( syyskuu 2017 )

”Jos Seppo Heikinheimo olisi vielä Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksessa, ei juttua Antti Tuiskusta olisi tehty.” – Tähän professori Janne Seppäsen heittoon pelkistyi Arkadia-seuran keskustelu kulttuurijournalismin tilasta Suomessa.

Mitä sanoi HS:n kulttuuritoimituksen esimies Katarina Baer. ”Meillä on netissä tutka päällä, Antti Tuiskusta kertova juttu oli klikatuin tänään. Viihde vetää ja klikkaukset vaikuttaa, mistä kirjoitamme.”

Miten populismi määriteltiinkään? Löydämmekö HS:n Antti Tuisku -jutusta populismia.

HS-toimittaja Mari Koppinen kirjoittaa: ”Yhtäkkiä Tuiskun rohkeutta, räävittömyyttä ja kekseliäisyyttä ihailtiin läpi kansan”. Siis ”läpi kansan”. Koppinen jatkaa, kuinka Tuiskun musiikki ”puhuttaa ihmisiä”, ”kuulostaa ihmisistä”, kuinka ”kaikesta tuli niin merkityksellistä”, kuinka ”Tuisku on nyt niin korkealla”.

Puhe kansasta ja ihmisistä kaikenkattavana on samaa mistä populisteja haukutaan, katteetonta kansan nimissä puhumista. Mistä HS:n kuttuuritoimitus tietää, millaista merkityksellisyyttä ihmiset kokevat tai ovat kokematta. Helsingin Sanomatko tietää mikä on korkeaa tasoa. Yhtä vakuuttavaa kuin se että opetus- ja kulttuuriministeriö luulee tietävänsä mikä on korkaa laatua tieteessä.

Tämänkaltaista populismia HS:n kulttuurisivut ovat täynnään joka päivä. Juuri muuta sieltä ei löydykään. Lehdet valittaa ettei taustoittavalle, syventävälle, monipuolisemmalle, erittelevälle, analyyttiselle kirjoittelulle löydy enää tilaa. Kuitenkin HS käyttää joka päivä kokonaisen sivun tai enemmän tyhjänpäiväiseen kuvaan, milloin kuvassa maataan, milloin työnnetään persettä esiin, milloin julistetaan Hanuria (katso 12.9.). Lähemmäksi sitä ei pääse. Helsingin Sanomat näyttää mallia.

Parhaillaan televisiossa näytetään upeaa sarjaa antiikin teatterista. Sarjan ensi osassa kerrottiin kuinka antiikin Ateenassa teatterin ja demokratian synty tukivat toinen toistaan. Sarjan toisessa osassa (12.9.) kerrottiin kuinka teatteri ja sen myötä antiikin kulttuuri, yhteiskunta, demokratia, kaupunkivaltio rappeutui ja mureni. Teatterista ja näyttelijöistä tuli oligarkkien ja kuninkaiden vallantavoittelun välineitä. Suuret eettiset ja poliittiset teemat kuten varoittelu sodasta, vallanhimosta ja ahneudesta katosivat näytelmistä. Tilalle tuli yksilötasolle pysähtyvä viihteellistävä komedia, kansan naurattaminen eli sen ajan populismi. Makedonian Filippos ja muut ostivat ja lahjoivat näyttelijöitä, sen ajan anttituiskuja.

Näin on käynyt kulttuurijournalismille ja pääosin myös teatterille Suomessa tänään. Erityisesti Helsingin Sanomissa ja Sanoma-konsernissa.

Muutama poiminta Arkadia-seuran keskustelusta:

Kulttuuri on erottautumisen väline, siinä luodaan piirejä (hs-piiri, yle-piiri), tutkijat pidetään poissa (sanoi Maarit Jaakkola). Ovatko isojen yhtiöiden esiinnostamat ilmiöt aitoa vai markkinoituja? Isot jutut voimistaa itseään, syntyy kierre. Sisällön hajonta katoaa klikkijahtaamisen myötä. Klikit ovat väärä arvio kiinnostuksesta. On tosi masentavaa jos kukaan ei huomaa näyttelyä. Hiljaisuus on kestävää (sanoo japanilaisarkkitehti). Taiteen sisäisen jutustelun tilalle taiteen kentän tematisointia. Kulttuurikirjoittamisen on nojattava sisällön ja yhteiskunnan tuntemukseen. Analysoiva kritiikki on parempi kuin löpsö taiteilijahaastattelu. Kritiikin tehtävä on etsiä laveampia totuuksia (metatotuus). Klikkaus ei ole taiteen motiivi, klikkijahti on kurjuutta (sanoi kuvataiteilija). Yliopistojen kohtelu ja hallinnon uudistus on kulttuurivihamielinen teko.

Entä mitä sanoivat HS:n ja MTV:n päivätoimittajat: Sitä tehdään mitä klikataan. Miten löytää yleisö, uusi yleisö? Katsojia haetaan. Mitä se yhteiskunta on? Katso tuostakin ikkunasta, laitoksia piisaa.

Kulttuuri ja kulttuurikirjoittelu on mennyt pelehtimiseksi kuten kävi antiikissakin. HS ihastelee kuinka Antti Tuisku keksi juonen: haetaan katuhälinää ja soundia Barbadokselta. Eikös Jenni Vartiainen hakenut mystiikkaa Lofooteilta. Napapiirin sankarit uskovat löytävänsä viihdekomediaa tunturijärveltä.

Mainokset