Kummastuttaa ihmiset jotka vaan ovat. Ei hakua päällä, ei missään suhteessa. Mitä he tekevät illat yöt ja päivät, töllöttävät jääkiekkoa ja ankeisia.

Eduskunnassa jätin Touko Aallon olutseuran väliin mutta tiede- ja taideseurasta löysin itseni. Esitelmää, seminaaria, paneelia, K-infoa päivä kuin päivä. Yksin oot sinä ihminen, yksin keskellä kaiken. Missä kaikki ovat? Eduskunnan huippuosaajien palkkakuopan (5000 – 10000) pohjalta ei näe kuopan reunan yli eikä osaa kaivata uusien ajatusten toiseutta. Köllöttely tuottaa euroja saman verran.

Helsingin ytimessä sadan metrin säteellä on seminaaria, paneelia, luentoa, kirjastoa, museota, taidehallia, vapputelttaa, uusivuosilaulantaa, torikonserttia. Ehdoton elämys oli Kullervo-sinfonia Senaatintorilla, se kertoi kullervosta, minusta. Luettuani Jukka Viikilän kirjan Engelin ja tsaarin teoista aloin vierastaa ellen vihata tuota toria, pömpöösiä vallan keskusta. Empiren tieltä purettiin puukirkko ja tuhottiin hautausmaa. Helsingin imperialismi periytyy tsaarin ajalta ja pahenee päivä päivältä.

Olen keksinyt kutsua itseäni esseistiksi koska esseisti voi olla mitä vaan. En ole mitään tai olen mitä vaan

Kerran halusin oppia paremmaksi. Aloin lukea Suomen parhaan esseistin Antti Nylenin – kuten Helsingin heimot häntä kutsuvat – kirjaa Pahuuden kukkaset vai mikä lie nimi ollut. Sainko luettua kymmentäkään sivua kun suljin kirjan. Koskaan, koskaan en enää koskisi Nylenin kirjoihin, ajattelin. Kirjoitan itse paremmin. Kehukoot Helsingin heimot nyleniään.

Jouduin katsomaan Tsehovin Vanja-enon. Oho, ei huono ollenkaan. Tehov oli omaperäinen havainnoija. Näytelmiin kirjasi ihmisten ajelehtimisen, elämän onttouden, kaipuun hetkellisyyden, pakenemisen tietämättä mihin, sivistyksen ohuuden, tiedeviisauden katoavuuden, yhteiskunnan ja ympäristön rapistumisen, yleisen otteettomuuden. Pyristelyn jälkeen jäljelle jää vain kaihomieli ja arjen tylsyys. Laskut on maksettava, kirjaa pidettävä ja valtion tilit tarkastettava. Horiseva professori kyyditsee haahuilevan nuorikkonsa Rostoviin. Siinä aikamme kuva, se jota hyvinvoinniksi kutsutaan.

Tahdoin nähdä elokuvan Setäni Tony Erdmann. Liukkaasti luikahteli Sandra liikemiesten keskellä, neuvoi, opasti ja konsultoi. Vieressä ja mielessä kummitteli toinen minuus, tunki joukkoon, kummastutti liikemiehiä. Voiton vei lopulta toiseus, kutsuille pääsi vain alastomana. Ironia, viattomuus ja lämpö johdatti ymmärtäväisten ihmisten pariin, pois pömpöösien seurasta.

Eikö poliittisessa kodittomuudessa ole tarpeeksi.

Pitääkö kodittomuuden koskea myös kirjallisuutta, tätä kotimaista. Miki Liukkosen kirjaa en ikinä jaksaisi lukea mutta lainailenpa mitä hän on sanonut tai mitä hänestä on sanottu. Haluan paneutua ajan henkeen, sanoo Liukkonen. Ajelehtiminen on uusi olemisen muoto. Fobiat ja neuroosit määrittävät ihmisyyttä. Neurootikoista koostuva sirkus on ajan kuva. Maailman pirstaleisuus, merkityksetön nippelitieto ja pätevältä vaikuttava mukafakta, heikkojen signaalien kakofonia. Kotimainen kaunokirjallisuus on vajonnut viihteen tasolle. Kirjallisuus heijastelee enää vain itseään ja tarinoitaan.

Kysyikö joku elämäni tarinaa? Ehkä tarina onkin tarinattomuus, etsiminen, liikkeelläolo, irrallisuus, leijuvuus, keveys, ikuinen kaipuu ymmärtäväisten luo.

Katkelma Kodittomuus-raportista.
Lue koko tarina

Mainokset