Asento on uhmakas. Sanoissa on kiihkeää hehkua. Kädet nousevat naisellisessa kaaressa, viuhkaksi ojentuneet sormet viskovat syytöksiä.

Hän on Minna Canthia esittävä Cecile Orblin Kansallisteatterissa. Komeesti sanoo Suna Vuori: Cecilen Minna pulppuaa intuitiivista intelligenssiä.

Minna Canthin aika, 1800-luvun loppupuoli oli sosiaalikriitikkojen aikaa Suomessa ja Venäjällä. Kansanystävät, narodnikit, sosiaalianarkistit näkivä maaorjuuden lakkauttamisen valheellisuuden (1861), vaativat maareformia, halusivat kehittää maaseutumaista Venäjää. Jos Venäjä olisi saanut kehittyä niiden ajatusten pohjalta, näkisimmekö tänään kulturellin, avoimen, kansalaislähtöisen maan. Oli suunnaton onnettomuus, että työläisretoriikkaan nojanneet bolsevikit (olivatko he bolsoi, enemmistö vai vähemmistö) saivat vallan, tuhosivat vastustajansa, tuhosivat maaseudun ja jopa koko maaseutuväestön. Se on historian suurimpia onnettomuuksia ellei suurin.

Canth-näytelmän mukaan Minna jäi vanhemmiten elämänsä sivustaseuraajaksi. Kuopiossa häntä ei siedetä kuulemma tänäkään päivänä, kotitalokin murenee. Sama syrjäytys oli monen kohtalo tuolloin ja myöhemmin, myös tänään. Aleksis Kivi masennettiin mökkipahaseen. Jaakko Juteinin kirjoitelmat (Arvon mekin ansaitsemme) poltettiin Viipurin torilla. Daniel Europeus kuoli rutiköyhänä Pietarissa. Sisällissota oli sosiaalipsykologiaa, sanoi Juha-Pekka Hotinen Lavaklubilla 28.2.2017. On pilkantekoa, että vuonna 2017 Iltasanomat pyörittää Sanomatorilla kymmeniä kertoja videota, jossa korskea Mannerheim ratsastaa sotilaskulkueen kärjessä pitkin Esplanadia sotilastervehdyksiä tehden. Samassa Sanomatorin tilaisuudessa Teemu Keskisarja pilkkasi punaisten kykyjä ylimielisesti.

Canth-näytelmän loppuun on istutettu pätkä Anton Tsehovia. Tarkoittavatko Seppo Parkkinen, Kaisa Korhonen ties muutkin sanoa, kuinka Minna Canthin hehku (siis meidän hehkumme) kääntyy alakuloksi, alistumiseksi, melankoliaksi.

Tuollainen Tsehov-tulkinta on mielestäni pintakuva ja epätosi. Canth-näytelmältä se vie terän ja sanoman. Lääkäri Tsehov oli tarkka havainnoija, näki omin silmin ja käsin ihmisten alakulon ja sivullisuuden. Diagnoosin ohella Tsehovilla kuitenkin oli myös lääkelaukku, ohjelma Venäjän maalle, esimerkiksi näin:

”Mä oon tämmönen oman elämäni sivuhenkilö … Kansa on raakaa ja sivistymätöntä … Mitä on todellinen lahjakkuus? Se on uskallusta, avoimuutta, näkemystä, se on hengen lentoa. Se istuttaa puuntaimen, näkee mitä siitä kasvaa tuhannen vuoden päästä … Entisistä kylistä, navetoista, luostareista ja myllyistä ei ole tietoakaan … tää kuva osoittaa toistuvaa rappeutumista, joka voi ehkä jatkua vielä 10 – 15 vuotta … jos nää tuhotut metsät olisi korvattu ajoteillä ja rautatiekiskoilla, jos täällä nousisi kouluja ja tehtaita, maanviljelijät olisivat terveempiä ja sivistyneempiä … me eletään vaan tässä ja nyt … Ennen täällä kaikki teki työtä, omia hommiaan … te toitte semmosen totaalisen ajelehtimisen ja toimettomuuden ja tartutitte sen meihin kaikkiin … kylvätte hävitystä joka puolelle … Mene, mene, mene … Niin surkee olo.” (Vanja-eno)

Anton Tsehov oli aikansa narodnikki. Tsehov oli Minna Canth, sosiaalikriitikko ja uudistaja.

Melankoliaan, alakuloon vajonneita Suomi on ollut täynnään. On siinä aihetta 100-vuotisjuhlintaan, minä en niihin osallistu.

Kiven Nummisuutarien alkuriehakkuus päätyy uskontohourailuksi. Saarijärvellä Marko Tapio kirjoitti sosiaalipsykologista vastinetta Väinö Linnalle,  Arktista hysteriaa, tekstissään Marko meni pään sisälle. Juice Leskisen lauluja pidettiin poliittisesti vaarattomana impivaara-uhona. Lauri Viita oli terävin näkijä kautta aikain mutta ajautui melankoliaan. Mirkka Rekola runoili tyhjyyden tunteesta.

Tätä taustaa vasten Canth-näytelmän johdattelu tsehovilaiseen (näennäis)melankoliaan on virhe ja virhetulkinta. Se mitätöi itsetuntomme, hehkumme ja arvomme. Se alentaa meidät. Meidät esitetään ajelehtijoina, elämämme sivullisina.

Cecilen ääntä ja intensiteettiä ei saa vaientaa.

Tänään Suomessa elämme bolsevismin aikaa. Demokratia kavennetaan enemmistön vallaksi, joka saa tehdä vähemmistöille mitä ikinä haluaa (onko se edes enemmistö, vai pieni eliitti). Kriittisiä ääniä ei kuunnella. Ne saavat pauhata nettisivuillaan mitä pauhaavat, saavat tehdä turhia kansalaisaloitteita, heidän tulisi jopa perustaa puolueita kuten valtio meitä juuri nyt käskee. Tämä on samanlaista näennäiskehittelyä kuin maaorjuuden lakkauttaminen Venäjällä 1861.

Puolueiden kuntavaaliohjelmissa ihminen ei ole oman elämänsä hehku. Hän on kohde, milloin millekin. Hän on valvottava, työttömiksi kutsuttuja haastatellaan miljoona kertaa. Tämä on nykyaikaista maaorjuutta, työorjuutta.

Politiikan ja kuntavaalien keskusteluissa ei mennä ihmisen pään sisälle, ei ymmärretä ihmismieltä. Puhutaan pelkkää ulkoista, kohtuuhintaista, palvelua, kiinniottoa. Ihmisen suurin ongelma, varsinkin suurissa kaupungeissa, varsinkin Helsingissä on eksistentiaalinen: sivullisuus omassa elämässään, tyhjyyden tunne, yksinäisyys, ihmisten piiloutuminen kännykän tai kellonvilkaisun taakse, tympeä katukulttuuri. Itsetunto heikkenee, keskinäinen ilo katoaa (tämä ei koske eliittiä, näitä sinnemäkiä).

Sosiaalisesti hyvinvoiva eliitti kohtelee kansaa kuin bolsevikit Venäjällä 1917 alkaen.

Arktinen hysteria on kunnantalolla, puolueen kabinetissa, liikelounaalla.

 
Suna Vuori: Kansallisteatterin Canth

Seppo Parkkinen: Canth

Esa Mäkijärvi: Arktinen hysteria – unohdettu klassikko

Matti Patana: Silmäniskuja: Marko Tapio

Antti Rautiainen: Mitä olivat nihilistit

Jaakko Juteini

Daniel Europeus

Mainokset