( lokakuu 2017 / keskustelua )

Tieteen akateemikko Eva-Mari Aro käsitteli Turun kirjamessujen avajaispuheessaan yhtä ainoaa asiaa, EU:n metsäasetusta. Puhujaksi hänet pyytäneet ja aiheen antaneet ovat tottakai tienneet akateemikon kiistanalaisen roolin asiassa. Ehkäpä he ovat ohjastaneet puheen sisältöä, vähintäänkin ennakoineet.

”Olen saanut aiheekseni puhua tiedon merkityksestä yhteiskunnassa ja tässä yhteydessä rajaan sen poliittiseen päätöksentekoon”, Aro aloitti.

EU:n metsäasetus on erittäin kiistanalainen juuri nyt. Kirjamessujen avajaispuheen käyttöä yhden näkökannan julistamiseen ja muiden tuomitsemiseen voi pitää epäasiallisena. Tieteen akateemikoksi Eva-Mari Aron nimitti Sauli Niinistö keväällä 2017.

Aron puhe sisälsi Euroopan parlamentin miesedustajiin kohdistuvia henkilöön saakka meneviä luonnehdintoja. Aron mukaan suomalaiset miesmepit toimivat tunnetasolla, olivat tunteidensa vietävinä, äänestivät yksittäiseen mielipiteeseen perustuen, murheellisesti, lyhytnäköisesti, todelliset asiantuntijat sivuuttaen, asioita vesittäen, suomalaislobbareihin uskoen.

Kysyn akateemikko Arolta sekä opetus- ja kulttuuriministeriöltä, millä tavalla Aron puhe eroaa vihapuheesta. Onhan ministeriöllä parhaillaan kampanja vihapuhetta vastaan. Ulottuuko vihapuheseurantanne kirjamessuille ja tieteilijöiden toimiin?

Yritän seuraavassa arvioida Aron puhetta tieteellisluonteiseen kritiikkiin pyrkien, toki rajoitteeni tuntien.


Onko ymmärrys sukupuoliperusteista?

Lähdetään helpoimmasta, akateemikko Aron sukupuolittuneista väittämistä. Näin Aro sanoi: ”Varsinkin kaikki miesedustajamme EU:n parlamentissa olivat tiukasti omien taloudellisten tunteidensa vietävissä ja äänestivät lisähakkuiden puolesta. Naispuoliset MEP:t luottivat selvästi enemmän tutkittuun tietoon…”.

Onko ymmärrys sukupuolittunutta? Onko akateemikko Arolla tutkittua tieteellistä tietoa siitä että europarlamentaarikkomiehet toimivat tunteidensa vietävinä? Pyydän Aroa julkisesti esittämään tätä koskevat tutkimusperusteiset lähteensa.

Mielestäni Aron puhe tältä osin loukkaa miessukupuolta yleensä ja kyseisiä miesmeppejä erityisesti.

Voisiko kysyä niinsanotun falsifikaation perään (väittämän vääräksi osoittaminen ristiriitaisen havainnon perusteella)? Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnan puheenjohtaja Anne Kalmari luonnehtii neljää toisin äänestänyttä meppinaista isänmaan pettureiksi. Anne Kalmari on tietääkseni nainen mutta on silti päätynyt samalle kannalle kuin tunteidensa vietävissä olleet miehet.

Nobel tuli kuin tilauksesta – behavioraalinen taloustiede ja Suomen metsät

Kansanihmiselle metsäkiista näyttäytyy yläpilvissä leijuvana. Kiista on pelkistynyt määrälliseksi ja yhdeksi luvuksi, hakkuumiljooniksi. Kiistaa käyvät korkean tason osapuolet, toisaalta valtio ja metsäteollisuus (pelkistetysti kolme suuryhtiötä), toisaalta joukko akateemista tutkijakuntaa liepeilijöineen. Ovatko tässä kaikki toimijat?

Metlan tilaston mukaan Suomessa on 632 000 metsänomistajaa (linkki). Heidän lisäkseen metsän kanssa eri tavoin tekemisissä on ties yhtä paljon muita toimijoita. Mihin he kaikki ovat nykykiistassa unohtuneet ja kadonneet? Suomessa on puolivuosisatainen perinne laajojen ihmisjoukkojen syrjäyttämisestä metsäasioissa. 1960-luvun Mera-ohjelmissa ei ihmisiä kuunneltu. Samaan aikaan valtion tukemat urbaanisuojelijat alkoivat suoltaa suojelualueohjelmia. Paikallisen väestön olemassaoloa ei noteerattu lainkaan, heidät syrjäytettiin ja ajettiin suojelualueiden tieltä pois. Sama menettely jatkui Natura-ohjelmissa. Nyt ilmastopolitiikan nimissä (EU:n metsäasetus) yksittäiset ihmiset ja paikallinen väestö ovat kuin hiekkaa pankin lattialla. Ei sananvaltaa, äänettömiä yhtiömiehiä, vailla omaa ymmärrystä olevia osapuolettomia. On aika sanoa: nyt riittää.

Taivaan lahjana tähän tilanteeseen tuli taloustieteen Nobel-palkinto behavioraaliselle taloustieteelle.  Sen mukaan psykologiset tekijät ovat tärkeitä, niiden kautta muuttuu ihmisten ajattelu ja yhteiskunta. Ihmismielen tuntemus auttaa sekä ihmiset että yhteiskunnan toimimaan  paremmin ilman pakottamista, tätä kutsutaan tuuppaamiseksi. Ihmisten toiminta ohjautuu tiedolle perustuvaksi. (Katso esim. HS 10.10.2017, hyvin tehty kuvaus.)

Suomessa kansanjoukkojen psykologiasta lähtevä tutkimus on laiminlyöty sekä tieteessä että politiikassa, räikeänä esimerkkinä metsien käsittely. Syyttävää puhetta populismista kyllä riittää. Eikö yllämainittu väestö, sanottakoon miljoona henkilöä, todellakaan ole metsäkiistan osapuoli? Eikö akateemisille tieteilijölle, tiedeakatemioille ja niiden eurooppalaiselle yhteiselimelle EASAC:lle tule mieleen että ilmastomyönteinen metsien hoito voisi toteutua ihmisten oman ymmärryksen kasvun kautta? Oletteko tätä mahdollisuutta tutkineet (vertaa jäljempänä)? Onhan mahdollista että jonain vuonna hmisten ymmärrys sanoo ettei tänä vuonna hakata Suomessa ainoatakaan puuta. Turhaan te niistä miljoonista kiistelette.

Tutkittu tieto – entä tutkimaton tieto

Tieteen akateemikko Aron kahden liuskan pituisessa messupuheessa sanat ‘tutkittu tieto’ esiintyy yksitoista (11) kertaa. Sanonnan täytyy siis sisältää jotain erityisen tähdellistä.

Eikö akateemikoille tule mieleen kysyä, olisiko sellaista tietoa tai tiedon tarvetta jota ei ole tutkittu. Kysymysasetelmia tai näkökulmia, joita ei ole tutkittaviksi tiedostettu, ovat siis jääneet pimentoon. Toisin sanoen mikä on tutkitun tiedon ala, laajuus, kattavuus, paradigmaattinen monipuolisuus? Entä jos pimentoon jäänyt kysymisen alue on tärkeämpi kuin tutkittu ja julkaistu tieto. Harvoin jos koskaan tieteessä tällaista kysytään, mikä syö tieteen uskottavuutta.

Eikö tieteen ja aatteiden historian parhaat hetket rakennu yllättävistä käänteistä (paradigmamuutoksista)? Einstein ei tyytynyt klassisen fysiikan tapaan muotoilla kysymyksiä. Keynes muotoili taloustieteen kysymyskentän uudeksi, ilman sitä taloustiede yhä tänään jauhaisi tasapainomatriiseja eikä Suomen Pankilla tai EKP:llä olisi käytössään makrovakausvälineitä. Ellei Luther olisi ärissyt, laulettaisiin yhä katolisia arkkiviisuja. Yllättävä mutta tervetullut käänne löytyy Niin & näin -lehteen 3/2017 suomennetusta artikkelista, joka todistelee kansallistasolle rajautuvan tilastotieteen ja tilastojen harhaisuutta, mukaanluettuna kansantalouden tilinpito ja bkt-käsite.

Voiko akateemikko Aro olla varma, ettei hänen mainostamansa ‘tutkittu tieto’ ole epärelevantisti rajautunutta. Ketkä ymmärretään toimijoiksi? Tutkitaanko eri toimijoita mielekkäältä tasolta lähtien, ottaen huomioon psykologia, ihmisten ymmärryksen dynamiikka, käyttäytymismuutokset (behaviorismi)? Hakkuiden tai niiden puuttumisen merkitys metsien ja hiilensidonnan dynamiikassa ja dynamiikan ajallinen kuva? Tällaista itsekriittisyyttä, itsereflektiota akateemikko Aro ei messupuheessaan harrastanut.

Suomen yliopistoissa oli kerran sellainenkin oppiaine kuin sosiaalipsykologia. Mahtaako olla enää? Onko saanut tehdä seuraa ymmärtävälle filosofialle. Tänään tieteen puoskarit laskevat hakkuumiljoonia ja hiiligigantteja, niistä leipänsä saaden.

Ilmastopolitiikka on uuselitismin tiellä. Heidän käsitteistään ja muuttujistaan on väestö, ihmiset ja ihmisryhmät putsattu pois. Tiedeväki elää ja ajattelee esoteerisessa yläpilvessä, ovat luonnontieteilijöitä sanan kapeimmassa merkityksessä. Tällaista tiedettä alkaa vaistomaisesti pelätä. Pahimmillaan kapeutuneen tieteen ympärille pesiytyy ylenkatsetta, ilkuntaa, pilkantekoa. Hah, sallikaa minun nauraa  – näin ilkkui Tiina Raevaara Suomen Kuvalehdessä kesäkuussa 2017.

Olemme mekin, metsässä möyrijät, lukeneet ekologiaa, ehkä ilmastotiedettäkin, hiilenkierron ohjailua. Koko ajan opiskelemme lisää. Eikö meidän pyrkimyksillä, tiedoilla ja toimilla ole merkitystä. Tästähän voisi avautua kokonainen tutkimusohjelma, uusi paradigma. Otetaan osamme, roolimme, toimintamme, tietomme ja viisautemme.

Akateemikkokuninkaat valtion johtoon

Akateemikko Aro lausui:
”On kuitenkin asioita, joista vastunalainen poliittinen päättäminen ei saisi tapahtua edellä kuvatulla ”tunne”tasolla. Näissä tapauksissa tutkitun tiedon perusteella tehtyjen johtopäätösten pitäisi olla ainoa poliittiseen päätöksentekoon vaikuttava asia. … Esim. ilmastonmuutosta koskevissa asioissa tulisi oivaltaa, että tutkittuun tietoon perustuva päätöksenteko on AINOA mahdollisuus pelastaa maapallo elinkelpoisena tuleville sukupolville.”

Aron sanat ovat uusi versio Platonin filosofikuninkaasta, nykykielellä tiedekuninkaasta. Kaukana ei ole ajatus että poliittinen demokratia on huono, tarpeeton, turha. Tutkijoiden ”tutkittu tieto” kertoo suoraan mikä on ainoa poliittiseen päätöksentekoon vaikuttava asia. Tällaista yksioikoisuutta on syytä kavahtaa. Kai politiikan sfäärillä ja kansalaisilla on tiedemaailman käytännöistä ja päätelmistä tavalla tai toisella eroava maailmakatsanto.

Runoilijoita ei tule päästää valtion johtoon, sanoi Platon. Runoilijat, esseistit, blogistit, säveltäjät ja maalailijat, pysykää poissa valtion johdosta. Tutkittu tieto korvaa teidät. Filosofithan jo ajettiinkin pois, ainakin yliopistoista.

Kaikkitietävyydellään ja itsereflektion puutteellaan tiedeväki synnyttää konfliktin suhteessa politiikan toimijoihin, kansalaisiin ja toisinnäkeviin. Kannattaako tieteen nimissä tuputtaa valmista johtopäätöstä tutkimusrajauksineen, Eva-Mari Aron kuuluisaa ’ainoaa tietä’. Eikö tieteen ja tieteellisen mielikuvituksen anti voisi olla erilaisten asetelmien ja jäsentelyjen kehittely, tarjota näkökulmia, lähestymisiä eri suunnilta, myös syrjäänsysättyjen suunnalta. Muutoin käy kuten kävi Kari Raivion ehdotelmalle ja käynee nyt Eva-Mari Aron ehdotelmalle ainoasta oikeasta asiantuntijaelimestä.

Kaiken kaikkiaan tieteen ja poliittisen päätöksenteon suhde on monimutkainen. Poliitikot ovat kaikkea muuta kuin pulmusia. Suomeen on viime vuosina pykätty rahoituselimiä joiden seulan läpi pääsee vain poliitikkojen päiväkohtaisia höpsäkeaiheita. Vilkaskaapa Akatemian kyljessä olevan Strategisen tutkimusneuvoston hyväksymiä aiheita. Tai Tekesin aiheita. Tai pääomitettuja bisnesyliopistoja, pelisaunoja. Jokohan olisi kansalaistieteen aika.


Tiedeväen sotaistuminen

Valistuksen taisteluhuuto nousee, kirjoitti Kari Enqvist vuonna 1999 ja jatkoi samassa hengessä syksyllä 2017 (yliopiston avajaispuhe). Sotaisuus leviää. Enqvistin seuraan pyrkivät yliopiston rehtori Jukka Kola (yliopiston avajaispuhe 2017), Eva-Mari Aro (messupuhe), Osmo Pekonen (Kanava 6/2017), joukkoon pyrkivät myös Ilkka Niiniluoto ja Sami Pihlström.

Tottahan huhtasaaret ja immoset vastavoiman ansaitsevat. Mutta eikö nämä huhtasaaret katoa historian hämärään ominkin toimin, niin höttöisiä ovat. Ja eikö tiede pärjää omalla olemuksellaan johon kai kuuluu uteliaisuus, mielikuvitus, avoimuus, kuuntelevuus, uusiutuvuus, innostavuus, nöyryys. Pitääkö tieteen ryhtyä ylimieliseksi ja sotaisaksi? Meneekö tieteeltä lapsi pesuveden mukana?

Sotaisa asenne ja kaikkitietävyys murentaa tieteen arvostusta. Mistä he tietävät mikä on totuus. Itsehän he sanovat tieteen etsivän totuutta, sitä koskaan tavoittamatta. Nyt he julistavat ‘totuudenjälkeisyyttä’, eli totuus kävi jo. Älyllinen kuperkeikka, yhtä epäuskottava kuin heidän tuomitsemansa väännetty totuus. Eikö tiedeväki huomaa omaa ristiriitaisuuttaan? Entä jos putkahtaa uusi tiedonkäänne, ellei muuta niin yllä puhuttu behaviorismi (ihmisten viisastuminen).

Katkelma Eva-Mari Aron messupuheesta: ””Elämme nykyään väännetyn totuuden ja valeuutisten aikoja – ne eivät ole ainoastaan suurvaltojen ongelmia. Väännettyä totuutta näkyy jo meidänkin poliittisen päätöksenteon taustalla ja sen eliminoimiseksi on ryhdyttävä tositoimiin. … tutkittu tieto pitää valjastaa poliittisen päätöksenteon tueksi.”

Eikö tuo kuulosta Trumpilta: ryhdyttävä tositoimiin, eliminoitava, valjastettava.


Turun kirjamessujen moniäänisyys

Turun kirjamessujen teemaksi kehuttiin moniäänisyyttä. Moniäänisyyden voi rajata monella tapaa. Messuilla on ollut vihapuhesessio, on puhuttu viihteestä tieteen uutena kumppanina, ‘sallikaa minun nauraa’-kolumnistilla näyttää olleen useampikin sessio. Ja Aron puhe, joka oli yksiäänisyyden akateeminen huippusuoritus. Tyylitaju ja tieteellinen harkinta petti.

Eivätkö kirjamessujen järjestäjät huomanneet räikeää ristiriitaa?


Mikä on vihapuhetta?

Opetus- ja kulttuuriministeriö pyörittää kampanjaa vihapuhetta vastaan. Mikä on vihapuhetta, miten se määritellään. Laisäädännöstä määritelmää ei löydy, ihmettelee eduskuntatutkimuksen johtaja Markku Joki-Sipilä Turun yliopistossa.


Kirjallisuus ehtii edelle

Onko 1800-luvun romaanimuoto katoamassa? Millä se korvautuu? Esseellä? Runolla? Tällaisia pohtaili Anna-Riikka Carlson.

Miki Liukkonen ja Antti Tuomainen, kuulkaa Anna-Riikkaa. Tai ryhtykää viihteellisiksi, kuten Reetta opettaa ja palkitsee, tosin toisten rahoilla. Uusiutukaa. Vain siten säilytätte paikkanne  kirjallisuuden eturintamassa ei vain tänään vaan myös huomenna.

Eva-Mari puhui kirjojen ystäville. Yhtään kirjaa hän ei maininnut. Ei puhunut kirjoittamisesta, ei lukemisesta. Riittää kun tiedämme ja ymmärrämme, mitä etevimmät tutkijat, todelliset asiantuntijat ja naispuoliset mepit kertovat.

Unohdetaan kirjat.

Lähteitä

Eva-Mari Aro: Turun kirjamessujen avajaispuhe  2017. (Tiedossani ei ole että Aron puhe olisi julkaistu netissä.)

Metsämaan omistus 2011. Metla.
William Davies: Miten tilastot menettivät voimansa. NIin & näin 3/2017.
Rehtori Jukka Kolan puhe Helsingin yliopiston avajaisissa 2017.
Kari Enqvistin puhe Helsingin yliopiston avajaisissa 2017.
Kari Enqvist: Valistuksen taisteluhuuto nousee. HS 12.1.1999.
Markku Joki-Sipilä: Valhetta on kaikki laulut maan
Osmo Pekonen: Vastarinnan katekismus. Kanava 6/2017.
Sami Pihlström: Avoin elitismi on vastaus populismin haasteeseen. Kanava 6/2017.
Anne Kalmari: Haastattelu Keskisuomalaisessa 7.10.2017.

Mainokset