( lokakuu 2017 )

Eduskunta on hauska. Hauskimpia ovat vahtimestarit. Huomaavaisia ja huumoria löytyy.

Vedän tuulitakin kaulusta ylös. En kehtaa näyttäytyä. Eduskunnan nurkissa olen pyörinyt jonkun vuoden, miksi ihmeessä nyt asettaudun 200-metrisen jonon hännille vesitihkussa, seison siinä tunnin. Eduskunnalla on avoimet ovet, tuolta nurkalta mennään sisään, polku luikertaa rakennuksen sisällä, vahti jokaisessa kulmassa. Naisten huoneen jätän tällä kertaa väliin (alin kuva).

Jos tuttu vahtimestari on työvuorossa, kuiskaan hänelle että tulin vieraiden seurana. Vieraani haluavat kuulla minunkin pieniä muisteluja eduskunnan sattumuksista. Jotain kerrottavaa keksinkin: tämän käytävän läpi eivät lehtimiehet saanet kulkea, määräsi puhemies Lipponen. Eduskunnan pikkujouluista en uskaltanut vieraille kertoa muuta kuin että parin kokeilun jälkeen ne jaettiin osiin ja eri paikkoihin.

Pääsihteerin (ei, hän ei ole Tiitinen) huoneen seinät ovat kumman kalseaa betonia. Eikö täällä ole kukkia, kysyi moni? Puhemiehen ja puhemiesneuvoston seinät on katettu mahongilla. Täällä mieli ylenee ja eduskunta ojenee.

Puhemies

Puhemies.

Siitä sitten ravintolasaliin, kuppila jäi näkemättä. Täällä kohtalomme kuiskitaan, tai sitten ei (joidenkin mielestä valtio on passe’, Vapaavuoren mielestä varsinkin).Tihkuisessa jonossa seisoneet, jalkansa kylmettäneet kiittävät ravintolan kahvi- ja teepöytää, onhan siinä kakkuakin, sentään yhdensorttista. – Älkää nyt yhteen karkkiin tyytykö, vihjaan vierailleni.Istuntosali, ihme että päästiin piipahtaamaan, seinän vierustaa. Taimmassa rivissä istuvan edustajan pöydällä luki: Lasten maailma. Liekö jättänyt tarkoituksella?Lauantain kunniaksi puhemiehellä ei ollut korkkareita vaan tennarit. Yleisöstä joku komensi hänet puhemiehen korokkeelle. – Hei hei, täällä ollaan, huikkasi Lohela (mutta eipä huikkaa ensi vuonna).Vieraani tiesi kertoa että istuntosalin sisäkupolin kattolaatat on tuotu Uudesta Seelannista. Onko laattoja tuhansia vai kymmeniä tuhansia, mahdoton laskea. Ehkä joku edustaja torstaisen kyselytunnin aikana itseään huvittaakseen laskun suorittaa. Kahvit oikein laskeneelle.Pieni on tämä sali, sanoi moni. Lyhyt matka takarivistä korokkeelle. Mutta jos kierrät tuoliriviä pitkin oikealta vasemmalle tai toisinpäin, niin matkaa on jo enemmän. Äärioikeisto ja äärivasemmisto tunnetusti löytävät toisensa, siinäpä saavat liikuntoa.

 – Terve, huudahti savolaispappi. Muistipas, jatkoi silti nopeasti matkaansa. Eduskunnassa on muuten muitakin ääripäitä kuin oikea ja vasen. Ääripäitä on havaintokyvyssä. Yksi havaitsee vastaantulijan, toinen ei vahingossakaan (tämä ei koske kollegoita joita on tapana suudella).

KupoliVarovasti etenemme kohti valtiosalia. Vierailleni kerron, kuinka puhemiehistö oli ylpeänä esitellyt valtiosalia kiinalaisvieraille. ”On meilläkin tällaisia käytäviä”, oli Kiinan johtaja vastannut.Kolme kertaa vuodessa valtiosalin pöydät notkuvat: joulukuussa kun on ensin laulettu ‘miespolvet vaipuvat unholaan’ (se muuten herkistää, muitakin kuin kameroiden lähelle eturiviin hakeutuneita ja punaisiin pukeutuneita), toisen kerran helmikuussa (tuleekohan Jenni ensi vuonna) ja kolmannen kerran marraskuussa oikeata joulua odotellessa, silloin pöytien kestävyys on lujimmilla, arvaatte miksi.Salin ovella nostan tuulitakin kauluksen entistäkin pystympään. Ovensuusta katson varovasti, keitä on kustakin puolueesta paikalla? Rivissä ovat, pöydät pitkin ikkunaseinustaa. Etukäteen olin miettinyt, minkä pöydän ohitan huomaamattomasti. Taktiikkani epäonnistuu, osin. Uteliaisuuteni voittaa, keitähän tuolla vihreällä pöydällä on. Ja siinä hän on, kävelee vastaan samantien, pakko on katsoa kohti, tervehtiä, no muistaa sentään hänkin. Edellisen kerran nähtiin Suvannon kylässä Kemijoen varrella. Muuten, Suvannon kylä, miksi se jäi saksalailta polttamatta. Kuulemma on kolme teoriaa: (1) jokea ylittäessä sotilaan tikut kastuivat, (2) kylä oli syrjässä, (3) sotilas ihastui kylän ihanaan tyttöön. Kansanedustajien seurue oli varma että viime mainittu on oikea teoria.

Tulikohan Suvannon tytöstä kansanedustaja? Täällä, kun katselee ympärilleen, on helppo uskoa, että kyllä tuli.

Etenemme puoluerivistöä pitkin. Mikä tahansa porukka ei olekaan paikalla. On puhemiestä, puhenaisen varamiestä, presidenttipyrkijöitä, puoluejohtajaa monenväristä. Väri vaihtuu siniseksi, siinä kohtaa nopeutan askeliani ja katson toisaalle, luennointia en siedä. Seuraavalla ständillä saattohoitaja tulisi hetken päästä paikalle – hänen kohtaamisensa olisi ollut jännityksen täyteinen.

Sitten se tapahtui, pakko on kertoa. Varapuhemies keskeyttää tärkeän keskustelun toisen tärkeän kanssa ja syöksyy perääni. Mitä kotiseudulle kuuluu, kuinka hän voi, vaaniiko dementia, ja – kääntyen vieraani puolueen – aivan, nyt muistankin. Puhe käy nokkelasti kuin suuressa salissa parhaina aikoina, eduskunnan puhemestarihan hän onkin. Olisi mestari vieläkin mutta ovelasti on Sipilä varapuhemieheydellä vaientanut. – Olette pääministeripuolue taas vaalien jälkeen, sanon hänelle lopuksi. – Tottakai, vakuutti varapuhemies. Jätän sanomatta mitä olin hetkeä aiemmin kertonut vierailleni kyseisen ministerin yritystukipolitiikasta.

Naisten huoneIhanan vastaanoton rohkaisemina kävelemme valtiosalin vielä kahteen kertaan päästä päähän. Tuulitakin kaulus saa nyt olla vapaasti alhaalla, juhlakaluksihan tässä itsensä tuntee. Vieraani ottaa kuvan jättikorkeista metalliovista, ne ovat yhtä korkeat kuin Rooman senaatin ovet muinaisella Forumilla, tänään Lateraanissa. Hissistäkin vieraani ottaa kuvan, hissistä jonka kyytiin en kertaakaan yrittänyt, en pelkäämisen takia vaan koska portaat kuuluu kävellä.

Ajaudutaan kohti ulko-ovea. Eduskunnassa on – mikä se komea nimike taas oli –  turvallisuusvalvojia. Heitä on, kuten kuuluukin, naisia, miehiä, nuoria ja kokeneita. Ulko-ovella seisoo heistä yksi, nuori nainen. ”Näyttikö samanlaiselta kuin ennen”, hän kysyy minulta. – Voi ei, hän tunnisti minut. Hämmästyksestä selvittyäni tulen sanoneeksi ”en huomannut mitään muutosta”. Olisi tietenkin pitänyt kertoa, kuinka talo on kaunistunut, ryhdistynyt, on puoleensavetävä ja että täällä on hyvä henki. Onneksi sain sanotuksi ”tekisi mieli päästä tänne uudestaan jotain tekemään, noin niinkuin työmielessä” (tiedän kyllä mitä tekisin: kertomuksia politiikan hassuuksista).

Jos vierailumme lopuksi saan tehdä eduskunta-aloitteen ja kansalaisaloitteen, niin tämä se on:Kun te siellä eduskunnassa jaatte mitaleita, niin antakaa mitali heille joille se kuuluu. Antakaa mitali heille, jotka saavat eduskunnassa vierailevien mielen iloiseksi, jotka tietävät mitä hymy merkitsee. Antakaa mitali turvallisuusvalvojille, kokeneiden ohella myös heille nuoremmille, hymyileville.

 

Mainokset