coolia. Heiltä puuttuu tunne ja tunto, se mitä Viidassa oli, hehku, myötäelo, mukaolo. Oi lapseni rakastakaa, niin kaunis on maa.

Unohdettu olen, sanoi Lauri. Jäikö Viita tuntojensa kanssa yksin. Kuten Kivi. Karkasiko tunnon maatu käsistä, elämän karuus vei mennessään, tyhjän tunne, kirposi kirves, valahti järveen, pyhäjärveen, saunasaareen.

Tyhjän tunne. Kuka siitä puhui.

Maailma on tyhjentynyt. Olemme torppareita jälleen. Torppari ehti vain asua, ei rakentaa, ei viljellä. Niin mekin tänään, me vain asumme. Katsokaa Tamperetta, lamellitaloja täys, näsilinnankatu, puutarhakatu, ei otinta kädelle, samaa pukataan maat ja mannut täyteen, tesomat, lentävät, lielahdet, näsinrannat, härmälät. Tylsemmäksi ei saa. Ei tämä ole elämää, ei pispalan kenttää, kentän laidalla runo, laurin saarna. Nimikin pitää muuttaa jotta ihmiset uskoisivat elävänsä, hieta tai ranta sen olla pitää. Ei rakennu rinnetalo, ei lennä lastu, ei idä porkkana.

Werstaan puuvillanäyttelyssä jähmetyin sanan äärelle: palveluspakko. Se oli torppariuden perua. Pakko palvella, näin ajatteli finlayson. Jos katkesi kudos, et tullut huomenna. Jälleen tänään, pakko palvella, palveluspakko. Tähän on tultu, kierros täyttyi, lähtöpisteeseen palattiin. Ole käytettävissä, ilmoittaudu, haastattaudu, saavu temiin. Suomen kansa elää orjuudessa, uusorjuudessa. Lauri Viita eli välissä, kahden palveluspakon välissä. Viidan vanhempien ikäluokka loi ja rakensi, itselle ja itse, he elivät. Siksi Viitakaan ei hirveästi kiinnittynyt, ei taistelujoukkoihin, ei rintamaan. ”Kuinkas siihen punakaartiin taas mentiinkään? No, nenä edellä kai niinkuin muuallekin!”

Viitaa leikitytti, kirjoitti kukunorin, saturunoelman. Sadut pelastavat Suomen, otsikoi Aamulehden taidekriitikko tänään. Hitsi, hän on oikeassa, yhtä oikeassa kuin Viita. Satu on talo, oma talo, kirjoitelma, maalelma, kirja, runo, puhunta ja sanonta. Tämä on meiltä viety, sanonta ja puhunta. Hae toimeentulotukea, puolet kansasta, anottuja, nöyrtyjä, maannettuja, painettuja. Talikko, mihin sen laitoin.

Oliko Viita työläiskirjailija? Oli ja ei. Hyvä että ei. Työläisyys vei vinoon, vei mennessään. Ay-johtajista poliitikoista tuli ei-työläisiä, vvo- ja satosijoittajia, taaleritehtaita, eläkepalkkioita. Työläinen, alkuperäinen, oli työläinen toiselle. Ei ihminen ole toiselle. Ihminen on itse. Ihminen on nominalisti, subjekti, teonsana, teko, verbi. Pelastaako some meidät? Ehkä, ehkä. Some on aikamme kansalaissota, rintamaamme yhtykää. Werstaalla Sakari Katajamäki yhdisti Viidan ja sosiaalisen median: ristiriidat, tosi tai ei, vierähtävä muna. Perkele, tässä se on.

Tänään taistellaan tyhjyyttä vastaan. Meidät on tyhjennetty. Hyvinvointi on vale. Valtio on vale.
Tapasivatko Lauti Viita ja Mirkka Rekola toisensa, Tampereelta nääs. Varmaankaan ei. Asuikohan Rekolakin niissä lamellitaloissa, noina aikoina pykätyissä kamatuksissa. Oli siinäkin kohtalo. Mirkka ei ollut kuka tahansa, osasi pukea tyhjyyden sanoiksi. Katja Seutu kirjoittaa kirjansa johdannossa:

”Itse olen kokemut Rekolan runoissa yliaistillisen todellisuuden, joka rakentuu tyhjyyden kokemusten varaan. Tälle todellisuudelle on ominaista visionäärisyys, joka merkitsee esteet ylittävää asennoitumista mahdottomiltakin vaikuttavien asioiden lmaisemiseen.”

Olisivatko Kukunor ja Rekola ymmärtäneet toisiaan. Kasvualusta oli osin sama, Rekolalla Viitaa huonompi, lohtu poissa. Modernin suunta on alaspäin, tyhjyyden tilaan. Viita pani asian leikiksi joka sisälsi ironian. Rekola sanoi piiloisasti, kaukaisasti. Viita oli kirvesmies, Rekola mikä lie älykkö, hattupäinen. Viidalla tunto vyöryi yli, kasteli kuin tammerkoski, tuntoaan ei ymmärretty. Hän ei ollut välissä, hän oli eri, täydemmässä. Tänäänkään tätä (meitä) ei ymmärretä. Maailma on tylsä, tylsikköjen maailma. Ei tajuta että ei tajuta. Ei ymmärretä. Ei tiedetä että ei tiedetä. Kaikki nämä suoritusmittaajat, pistelaskijat, kikysopijat, minuuttikakkarat, sanantaittajat, ylenkaatajat. Missä on näkymä, visio, ajatus, filosofia, runo. Ei beekooteessä, ei politiikassa.

Välissä on hyvä elää. En välitä.

Vesi kaiversi uoman, harjun yli ja poikki. Avaruus kaartuu, siksi vesi kaivertaa. Kaarevuus, muuta ei ole, kaarteen myötä virtaa vesi, mikä on ylös ja mikä alas, riippuu mistä katsot, ei sillä väliä. Universum, kaikkeus, uni on yksi, versum on tosi. Lauri Viidalla oli kosmisia näkyjä ja arkisia näkyjä, molempia yhtä aikaa. Kävikö se ylivoimaiseksi? Pispalan talosta näkyy kaikkeus. Virta vie, vastassa meri. Tunnista kaikkeus, kosketa. Olet yksin, eivät ymmärrä, älä sano. Kestätkö? Ihmisen osa kaikkeudessa. Lausu runo, alfhild: toivossa väkevät jumalan näkevät.

Yksi on toive minulla: Kertun tarina. Valokuvassa – liekö ainoa – Kerttu on hentoinen, suora, hauraanoloinen, viehkeä. Juoksijatyttö, tuskin pysyi Lauri perässä. Saamansa kirjeet Kerttu oli säilyttänyt koko elämänsä ajan kunnes oli hilkulla polttaa ne koska osasi ne ulkoa. Osasi ulkoa! Mitä tämä kertoo? Tampereen Työväen Teatterille Viidasta näytelmän kirjoittanut Heikki Salo sanoo tarinaa liikuttavaksi.

Olli Löytty (toim): Luojan palikkaleikki. Esseitä Lauri Viidasta. Teos 2016.

Lauri Viita sai duunariäijät lausumaan runoja. Yle 16.12.2016.

Lauri Viita -seminaari työväenmuseo Werstaalla 18.-19.11.2016.

Kukku Melkas: Tragedia, farssi ja arki. Lauri Viidan Moreenin kerronta ja sisällissodan trauma. Teoksessa Kivi, Aho, Linna – suomalainen romaani.