(syyskuu 2017 )

Näin sanoo ruotsalaiskirjailija Lena Andersson teoksessa Enpä usko. Alle olen poiminut keskeisiä kohtia Anderssonin kolumneista ’Vapaa liikkuvuus on ehdoton ihmisoikeus’ sekä ’Ruotsi-kerho laskeskelee’. Ne on julkaistu Dagens Nyheterissä ja sisältyvät Enpä usko -kirjaan.

Anderssonin ajatukset ovat järisyttäviä. Niistä avautuu uusi aikakausi ihmiskunnan historiassa ja älyllisessä ymmärryksessä.

Ensinnäkin: Itsestäänselvyytenä pidetty käytäntö että on olemassa organisaatioita (valtioita, hallituksia, hallintoa, viranomaisia, Migriä, mitä tahansa) tai ihmisryhmiä (kansanedustajat, ministerit, virkamiehet, keitä tahansa), joilla on oikeus määrätä muiden liikkumisesta, on perusteeton, oikeudeton, omavaltainen, epätosi, harhainen. Älköön kukaan uskoko sellaisen oikeuden olemassaoloon.

Oikeus elättää itseään, toimia ja tehdä työtä vapaasti missä tahansa, rinnastuu 1800-luvulla omaksuttuun elinkeinovapauteen (Anders Chydenius, Adam Smith). Nyt tämä vapaus kohoaa ylemmälle tasolle, maailmanlaajuiseksi ja jokaista ihmistä koskevaksi. Yksinkertaista ja luonnollista perusoikeutta. Pääsky lentää vapaasti kysymättä keneltäkään lupaa, niin myös ihminen liikkuu ja elättää itseään vapaasti, kautta maapallon.

Lena Anderssonin ajatukset paljastavat akateemisen tiedemaailman ja ns. sivistyneistön rajoittuneisuuden. Kaikki ne ovat alistuneet ja tyytyneet vallitsevien käytäntöjen asiamiehiksi, valtiollisiksi viestittäjiksi. Uutta ja syvää luotaava ajattelu tulee akateemisen maailman ulkopuolelta, tässä tapauksessa 47-vuotiaalta ruotsalaiselta naiskirjailijalta.

 

Poimintoja Lena Aderssonin kirjasta Enpä usko:

”Perustilanne maailmassa on se, että ihmiset eivät saa elää ja työskennellä missä haluavat ilman esivallan lupaa, mutta silti en ole koskaan kuullut mistään periaatteesta joka puolustaa tätä järjestelyä… Argumentit suuremman tai vapaan liikkuvuuden puolesta ja niitä vastaan ovat loputtoman pragmaattisia ja hyötykeskeisiä…

Auttamisnäkökulma on ongelmallinen. Siihen sisältyy ajatus hierarkiasta ja kollektiivisesta maanomistuksesta… Ennemmin tai myöhemmin vastaanottava yhteisö vaatii autettuja olemaan kiitollisia ja tunnustamaan velkansa. Vapaan liikkuvuuden argumentit pitäisikin siirtä liikkuvalle osapuolelle, jolloin objektista tulee oikeussubjekti, ja samalla päästään eroon auttamisajatuksesta.

Miten maailma on päättänyt nykyisestä järjestelystä ja saanut sen näyttämään välttämättömäksi? Miksi sääntö on se, että ihmiset eivät saa muuttaa mielensä mukaan vaan vain armosta?

Tähän on päädytty, koska on korostettu ryhmää ja sen hyvinvointia ja tehty loputtomaan pragmatismiin perustuvia tilapäisratkaisuja…

Miten sitten kävisi, jos liikkuvuutta ei rajoitettaisi? Kävisi kenelle? .. Joskus kävisi huonosti, joskus hienosti, joskus eroa tuskin huomaisi. .. Entä miten käy alueilla ja maissa, joissa ihmiset eivät pyydä lupaa muuttaa? Ihan kohtalaisesti, mutta se ei ole pääasia. Vaan se, ettei näistä oikeuksista voi päättää vaikutusarviointien perusteella. Vapaa liikkuvuus ja vapaus orjuudesta eivät voi riippua siitä, ”miten käy”.

Elämässä täytyy tehdä luluisia valintoja. Sitä ei kuitenkaan tarvitse valita, saavatko muut muuttaa vai pitääkö heidän pysyä aloillaan. Perusvapaudet eivät juonnu siitä, mitä niistä seuraa, vaan ymmärryksestä, että ne voi kumota vain melivaltainen pragmatismi. Tällaisissa kysymyksissä pragmatismista tulee aina autoritaarista.

… Peruskysmys on se, onko kenelläkään oikeutta estää muita etsimästä vapaasti toimeentuloa vain sillä perustella, että oma elintaso on vaarassa ja epävarmuus kasvaa tai että joutuu itse parantamaan tuottavuuttaan säilyttääkseen tasonsa.

… Maahanmuuttokysymyksessä pidetään itsestääselvinä kahta periaatetta, jotka kumpikin ovat omiaan herättämään hämmennystä. Ensinnäkään ei nähdä mitään ristiriitaa siinä, että yhteisöt voivat päättää äänestämällä ihmisen tärkeimmistä elämänvalinnoista (missä hän asuu ja ansaitsee elantonsa, miten hän liikkuu pakomatkalla tai etsiessään toisenlaista elämää). Toiseksi äänestyksessä vähemmistöön jääneitä pidetään hävyttöminä, jos he tarkastelevat kysymystä eri näkökulmista tai pyrkivät muutokseen seuraavassa äänestyksessä.

… Tässä kysymyksessä kuohuttavinta ei vältämättä ole erimielisyys enemmistön tekemistä päätöksistä, vaan itse päätöksenteko: että ruotsalaisten yhteisöllä ylipäätään on mahdollisuus päättää, missä vieraspaikkakuntalaiset saavat elää ja työskennellä, että ruotsalaiset (ja kaikkien muiden kansakuntien kansalaiset) ajattelevat olevansa asuntoyhtiö, aidattu yhteisö, ja että Ruotsi (kuten muutkin kansakunnat) pitää itseään läänityksiä omistavana aatelissukuna…

Miten ihmiskunta on onnistunut tekemään demokratian huipun tästä ajatuksesta, että omaa heimoa pitää suojella? …

… yhteisöajatukseen kuuluu käsitys, että meidän täytyy suojella ”omiamme”, muuten menetämme yhteisen hyvinvoinnin ja työehtosopimukset.

… Entä jos ongelma onkin auttaminen? Ehkä meidän pitäisi unohtaa auttaminen ja ajatella sen sijaan: ”Emme saa estää muita.”

… miten oudolta näyttäisi, jos Tukholman asukkaat saisivat äänestää siitä, keillä Ruotsin kansalaisilla on oikeus muuttaa Tukholmaan ja tehdä töitä siellä. Maailmanlaajuisesti sama ajattelu tuntuu kuitenkin luonnolliselta ja välttämättömältä….”

 

Lena Andersson: Enpä usko. Siltala 2016.

Arvostelu Anderssonin kirjasta Kirkko ja kaupunki -lehdessä.

Mainokset