( maaliskuu 2018 / keskustelua )

Matti Viren asettaa blogissaan tositärkeitä kysymyksiä. Kysymyksiä, joita valtiollisen päällevyörytyksen jaloissa on esitettävä ja pohdittava. Vastausten sisällöstä, päätelmistä voi olla eri mieltä kuin Viren, mutta se on pienempi paha. Ensin on kysyttävä mielekkäästi ja järkevästi.

Minkä asian suhteen ”eriarvoisuus” määritellään ja mikä on sen vastakohta tasa-arvo – tämä on perustava kysymys, jonka nykypoliitikot ja heidän asiantuntijansa tyystin ohittavat tai ottavat naivisti. Mystinen loppuloksellinen tasa-arvo tulojen, koulutuksen, onnellisuuden suhteen on kapea-alainen, salakavalasti johdatteleva, naivi, käytännössä osin epärealistinen.

TV:ssä Juho Saari sanoi että enemmistöllä menee nyt hyvin mutta jokin vähemistökummajainen ei ole siihen päässyt mukaan ja heidät on nyt vedettävä, sidottava. Mikä on tämä ”enemmistö”, mikä on tämä ”myönteinen kehitys”, mitä on se luuseriporukka joka ei sinnittele tai tajua pysyä mukana? Tässä kohtaa mielikuvitukseni laukkaa ja tuo mieleen 1900-luvun alkupuolen hygieniset rotuopit Suomessa ja Ruotsissa. Varsinkin saamelaisten lapset piti eristää ja opettaa enemmistön kulttuuriin, heidän kallonsa ja vartalonsa mitattiin, tutkittiin tieteellisesti, säilöttiin pääkaupunkien arkistoihin, vääränlaiset steriloitiin kansakunnan jalostumiseksi. Vastaava rotuoppi elää tänä päivänä mutta nyt se verhoutuu uusiin keisarin vaatteisiin, ekonomistisesti ja insinöörimäisesti määrittyvään ”myönteiseen kehitykseen” (Sipilä, Saari ym).

Vähemmistöjä leimaavia juonteita oli muitakin. Maaseudun köyhälistö oli pelkkää putkinotkoa tai Ilmari Kiannon käkriäisiä. ”Kommunistit” piti eristää. Sosiaalipolitiikka oli köyhäinhoitoa.

Tasa-arvo? Sellaisen suhteen on oltava varovainen, vältettävä pintaväittämiä. Yksi elementti löytyy ihmisoikeuksista, perusoikeuksista. Itse innostuin äskettäin ranskalaisen Rancieren ajattelusta. Hänen mukaansa politiikan lähtökohta on ihmisten älyllinen tasa-arvo (blogijuttuni täällä Puheenvuorossa). Kaikki, siis kaikki ovat älyllisesti tasa-arvoisia. Näin nähtynä Saaren, Sipilän ynnä muiden peruslähtökohta (luusereitten mukaanvetäminen, sitominen, aktivointi, kuulustelu, pakottaminen) on ihmisyyttä ja ’tasa-arvoa’ loukkaavaa. ”Työllistäminen” on alistavaa pintapuhetta.

Asuntopolitiikka ja mitä ehdotelmia Saaren porukka sen ympärille rakentelee, on samalla tavalla pinta-ajattelua. Sen pohjimmaiset motiivit jäävät paljolti piiloon (esim. johdatella ihmiset halvaksi työvoimaksi, instituutioiden ja ’eliitin’ kannattelijoiksi, varmistaa kysyntää, HS-tilaajia, ay-jäseniä, kuntaeliiteille äänestäjiä jne jne). Kun esim. Helsingin seudulle ängetään massaa, niin tätä myllyä pyörittävä joukko (sinnemäet, vapaavuoret) saa siitä suurta tyydytystä, nauttii keskenään, ovat onnellisia! Samaan aikaan muiden (’asukkaiden’) elämä voi käydä nuivaksi, omaehtoinen toiminnallinen sisältö katoaa, älyllinen, inhimillinen tai sosiaalinen tasa-arvo on kaukana. ”Hyvinvointi” on eliittipeli, jossa ihmiset ovat nappuloita.

”Mitä koulutusta pitäisi lisätä?” Jälleen erinomainen kysymys Matti Vireniltä. OKM-visioissa sun muissa rehvastelleen että t&k-panos on nostettava neljään prosenttiin tai että miljoona ihmistä takaisin koulun penkille. Jälleen kerran: tämä on pintalähtöistä, johdattelevaa, salakavalaa. Se sitoo ihmisiä johonkin ulkoa annettuun (Saaren ”myönteinen kehitys”, tai tekoälyhype). Saaren ehdotelmissa äkkiseltään miltei eniten puistattaa viittaus massadataan, jota on alettava käyttää luusereitten hallinnointiin. Michael Lehkosuon (Helsingin yliopisto) varoitelmat tuntuvat päivä päivältä aiheellisimmilta.

Tätä kritiikkiä voisi jatkaa ja on jatkettava.

Kauan sitten – Juho Saaren ollessa STM:n virkamies – kuuntelin hänen puheitaan, kyseessä taisi olla Sosiaalipoliittisen yhdistyksen tilaisuudet. Puheensa alkupuolet hän käytti sen luettelemiseen kuinka kotimaiset tai ulkomaiset tutkimukset, barometrit, lehdet, julkaisut, newsweekit, Korean ajatuspajat, Davosin talousfoorumit, yritysjohtajien haastattelut, etlat evat ynnä muut ovat todistelleet Suomen olevan jumalattoman hyvä, ties maailman paras maa. Jo siinä vaiheessa luottamukseni Juho Saaren viisauksia kohtaan katosi eikä ole palannut. Päinvastoin, aina vaan alemmaksi menee. Juho Saari, hyvinvoinnin professoriksi Jumalan rinnalle nostatettu, on tämä maan eliittien, hyväosaisten sun muiden pääpropagandisti. Siksi hän tänään on Juha Sipilän lemmikki. Insinöörien ja ekonomistien ajattelu liikkuu samalla tasolla, siitä veljeys.

Matti Viren: Nytkö eriarvoisuus poistuu?

Juhani Kahelin: Kaikkien ihmisten älyllinen tasa-arvo – Jacques Rancieren todistelmia