Television nykyohjelmisto tuottaa pahoinvointia, oikeutettua vihaa. Vihantunteen synnyttäjä ei ole sosiaalinen media vaan television viihdeohjelmisto. Ohjelmat ovat ällömössöä.

Mössöä paetessa törmää joskus mikä tämä on -ihmettelyyn. Syysprinssi? Jossain olen tuon sanan kuullut, en muista missä. Onko elokuva kevyttä rakkauspornoa? Sosiaalipornoa? Helsinkiläiskulttuurin höppänyyden kuvausta? Yhteiskunnan kahtiajaon kuvausta? Alkaa vaikuttaa hyvältä.

Näin arvailin kun TV2 näytti kahteen kertaan elokuvan Syysprinssi (nähtävissä Areenalla). Elokuvan loppua kohti olin varma: kyseessä on yhteiskunnan kahtiajaon ja helsinkiläiskulttuurin höppänyyden kuvaus. Terävä, ei ollenkaan huono. Elokuvan taustasta, tekijöistä, ohjaajasta en tiennyt hitustakaan, onneksi. Edes yhtään näyttelijää en tunnistanut (hah). Sain luoda kuvani täysin itse.

”Kommunismi on kuollut ja realismi on kuollut. Punk elää ja jyrää alleen kaiken mitä on ollut. Me olemme virhe. Me emme kannata ketään emmekä mitään. Me emme usko kehenkään emmekä mihinkään, paitsi itseemme. Ja itseämme me emme ota vakavasti. Mutta me tiedämme että alussa oli sana ja tuo sana oli – häh. Se on meidän totuutemmne ja johtoaatteemme. Sillä fiksuja emme ole, ässiksi emme tule. Olkaamme siis – Ulalla.”

Tuota kuvaa kulttuuriväki kutsuu 1980-luvun kuvaksi. Voi niinkin olla. Mutta sitäkin enemmän se on tämän päivän kuva. Tämän päivän Suomen kuva, Helsingin kuva, kuplakuva. Elokuvassa itsessään sitä kutsutaan ”nuorison uuden narsismin ja hybriksen ruumiillistumaksi”. Helsinkiläispiireistä et tänään löydä muuta kuin rajatonta narsismia.

Syysprinssi-elokuva on kertomus siitä mitä kutsutaan Suomen menestystarinaksi. Hybriksellä se alkaa, hybriksellä se surfaa, Lapinlahteen se päätyy. Nykysuomi on lapin lahti. Sinne Aleksis Kivikin teljettiin kulmahuoneeseen meren suuntaan, ennen Harri Sirolaa. Suomi on mielisairaala, television viihdeohjelma.

Elokuvassa rakastavaisten yhteiskirjoittaminen muuntautuu keskinäiskilpailuksi ja syyttelyksi. ”En kirjoita sinusta enää koskaan.”

Tänään se mitä kerran yhteiskunnaksi kutsuttiin väännetään kilpailuksi. Kenet palkitaan, kenen ympärillä pörrätään, kuka jää alatasanteelle yksin. Näin Suomi tehdään. Ihmiset pakotetaan kilpailemaan toisiaan vastaan työssä, taiteessa, tieteessä, yliopistossa, akatemiassa, kilpailemaan rahasta, apurahasta, jokaikisessä loukossa ja sopessa. Kilpailusta on tehty ideologia ja arvo. Tarkoituksena on luonnollistaa liikeyrittäjien kilpailu toisiaan vastaan: sinä kuolet, minä kasvan.

Näin käy myös elokuvassa. Herkempi häviää, sairastuu, pääsee Lapinlahteen, pöhöttyy lääkkeistä, menettää muistinsa, ei tunnista enää nuoruuden rakastettuaan.

Tuo on eliitin, nykyeliitin kuva tyhmästä kansasta. Tyhmä kansa – sellaiseksi uskoteltu – ei enää tiedä, ei muista, ei osaa. Miljoona ihmistä pitää kouluttaa uudelleen. Tyhmät ovat pölhöpopulisteja. Heitä pitää läpivalaista, käännellä ja väännellä, akatemia rahoittaa, strategisen tutkimuksen neuvosto suoltaa, yliopiston tyttöset tekee työtä käskettyä. Tutkitaan pölhöjen kuilut ja kuopat, populistit ja bibulistit.

Tämän päivän hybristit eivät halua nähdä, ei ymmärtää heikompaa ainesta – kuten he sitä kutsuvat. Ne, siellä jossain, ovat maallikoita, maalaisia, painolastia, somen möykkääjiä, holhottavia, aktivoitavia, osallistettavia. Heikompi aines menettää itsetuntoaan ja muistiaan.

Sattumoisin lääkärilehti BMJ raportoi juuri tänään: muistisairaus uhkaa eurooppalaisia.

Kaikki me olemme syysprinssejä, ei ehkä terveyden suhteen vaan sosiaalisesti, poliittisesti, kulttuurisesti. ”Eli vain syksystä jouluun.” Anja Snellmanin omaeläkerrallinen romaani Syysprinssi (1996) sekä Alli Haapasalon elokuva siitä (2016) kertoo totuuden Suomesta.

Elokuva Syysprinssi, Yle Areena

Eino Leino: Aleksis Kivi