Seurasin Tieteenpäiviä viisi päivää aamusta iltaan.

Jäljelle jäi ärtymys.

Ärtymys siitä että monet hyvät ajatukset katoavat taivaan tuuliin. Sitäkin enemmän ärtymys päivillä muhivasta pörhistelystä ja vallantäyteydestä. Seuraavassa muutama poiminta, ei kaikki, jatkan ehkä myöhemmin. Alla olevat voi lukea missä järjestyksessä tahansa.

Onko sääntelyn purkaminen yleisesti hyväksytty tavoite?

Tieteenpäivien koostejulkaisu on nimeltään Kaikki vapaudesta. Sitä kaupiteltiin kaikissa sessioissa. Kirjan johdannon ovat allekirjoittaneet Ilari Hetemäki, Teija Tiilikainen ja Kari Enqvist. Johdannossa väitetään, että turhien sääntöjen poistaminen eli normienpurku on yleisesti hyväksytty tavoite. Onko näin? Perustuuko väite tutkimukseen eli onko väite tieteellisesti todettu? Lähdeviitettä kirjassa ei ole. Tieteenpäivien omastakin ohjelmasta löytyi näyttöä päinvastaisesta. Vuoden professoriksi valittu Erik Bondsdorff kertoo ylpeänä kuinka hän sai aikaan kalanviljelyn sääntelyn Itämerellä. Huomatkaa: siis sääntelyn. Mihin kaikkeen muuhun sääntelyä ollaan lisäämässä: ilmastopäästöt, pankkien toiminnan sääntely, makrotalouden vakaus, EU:n budjettikurisääntö, julkisuuslaki, terveyspalvelut. Niin edelleen, loputtomiin. Mutta tiedeväki väittää että sääntelyn vähentäminen on yleisesti hyväksytty tavoite. Onko tällainen väittämä tiedettä? Millaista tiedettä? Ehkä totuudenjälkeistä, posttruth.


Kuka määrittelee tieteenvapauden?

Professoriliiton puheenjohtaja Kaarlo Hämeri aloitti kysymällä kuka määrittelee tieteenvapauden. Minne hävisi akateeminen vapaus, kuinka se saadaan takaisin, aloitti kiitospuheensa vuoden professori Erik Bondsdorff. Kysymys tieteenvapaudesta on järeä, se tulee suoraan perustuslaista. Kysymys ei ole akateeminen, sillä on yhteys meidän itsekunkin elämään: keiden ongelmiin tieteellä haetaan vastauksia. Saatiinko kysymykseen vastaus? Mielestäni ei. Salissa rivillä 2 istui tiedepolitiikan ylin vallankäyttäjä, OKM:n kansliapäällikkö Anita Lehikoinen. Vastasiko hän? Ei. Hän vaikeni. Tai ehkä vastaus oli kuultavissa rivien välissä. Hän kehui ”strategiaistuntoja” valtioneuvoston tai akatemia-viraston takakammareissa. Tätä on Suomen tiedepolitiikka. Vallankäyttöä vaikenemalla ja piilokammareissa.

Yliopistolain hyvyys?

Sirpa Asko-Seljavaara kertoi moneen kertaan kuulleensa moitteita yliopistolaista. ”Me luulimme säätävämme hyvän lain mutta eihän se sitä olekaan”, hän sanoi. Miten vastasi Anita Lehikoinen: ”yliopistolaki on erittäin onnistunut”. Yksikään paikalla olleista professoreista, rehtoreista, kanslereista ei kommentoinut Lehikoisen sanoja. Välttelemällä keskustelua tämä tiedeväki tekee itsensä osalliseksi (voinee sanoa syylliseksi) poliittiseen vaikenemiseen, sisäänpäin kääntymiseen, hyvävelihenkeen, ideologisuuteen, dogmatismiin. Aiemmin syksyllä Gaudeamuksen kirjakahvilassa julkistettiin kriittisempien professorien laatima kirja Yliopisto 2020. Nykyongelmien syyksi kirjassa ja paikalla olleiden professorien puheissa nähtiin nimenomaan vuoden 2010 yliopistolaki. Tieteenpäivien ohjelma oli laadittu yksipuoliseksi tai ainakin selllaisena se toteutui.

Seikko Eskola kysyi: professorien fiksuus vai surkeus?

Miksi tiedeväkin on kaikonnut politiikasta. Yhdeksi vastaukseksi tarjottiin professorien statuksen laskua: aiemmin heidät nimitti presidentti, tänään he ovat työsuhteisia, poisheitettäviä (yliopistolaki). Seikko Eskola kiteytti: onko syynä se että kansa ei ymmärrä professorien viisautta vai ovatko professorit surkeita. Siis fiksuus vai surkeus?

Muotoseikkoihin liimautumista ja ulossulkevuutta

Professorikunta on – jos tieteenpäivien keskustelua on uskominen – Suomen eksklusiivisin (ulossulkevin) ammattikunta. Muodolliset seikat ovat kaikki kaikessa. Vuoden professorinimitystä julkistettaessa ihmeteltiin ja harmiteltiin kun eduskunnassa ei nyt ole yhtään professoria. Ei ole enää Asko-Seljavaaraa, ei Olinia, ei Pulliaista, ei ketään, juristiproffaa ei ole ollut vuosikymmeniin. Kuinkahan he siellä nyt pärjäävät, edustajaraukat? Heille pitää järjestää tieteellinen neuvonantaja, edes. Onneksi pelastus on näköpiirissä: professori Pekka Puska astuu Olli Rehnin tilalle. – Onkohan tällainen muotoviisaus erityisen hyvä tie kansakunnan tai sen johtamisen viisastumiseen? Miten olisi vaikkapa ”esteettinen politiikka”, jota Politiikka-lehden numerossa 2/2016 selostetaan, aineistona Juice Leskisen sanoitukset.

Tutkimuskartellit – laman pohjustajat

Juha-Antti Lambergia kutsutaan tuhoprofessoriksi (USAsta löytyy muuten virkaveli). Roomankin tuhoa ovat kuulemma simuloineet. Mutta mikä tuhosi Suomen? Tutkimuskartellit, vastasi professori Lamberg. Metsäteollisuudessa vallitsi pitkään tiede- ja koulutuskartelli. Tutkia sai vain olevien tuotantomenetelmien parantelua, paperin ominaisoptimointia, ei uusien visioiden kehittelyä. Toinen vastaava kartelli oli (ja yhä on) Nokia. – Aivan, mistä kaikista organisatioista löytyykään nokialaisia yhä tänään: Tekes, Sitra, näennäisprofessorit, lista on loputon ja jopa tarkkaan suunniteltu.

– Entä tämän päivän tiede- ja koulutuskartellit, huomataanko niitä? Sanoisin: media-ala. Kehitystukea ja muuta tukea liruu piilokanavia pitkin media-yhtiöille, Sanoma, Yle ja moni muu. Heidän kanssaan pelaa yhteen Helsingin yliopisto, Kansallisteatteri, Ateneum, Kiasma ja moni muu. Tämän kartellin voimistumista tukee myös Tieteenpäivät. Valtamedioita esillä pitämään oli päiville kutsuttu mm. Suomen Kuvalehti (Ville Pernaa), MTV3 (Merja Ylä-Anttila), Sanoma-konserni, tottakai. Miksi Suomen Kuvalehden, MTV3 tai Sanoman pitää esiintyä Tieteenpäivillä? Tieteenpäivien oman esitteen mukaan päivien tarkoitus on, että ”tutkijat kertovat laaja-alaisesti tieteestä ja tutkimuksesta sekä tieteen mahdollisuuksista”.

Mitä on humanismi?

Eikö tieteeseen kuulu keskeisten käsitteiden esittely? Mitä siis on humanismi? Aiheesta oli komea paneeli Tieteenpäivien loppuhuipennuksena: paneelissa Tuomas Heikkilä, Ilkka Niiniluoto, Anne Brunila, Jaakko Lyytinen, Jussi Niinistö. Onko humanisti sitä että kysytään suomalaisilta mitä mieltä he ovat humanisteista? Hieman köykäistä, vai? Näin olivat tehneet Niiniluoto ja Heikkilä, oli kuulemma ollut hauskaa, Villa Lanten terassilla istuskellen. Suomen huipputiedettä kiinnostaa humanistien (keitä lienevätkään) arvostus, ei niinkään se onko elämämme humaania. ”Turhaa pörhistelyä”, kommentoi Jaakko Lyytinen. ”Aalto-yliopisto syö elintilan muilta”, hän jatkoi. Vieressä istunut Aallon hallituksen pj Anne Brunila vaikeni kuten Anita Lehikoinen konsanaan. ”Milloin Suomi saa ensimmäisen humanistipresidentin”, kysyi paneelin pj Heikkilä. Mitä tuo tarkoittaa, ihmettelin. Mutta siinähän se oli: humanismin määritelmä. Heikkilän kysymys oli suunnattu puolustusministeri Jussi Niinistölle. Humanistipresidentti? Hetkinen! Kuulemma Niinistö on joskus tutkinut historiaa, siis hän on humanisti. Mitä Niinistö on tutkinut? Isänmallista kansanliikettä (IKL). Tällaista siis on suomalainen humanismi vuonna 2017. Ulkokohtaista, akateemisten oppiaineiden, virka-asemien ja tutkimusaiheiden (sisällöstä riippumatta) perusteella määrittyvää. Tätä kauemmaksi ei humanismista päästä. Sinänsä hyvä, että parodia ja ironia rikastuttaa myös tieteen ylintä huippua.

Mitä on populismi?

Tieteenpäivien kirjasta Kaikki vapaudesta saamme vihdoin tietää mitä on populismi. Näin sanoo Tuija Saresma: ”Populismilla ei ole tiettyä ydinsisältöä. Se on keino, toimintatapa, ei sisällöllinen ideologia.”
Ehkä voisi kysyä, eikö tieteilijöitä ja tieteenpäiviä kiinnosta monipuolisempi, sisällöllisempi kysymyksenasettelu populismin kasvualustasta tai muusta olemuksesta? Löytyy kirjasta sentään Emilia Palosen kaino toive: ”Pikemminkin olisi hyvä saada lisää populismia. Kamppailua siitä, keiden nimissä politiikkaa tehdään ja miten yhteiset poliittiset vaatimukset syntyvät. Politiikkaan tarvitaan (…) ‘meitä’, ‘taviksia’, samastumista ja innostumista…”.
Tähän voinee heittää Risto Volasen populisminäkemyksen viikkoa myöhemmin pidetystä Humanismin poliittinen voima -seminaarista: ”Kaikki eri mieltä olevat leimataan populisteiksi. Tällainen on vaarallista. Kansalaiset vastaa resursseillaan.” – Mitä ovat kansalaisten resurssit, eikö tässä olisi tutkimusaihe Tuija Saresmalle.

Tyhjennettiinkö vapaus-teema Tieteenpäivillä?

Ilkka Niiniluoto jaksoi muistuttaa kuinka Kaikki vapaudesta -kirja kertoo kaiken vapaudesta. Mutta missä on yrityksen, osakeyhtiön vapauden ala, rajat ja sisältö? Osakeyhtiössähän omistajat vapautettiin (siis: vapautettiin) kaikesta muusta vastuusta paitsi sijoittamansa osakepääoman osalta. Kuitenkin yhtiöt tänä päivänä sanelevat suurelta osin maailmanmenon. Eikö niiden vapaus tavallaan ole miltei rajatonta. Onko näin hyvä? Onko tällainen tila humanismia, tai peräti populismia? Kahdelta suunnalta yritysten toimintaa ja vapauden rajoja yritettiin Tieteenpäivillä sentään katsoa. Uskonnosta käsin (mitä Luther tänään sanoisi), mutta se jää leijumaan ilmaan, irtaantuu käytännön elämästä ja on siinä mielessä merityksetöntä. Toinen oli ekologiselta suunnalta määrittyvä yritysvastuun raja. Kaiken kaikkiaan puutteelliseksi ja epätieteelliseksi jäi vapaus-teeman tarkastelu Tieteenpäivillä. Omanlaisensa tutkimuskartelli tämäkin on, siis se mitä jätetään tutkimatta tai mitä ei edes tiedosteta.

Miksi hylkäsitte sosiaalihistorian?

Tieteenpäivien puheissa vilahteli kummastus tieteen sisällöllistä kehitystä kohtaan. Sosiaalihistoria on kuulemma vanhanaikaista, kukaan ei kehtaa sanaa edes käyttää. Kansatiede on korvattu etnotieteellä. Kulttuurien tutkimuksen tulee olla nykykulttuurin tutkimusta. Kouluista poistetaan historian opetus. Taloustieteen pitää olla derivaattaa, differenttia ja integraalia, mutta ei kansaan viittaavaa. Humanismi kääntyy gallupeiksi. Valtiotieteellinen on turha, väärää profilointia. Populismi ei ole sisällöllinen ideologia.
Eikö tiede olekin antoisaa!

Taloushemmot

Tieteen parasta antia on (pitäisi olla) sanojen, käsitteiden, ideologioiden, uskomusten, dogmatismien purku. Tällaisesta saatiin huimaa näyttöä Tieteenpäivillä. Ehdoton tähti oli professori Uskali Mäki. Hän avasi ja puntaroi mm. käsitteitä valinta, vapaus, rajat, homo economicus, kannustaminen. Valintaan kuuluu valitsijan autonomia ja vaihtoehtojen olemassaolo. Sana ‘valinnanvapaus’ on kohotettu eksistentiaaliseen rooliin, oikeampaa olisi puhua valinnanvaikeudesta, ahdistuksesta ja masennuksesta. Homo ecomicusta Mäki kutsui retorisesti taloushemmoksi, joka ei tee aidosti valintoja ja on enemmänkin sosio- ja psykopaatin yhdelmä. ‘Kannustaminen’ on ulkoa tulevaa, se ei luota ihmisen sisäiseen motivaatioon ja aiheuttaa jopa ihmisen luonnemuutoksia. – Mielestäni tällaiset havainnot tai näkemykset ovat äärettömän perustavia eikä tieteellä tai tiedeväellä ole lupaa ohittaa niitä. Uskali Mäen puheissa oli Tieteenpäivien kirkkain ja merkittävin anti. Toinen samansuuntaista esittävä oli Janne Saarikivi. Valtion visio – onko talouskasvu prosentin tai prosentin kymmenyksen enemmän tai vähemmän – on äärettömän ohut ja lopultakin merkityksetön, Saarikivi sanoi.

”Esiintyminen Tieteenpäivillä on performanssi”

Näin sanoi Sari Kivistö, aiemmin Tutkijakollegiumia johtanut. Kivistö toimitti kirjan Satiiri, mikä oli pettymys minulle. Mutta Sarihan onkin satiirikko itse. Performanssi on yleisölle tehty esitys. Meitä siis performoidaan. Ilmaisu kertoo Tieteenpäivien järjestäjien (Tiilikainen, Hetemäki, Enqvist ym) ymmärryksestä. Tiedeväki kertoo (siis ”kertoo”) yleisölle. Lähtökohtana ei ole vuorovaikutus, ei tieteen kansalaistaminen, ei kansalaistiede, ei deliberalisaatio.