Tulossa on upeaa. Isäni Tony Erdmann -elokuvassa vilahtavat Sandra Hüllerin kasvot. Voiko tuon persoonan kuvata yhdellä sanalla?
Tony Erdmann on vaikuttavin elokuva minkä olen koskaan nähnyt. Suotta sitä ei ole valittu Oscar-ehdokkaaksi.
Jos on pakko keksiä yksi sana Sandrasta, niin olkoon vienous. Lämminhenkinen, itsellinen, ironinen, leikkisä vienous. Itsessään vahva persoona mutta ei ylen katsova. Mukana oleva mutta ei vietävissä. Tällaisia ei ole paikat täynnä.
Entä elokuvan sanoma? Kaksi nuorehkoa naista sen ideoi ja rakensi. Maren Ade käsikirjoitti, valitsi näyttelijät ja ohjasi. Toinen naisista, oliko Maren vai Sandra vai molemmt, sanoi ettei tiennyt tekevänsä komediaa. Komedia se on, olisi katsonut pitempäänkin. Mutta kuvassa on sisältöä, sanomaa, nykymaailman kritiikkiä.
Brittiläinen Guardian-lehti oli haastatellut Sandra Hülleriä (tässä linkki). Poimin siitä parhaat palat.
Bisneksen keksi miehet. Välillä voi joutua pelaamaan heidän peliään, niin myös Ines, jota Sandra Hüller näyttelee. Konsulttikieli pelaa, asu on top, peli käy pokkana. Kuinka tuttua tuollainen on myös suomalaisittain. Työelämä maailmalla, lännessä, idässä, Suomessa, Saksassa on teatteria, pokkateatteria, ole olevinasi, keksi ja selitä, ohita tämä ja käy käsiksi seuraavaan, muka. Ineksen pilaileva isä muistuttaa Mielensäpahoittajaa mutta ei hän pelle ole. Hän on elämänmuodon ironikko. Elokuva on nykymaailman uskonpuhdistusta. Edellisestä onkin 500 vuotta ja – sattumaako – käynnistyi samoissa maisemissa kuin Erdmann nyt.
Tyttären ja isän suhteessa piileksii myös molemminpuolinen kaipuu.
Itseään Sandra Hüller luonnehtii vakavaksi. Helppo uskoa, siihen vihjaa oheinen videokin.
Sandra eli lapsuutensa Itä-Saksassa. Berliinin muuri kaatuessa hän oli 11-vuotias. Lapsuudessa ei tarvinnut valita maitoa, ei voita, ei leipää, ei shoppailla, ei kuljeksia ympäri jotain kiinnostavaa löytääkseen. Asioiden luomiselle tyhjästä oli tilaa. Tästä kaikesta Sandra sanoi pitäneensä, ei se niin stressaavaa ollut. (Suomen tieteenpäivillä 2017 prof. Uskali Mäki puhui valinnan tyranniasta, joka ahdistaa ja masentaa.)
”Olen tosi onnellinen tietäessäni miltä tuntuu kun ei voi soittaa kenellekään, tietäessäni miten kirjoittaa kirje, mistä löytää postimerkin.”
Nykytekniikan varaan kasvanut sukupolvi voi jäädä huitelemaan. Voi koittaa hetki jolloin mikään ei toimi, sanoo Sandra.
Elämäntavan häilyvyys on myös tunnekysymys. Älypuhelimet syövyttävät myötätunnon ihmisten väliltä. Tuijotat pientä laitetta, sen valoa ja ääntä, et näe ihmisiä, et tiedä heidän tunteitaan. Lopulta et tunne myöskään omaa mieltäsi. Tämä selittää paljon siitä mitä tapahtuu Saksassa nyt, Sandra Hüller sanoo. Ihmiset keksivät syyttää tästä kaikesta pakolaisia. Veneitä merellä ei muka ole, he keksivät.
Tuo on erittäin voimakasta puhetta. Siinä on uusi näkemys niinsanotun vihapuheen ja niinsanotun populismin synnystä. Uskon Sandran näkemyksiin enemmän kuin halla-ahoihin tai populismi-syytöksiin.
Rajusti pelkistäen, ehkä provosoiden, vihapuheen ja pakolaisvastaisuuden perimmäiseksi syyksi paljastuu kännykkä, älypuhelin. Miltä kuulostaa?
– Toden totta, katsokaa Helsingin katukulttuuria: ihmiset eivät näe eivätkä halua nähdä toisiaan, kännykkä toimii näköesteenä ja torjuntaeleenä. Rajat kiinni. Kännykkä on kuin pistooli, väkivallan teko. Vieraus sikiää kännykästä. On lohdullista kuulla että maailman elokuvakulttuurin huipulle ja Oscar-kisaan pompahtanut näyttelijä kokee samantapaisesti.
– Muuten, joku tulevaisuustutkija väitti, että 10 vuoden päästä kukaan ei enää kanna muassaan nykyisenlaista kännykkää.
Tony Erdmannin huumori tulee suuresta epätoivosta, sanoo elokuvan ohjaaja Maren Ade.
Sandra Hüller sanoo olevansa epätietoinen suhteessa nykyisyyteen. Saksa alkaa tuntua vaaralliselta. Mieliala kaduilla on muuttunut. Ihmiset ovat töykeitä ja hyökkääviä.
Erdmann-elokuva kertoo hämmennyksestä ja ironiasta.
Sandra luonnehtii itseään sitoutuneeksi ja vakavamieliseksi taiteilijksi. Hollywood-pellen kosmeettisiin leikkauksiin hän ei lähde. Kasvot ja keho pitäisi muokata. Pitäisi muuttua eri persoonaksi. Sitä en halua. Haluan tehdä työtä Saksassa.
Sandra Hüller – ihana persoona. Niin vieno ja itsellinen. Hänenkaltaisissaan on maailman tulevaisuus.
* * *
Mikä olikaan yksi sana elokuvan luonnehtimiseksi? Arvotutkielma – lämminhenkinen, hauska, hienovarainen.
Suomessa poliitikot – Sauli Niinistö, Ville Niinistö, Pekka Haavisto ja moni muu –
puhuvat juhlavasti eurooppalaisista arvoista. Arvot ovat heille itsestäänselvyys. Mikä heidän arvojensa sisältö ja arvokkuus lopulta on? Elokuva Tony Erdmann ironisoi lännen arvoja, miesten luomaa business-peliä. Välillä voi joutua pelaamaan, mutta se on vain peliä. Peliä jolle kohta käännetään selkä, kävellään toisaalle, puistoon. Tämän kertomiseksi tarvitaan taidetta, elokuvaa, taiteilijoita, ajattelevia ja leikkivä naisia.
essee.net 
4 helmikuun, 2017 at 12:32 pm
Ensivaikutelmani tästä tekstistä:
Puhut nätisti naisesta. Mielestäni näin ei ole aina ollut. Kevättä, valoa ja iloa siltä osin.
Sitten. Taidat haluta jatkaa puhetta valtion ja kansalaisen välisestä suhteesta:
Ilmaiset asian Sandran ”kaipuuna” vanhaan Itä-Saksaan. Kasvavalle lapselle on tärkeintä ympärillä oleva järjestys, selvät pasmat, asiat joiden toistumiseen samanlaisina voi luottaa, Lapsi ei mieti kasvaako hän kommunismissa vaiko kapitalismissa. Hän ei katsele mitään poliittista systeemiä ”ulkopuolelta”.
Ehkäpä Suomessakin pitäisi miettiä enemmän sitä, mitä kansalainen todella tarvitsee valtiolta tunteakseen olonsa turvalliseksi, Ristiriitaisuuksien ja epävarmuuksien näkyminen päätoksen teossa lisää lavottomuutta.
Minulla on entisen Itä-Saksan alueella kasvanut ystävä, jonka tämänhetkiseen Venäjällä tapahtuvaan vähemmistötutkimukseen (saamelaiset) mielestäni heijastuu paljon vaikeaa asiaa hänen menneisyydestään, vaikka hän kuinka yrittäisi olla objektiivinen. Hän oli aikoinaan myös maajoukkuetason urheilija ja sekin näkyy edelleen. Hän on sanonut minulle, että hänellä on kotipaikka jossakin Euroopassa mutta kotimaata hänellä ei ole eikä liioin paluumuuton mahdollisuuttakaan. Hänkin on vakava, hiljainen ja vakava…
Hänen mielestään saamelaiset Pohjoismaissa eivät havittele enää mitään itsemääräämisoikeutta kulttuurin ja kielen osalta, vaan käytännössä he haluavat nimenomaan valtiota, jota heillä ei vielä koskaan ole ollut. Venäjällä asuvat saamelaiset ovat mahdottoman kaukana kaikesta mitä nuo muut puuhaavat…
Pitäisiköhän maahanmuuton sijasta puhuakin valtioon muutosta?
Ja miksi ei puhuta mitään Ruotsissa asuvista kaksoiskansalaisista? Minullakin olisi siellä kaksi potraa lastenlasta,joiden osalta olen elätellyt toivetta, että he kävisivät armeijan Suomessa ja pitäisivät muutenkin koko ajan oven auki ”minun maailmaan”. Saisivat tulla kotiin vaikka heti koko konkkaronkka.