( syyskuu 2017 )

Viikonloppuna kävin Joensuussa kymmenien vuosien tauon jälkeen. Kävelin kaupungin ristiin rastiin ja moneen suuntaan.

Vanhempi Joensuu on uskomattoman yksitoikkoinen ruutukaava, kolmekerroksista lamelli- ja betonitaloa joka paikka täynnä. Kuka tällaisen on kehdannut piirtää, vetänyt viivotinta sentti sentiltä 90 asteen kulmassa. Viikonloppuna miltei kuollut vaikutelma. En jaksaisi täällä asua. (Samanlainen ruutukaava on muuten Manhattankin, mutta se ei tymmi. Miksi ei, ehkä siksi että sen halkoo vinottain entinen intiaanipolku, broadway sekä mahtavan suuri keskuspuisto, asetelma leikkii ruutukaavan kanssa.)

Sitten uudempi Joensuu Pielisjoen itärannalla entisen Penttilän sahan alueella. Uusi kävelysilta joen yli on ansaitusti Vuoden silta 2015. Yhä rakenteilla oleva asuinalue joen itärannalla on tietyllä tapaa tyylikkään näköistä. Arkkitehdit ja kaavoittajat pitävät sitä varmaan upeana luomuksena. Mutta nimenomaan HEIDÄN luomuksena. Alue taloineen on äärettömän kliininen. Asukkaat ovat kuin hiiriä jotka työnnetään kliinisiin soppeloihin tuijottamaan joelle tai siitä poispäin. Mitä ihmettä täällä tekisin, kokisin henkisen kuoleman. Äskettäin eräs valokuvataiteilija, joka asuu Helsingin Viikissä, sanoi että Helsingissä ahdistavinta tällä hetkellä ovat uudet kliiniset keskukset kuten Kalasatama ja Pasila.

Kaupunkielämän ymmärryksestä puuttuu tällä hetkellä olennaisimman taju: ihminen itse oman pesänsä ja ympäristönsä ja maailman rakentajana, ei kliinisenä hiirenä.

Kimmokkeen tähän juttuun sain Veli-Antti Savolaisen kirjoituksesta ’Aluetaistelu: Muu Suomi sivuun, Helsingin eteen koko maa’.

– – –

Lainaan vielä Jouni Borgmanin kommentin Mirjami Parantin US-blogissa 22.8.2016. Borgmanin teksti on parasta mitä asumisasiasta on koskaan kirjoitettu:

”Asuminen on triviaa. Luolamiehetkin asuivat jossain. Yhtäkään kulttuuria ei tunneta erikseen siitä, että he asuivat asunnoissa. Se ei ole mikään erityissaavutus. Joillakin kulttuureilla on ollut erikoisla ratkaisuja, esimerkiksi kallioihin hakatut luolamaiset asunnot. Asuminen yhteiskunnassa on samaa kuin, että autossa pyörät pyörivät. Nyt noihin ’pyöriin’ on istutettu dynamot tai laturit, joista joku taho ottaa virtaa kustantaakseen toimeentulonsa. Laturiin on aina varattava tehoa, mutta ei se leijonanosaa moottorin tehosta saa viedä. Asumisen suhteen on ihan hyvä kysellä, mihin ihmeeseen siinä ’tehoa’ eli rahaa hukkuu. Onko asumisesta tehty lypsylehmä?

Jos yhteiskunnan energiaa ja voimavaroja upotetaan asumisen tyyppiseen triviaan, niin voi aina kysyä, kuinka paljon sille jää voimavaroja varsinaiseen elämään ja uutta tuottavaan toimintaan. Kulttuurin tai vaikkapa kilpailukykyisten tuotteiden ja palvelujen kehittämisen osuus käytettävissä olevan energian varannosta kapenee, jos elinkustannuksiin menee liian iso osa kansakunnan tuloista. Miksi kilpailukykyarvoissa ei painoteta tätä näkökulmaa? Suomeksi sanottuna meillä peruselintarpeiden tuotannon hyötysuhde on surkea.”

 

Veli-Antti Savolainen: Aluetaistelu: Muu Suomi sivuun, Helsingin eteen koko maa.

Mirjami Parantin blogi ja Jouni Borgmanin kommentti.

Mainokset